keskiviikko 24. marraskuuta 2010

Taivaan tulet ja Twin Peaks


Vaikka olin jo noin kolmikymppinen, kun Twin Peaks tuli telkkarista, sarja vaikutti minuun aika tavalla. Tiedän myös, että en ole ainoa, en edes ikäluokassani.

Vuosia myöhemmin päädyin työhön metsäalalle. Jonkun ajan kuluttua Twin Peaks tuli telkkarista uusintana.

Pyörivien sirkkelisahan terien symbolinen merkitys avautui uudella tavalla. Se tuli uniinkin. Yhtäkkiä tajusin, mikä oli metsän mystinen tausta tuossa kanadalaisessa kylässä – ja Kemijärvellä.

Kummallekin metsän ja metsäteollisuuden asema oli sama – sillä tavalla itsestään selvä, että siitä ei tarvitse puhua, mutta kaiken perusta, rahan tuoja. Samalla kuitenkin reunaehto, se, jonka olemassaoloa ei vaan kannata uhata, koska jos se kaatuu, koko elämä kaatuu.

Twin Peaksista syntyi jopa vaikutelma, että jos nuorten naisten murhien selvittely uhkaa sahateollisuutta, riski on murhien selvittäminen eivätkä murhat. Jos kohta kukaan ei sano niinkään, että ne pitää painaa villaisella.

Twin Peaks on fiktiota. Jos se tuo assosiaatioita omaan maailmaamme, se on vain hyvästä, mutta ei tarkoita, että Twin Peaks kertoisi siitä jotain.

Minulle Twin Peaks ei kuitenkaan ole viime aikoina tuonut assosiaatioita faktaan, vaan toiseen fiktioon, Kari Väänäsen loistavasti ohjaamaan Taivaan tuliin.

Taivaan tulet on Suomen Twin Peaks.

Molemmissa syrjäiselle paikkakunnalle saapuu poliisi pääkaupungista. Kanadalaisessa mies selvittämään synkkää rikosta, suomalaisessa tietenkin nainen, eikä selvittämään rikosta, vaan suvun kohtaloita.

Molemmissa syrjäinen paikkakunta on täynnä kaupunkielämälle selittämättömiä mysteerejä ja pääkaupunkilaisten – ei halveksuntaa, vaan kokeillepanoa. Tarkoituksena on näyttää, että täällä kaikki on toisin.

Molemmissa kummittelee kaksi selittämätöntä taustavaikuttajaa: paikkakunnan ikiaikaiset perinteet ja tavat toimia erämaan ja sivistyksen välimaastossa, ja koko paikkakuntaa pystyssä pitävä teollisuuslaitos, joka tietenkään ei voi elää mistään muusta kuin puun käytöstä, koska mitään muuta raaka-ainetta alueella ei ole.

En tiedä, mitä Stora Enso ajatteli Taivaan tulista nyt, tai silloin kun se valmistui. Todennäköisesti ei mitään, sillä yhtiöt eivät ajattele – niillä ei ole aivoja – mutta yhtiön ihmiset ajattelevat.

Kiintoisaa on, että kummassakin sarjassa yhtiötä edustaa pintajournalismin tapaan vain toimitusjohtaja, vaikka kummallakin paikkakunnalla on täytynyt olla paljon yhtiön duunareita – ainakin Kemijärvellä oli.

Nyt Kemijärvellä on tehdas, joka ainakin teknisesti muistuttaa enemmän Twin Peaks -sahaa kuin lopetettu sellutehdas. Luulisi kuitenkin kiinnostavan, että jo sellutehtaan aikana tehty Taivaan tulet antaa metsäteollisuudesta täsmälleen samanlaisen kuvan kuin Twin Peaks.

Se kuva ei ole negatiivinen, mutta se on mystinen. Siinä teollisuus on yhteisössä kiinni monilla, selittämättömillä, mutta harvoin julkisilla siteillä.

Se on leivän isä, josta kaiken ajatellaan riippuvan. Nyt tiedämme, että paljon siitä on riippunutkin, mutta ei sentään aivan kaikki.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.11.2010.

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Eikö Suomessa kuolla tarpeeksi?


Joskus sitä tulee miettineeksi, mikä tiedotusvälineitä oikein vaivaa. Viimeksi siinä vaiheessa, kun suuri kuntaliitos Lahden seudulla kariutui.

Hanke kaatui kyselyissä ilmenneeseen jyrkkään vastustukseen lähes kaikissa hankkeen kunnissa. Jyrkkyys yllätti tiedotusvälineetkin, mutta myös kuntajohtajat, jotka olivat ajaneet liitosta voimallisesti – kuinkas muuten.

Kaikkein kummallisin oli kuitenkin lahtelaisen Etelä-Suomen Sanomien kannanotto. Kun kuntajohtajat tapahtuneen seurauksena kääntyivät kuntaliitoksen vastustajiksi, kyse oli lehden mukaan takinkäännöstä.

Mikähän näille oikein kelpaisi? Jos kuntajohtajat eivät olisi ”kääntäneet takkiaan”, olisiko Etelä-Suomen Sanomat kenties ylistänyt heitä suoraselkäisyydestä? Vai olisiko sellainen julistettu kansalaisten tahdosta piittaamattomaksi härkäpäisyydeksi.

Lehti vastaa sanomalla, että ”liitoksen perusteet ja tarve ovat olemassa kansanäänestysten jälkeenkin”. Ällistyttävää, mutta totta: Etelä-Suomen Sanomien mielestä kuntalaisten tahto ei kuulu niihin tekijöihin, jotka tulee ottaa kuntaliitoksissa huomioon.

Harvoin on nähty lehden pilkkaavan näin perusteellisesti omia tilaajiaan. Paitsi silloin, jos he kuolevat tapaturmaisesti. Siihen sirkukseen osallistuvat kaikki.

Viime kesän kummallisinta, mutta niin tuttua uutista toistettiin ihan yhteisrintamassa. Se uutinen oli tyrmääväksi mainostettu tieto juhannuksena tapaturmaisesti kuolleista: kokonaista 22 kolmen päivän aikana.

Määrä oli suurempi kuin aiemmin ja synnytti huolen sekä asiantuntijoiden että kansalaisten keskuudessa. Sen kaikki tiedotusvälineet raportoivat asiaankuuluvan paheksuvalla tavalla.

Tätä samaa saamme lukea aina, kun suomalaiset juhlivat. Kuinka kamalaa kaikki siis oikeastaan olikaan?

Näin kamalaa: Suomessa kuolee tapaturmaisesti 3000 ihmistä vuodessa. Kolmelle päivälle se tekee keskimäärin 25 kuollutta. Siis enemmän kuin viime juhannuksena.

Todellisuus on jälleen tarua ihmeellisempi. Huolimatta aivan selvästi ”tapaturmahakuisesta käyttäytymisestä” suomalaiset onnistuivat selviämään viime juhannuksesta vähemmin kuolonuhrein kuin normaalista arjesta – ja edellisistä siis vissiin sitäkin paremmin.

Miksi uutiset päivittelevät kuolonuhrien paljoutta, kun pitäisi päivitellä niiden vähyyttä? Mikä toimittajia, tiedotusvälineitä ja asiantuntijoita oikein vaivaa? Jos tavoitteena on onnettomuuksien vähentäminen, miksi kauhistella sitä, että asiat ovat hyvin?

Ehkä tavoitteena onkin moralisointi, huonon omatunnon lisääminen ja ihmisten ylenmääräinen kiusaaminen? Sitä en usko. Pikemminkin uskon, että tavoitteena on päästä mahdollisimman vähällä vaivalla.

Joskus muinoin toimittajien tehtävänä oli kriittisyys, ja aivan erityisesti viranomaistietoja kohtaan. Nyt sekin on päinvastoin.

Kuitenkin, koska viranomaiset tekevät työtään meidän kaikkien rahoilla, heidän tiedotteensa tulisi kääntää selkokielelle. Ja se on vasta ensimmäinen askel.

Pitäisi myös kertoa, onko kyse oleellisesta asiasta. Jos siis on kyse journalismista.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.10.2010.

torstai 11. marraskuuta 2010

Kasvi ja perunamaa


Yksi metsäenergiakeskustelun hullutuksista on ollut luulo, että kaikki metsissä kasvava puu on vähän niin kuin pottumaalla. Että saadakseen nuo puut polttoon tarvitsee vain mennä takapihalle, kuokkia hiukan ja keitos on kasassa.

Keskustelu on tuonut mieleen taannoisen eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan seminaarin, missä puhuttiin metsien käytöstä. Valiokunnan puheenjohtaja, kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr.) kertoi eräästä puhujasta, että hänen aiheena on puun korjuu.

”Saamme nähdä, kuinka niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin puun korjuu voi puhua peräti 15 minuuttia”, Kasvi lausui.

Mietin silloin, että täytyykö kaikkien kansanedustajien laidasta laitaan aina ihan omin sanoin osoittaa tietämättömyytensä. Sen synkintä laatua on väittää yksinkertaiseksi kaikkea, jota ei tunne.

Jotta asia tulisi selväksi, jatketaan perunavertausta. Talousmetsiä muistuttavassa perunapellossa kasvaisi muutakin kuin perunaa, nimittäin naurista ja lanttua. Ja paljon muutakin, mutta niitä ei kerätä.

Joskus niitä väistellään. Tärkeimmät väisteltävät kohteet, niin sanotut luontokohteet, olisi merkitty korjuukoneen sähköisellä näytöllä olevaan karttaan, kuten myös muutkin pellon karttatiedot.

Alkukesästä korjattaisiin pieniä perunoita. Ja lanttuja. Ja nauriita. Samasta pellosta.

Korjuukoneen tietokoneohjelma raportoisi tehtaalle, kuinka paljon ja minkälaista juuresmuusiainesta on tulossa.

Korjuukone kasaisi juurekset omiin kasoihinsa. Naatit se katkoisi ja keräisi omalle polulleen. Perässä tulisi traktori, joka lajittelisi keräystulokset pellon reunalle. Naateista tehtäisiin bioenergiaa.

Loppukesästä pellolle tultaisiin taas, nyt paljon monimutkaisemman tehtävän parissa. Nyt korjuukoneen tietokoneohjelmissa olisi semmoinen lajittelija, joka tunnistaisi isot ja pienet perunat, ja nauriit, ja lantut.

Isommista se värkkäisi suoraan sipseiksi meneviä siivuja – tosin lantun ja nauriin kohdalla niitä sanottaisiin joksikin muiksi. Losot, eli juuresten reunapalat se lajittelisi omiin kasoihinsa, sinne muusitehtaalle.

Aamulla sipsitehtaan rekka lähtisi keräämään sipsiperunakasoja lukuisien eri peltojen ääreltä rekan sähköisen kartan ajo-ohjeen mukaan. Toinen rekka keräisi muusitavaran. Molemmat autot saisivat ajo-ohjeensa mobiiliteitse auton tietokoneeseen.

Vastaanottavan tehtaan logistiikkapäällikkö siunaisi tilannetta, missä perunat tulisivat luotettavilta toimittajilta, eivätkä takapihan pottumaalta. Sillä niin metsäenergiapuu kuin perunatkin löytyvät toisten omistamilta mailta eivätkä mistään tehtaan takapihalta.

Niitä peltoja olisi paljon. Suomessa tehdään joka vuosi noin 150 000 hakkuupäätöstä.

Kun Ekoperunanviljelyn liitto siis valittelisi, että ”meille tulee valituksia huonosta perunanviljelystä lähes päivittäin”, onko se paljon. Jospa niitä tulisi vaikkapa 300 vuodessa. Onhan se paljon, vaikka ei olekaan kuin prosentin viidesosa koko joukosta toimenpiteitä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 29.9.2010.

torstai 4. marraskuuta 2010

Kiitos sentään Valjukselle


Onneksi meillä on ulkomaalaisia, tuli taas mieleeni, kun avasin telkkarin kajaanilaisen Hotelli Valjuksen huoneessa aamulla 9. päivänä syyskuuta. Puoli seitsemän -lähetyksen hyvin nuori juontaja kommentoi juuri päättynyttä, karjalanpaistin tekemistä koskevaa ruokainserttiä kysyen studioviisas Pave Maijaselta hämmästellen: ”Voiko olla, että karjalanpaistiin pannaan sisäelimiä?” Siihen kokki oli insertissä kehottanut.

”Laittaisitko sinä”, juontaja kysyi Maijaselta. Maijanen oli yhtä tietämätön ja sanoi, että ”no en laittais”. Tällaiseen alennustilaan meidät ovat saaneet K- ja S-kaupat, joissa myydään karjalanpaistilihoina täysin mauttomiksi silvottua palapaistia.

Kerrottakoon nyt Yleisradiolle ja sen vieraille: perinteiseen karjalanpaistiin kuuluu laittaa paitsi lihaa, myös elimiä, eikä luullinen lihakaan haittaa, sillä siitä tulee makua.

Se, mitä kaupat myyvät karjalanpaistina, on karjalanpaistin irvikuva, ja on vain surullista, että ruokakulttuuristaan niin leuhka kansa luulee syövänsä perinneruokaa, kun se syö vain uusavuttomalle suunnattua muodottamaksi silvottua mössöä, joka on joskus ollut kokolihaa.

Päiväni parani hieman, kun pääsin Valjuksen aamiaispöytään. Siellä oli ‒ niin hämmentävää kuin se onkin tässä paikallisruoillaan rehentelevässä maassa – paikallisruokaa

Normaalistihan hotellien aamiaispöytiin osataan mättää vain halvinta ja helpointa valmisleikkelettä ja hyllytavarana myytäviä nakkituotetta munakokkelilla, mutta Valjuksessa – siellä oli särkeä.

Toki sekin oli säilykepurkista, mutta se on pakko antaa anteeksi siitä syystä, että säilyke on ainoa mahdollinen tapa tarjota särkeä sekä turvallisesti että maukkaasti isommalle joukolle.

Ja voi että oli hyvää. Se todella pelasti päiväni.

Tällä syksyllä on ollut muitakin pelastajia. Niitä ovat ulkomaalaisten omistamat etniset kaupat.

Vielä vuosi sitten saatoin tehdä vaivattomasti jokasyksyisen lammaskaalin pakastimeen odottamaan talven eväshetkiä työpaikalla. Mutta nyt tämä kapitalismin runsaudensarvi on ajanut meidät tilanteeseen, jossa kauppa on lopettanut lampaanlihan myynnin.

Pitkällisen etsinnän jälkeen löytyi vain maustettua karitsan paistia, mistä ei voi tehdä oikein mitään ruokaa, eikä ainakaan lammaskaalta, koska se oli maustettua ja paistia. Lammaskaali tarvitsee luullista lihaa.

Olin jo pitkään harkinnut, että siirrän lihaostokseni läheiseen etniseen kauppaan, viimeksi silloin kun havaitsin viimeisen edes hiukan maistuvan broilerin osan, koiven, menettäneen makunsa. Etnokaupasta löytyikin kaikkea, paitsi sikaa, mikä on vahinko.

Sen sijaan sitä, kuinka hyvältä maistuu ulkomainen broileri, lammas ja nauta, en olisi uskonut. Voin vakuuttaa, että lihan kiinteys ja maku on aivan toista luokkaa kuin kauppaketjujen marinoitu ja hutuksi siipaloima puuro.

Kaikkein kummallisinta kuitenkin on, että ihmiset syövät tätä roskaa. Kun on puhuttu kansallisesta häpeästä, niin jos sitä ei tule tästä, mistä sitten?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.10.2010.