Sivut

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Kenen maa, kenen metsä?


Muutama vuosi sitten lomani keskeytyi kesäaamuna ruokakaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää.

Kävi ilmi, että soittaja oli aikanaan ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Alue oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan maksamaan, kun rajan molemmin puolin oli kumminkin aivan samanlaista metsää.

Nyt soittaja oli kauhuissaan, kun metsänomistaja aikoi kaataa puut aivan rajaa myöten. Kysyin, oliko soittaja puhunut asiasta metsänomistajan kanssa. Kyllä oli, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi.

Metsänomistaja kuulosti ahneelta roistolta. Rajan toisella puolen tilanne näyttää toiselta.

Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempiä myyntituloja. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan.

Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kokonaista 70 vuotta. Päinvastoin, soittajan mielestä tuon työn aikaansaamasta sankasta metsästä koitunut hyöty kuului hänelle.

Selvisi myös, että metsänomistaja olisi jättänyt puita pystyyn, jos soittaja olisi maksanut niistä summan, joka vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri.

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Muutama viikko sitten olin mukana tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja toi esiin omaa, mutta myös kyseisen teollisuudenalan ympäristövastuuta asiaankuuluvan kritiikittömään sävyyn.

Metsäalaa ei hänkään malttanut olla tölväisemättä. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti.

Jälleen soimattiin metsänomistajaa, joka ahneuksissaan oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä.

En tiedä, mihin logiikkaan perustuu se, että kun kaupunkilainen paremmaisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmaisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina – niin kuin ympäristötoimittamisen kanssa toisinaan on.

Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina.

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä ylistyksenaihetta vasten, että graafisessa teollisuudessa on kuulemma annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se taas annetaan aivan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

Mutta se ei tietenkään riitä, jos töitä tehdään ympäristötoimittajan takapihalla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.6.2011.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Jos veikata saa

Toukokuun 19. päivä saattoi olla se päivä, joka ratkaisi presidentinvaalin tuloksen. Jos veikata saa.

Tuolloin kerrottiin, että Kuopion työväenyhdistys aikoo esittää Lasse Lehtistä SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Lukitaanko vaihtoehto?

Lukitaan vaan.

Helsinkiläistoimittajien näkövinkkelistä Lehtisen mahdollisuudet eivät ole hyvät, koska Sauli Niinistö on ylivoimainen. Mutta vain jos Niinistö suostuu ehdokkaaksi.

Lukitaanko vaihtoehto? Ei lukita. Pidän mahdollisena, että Niinistö ei lähde ehdokkaaksi, varsinkaan kun vastassa on Lehtinen.

Kuitenkin, Lehtinen on vahva ehdokas, lähti Niinistö ehdokkaaksi tai ei. Jos lähtee, Lehtisen presidenttiys vaatii enemmän töitä ja sen ennustaminen enemmän perusteluita.

Lukitaan siis tämä: nyt perustellaan.

Perinteinen, helsinkiläistoimittajien tapa ennustaa presidentinvaalin voittajia perustuu käsitykseen, että puolueet ovat jakaneet ”kansan” jonkinlaisiksi läänityksiksi, jotka sitten käyttäytyvät siten kuin kunkin puolueen puoluesihteeri päättää. Oletetaan hetkisen, että maailma toimii näin.

Tässä katsannossa tilanne ei suosi Niinistöä. Satavarmasti hän saa kokoomuslaisten äänet, mutta niin sanottuihin maaseutuporvareihin hänen tenhovoimansa ei yllä, mitä uusi hallitusratkaisu tukee.

Voisin kuvitella, että kepulaisista neljäsosa äänestää Niinistöä, perussuomalaisista ei yksikään. Tämän takaa Lehtisen vaalikampanja, jonka populistisuus tulee olemaan sillä tavalla taitavaa, että Timo Soini ei voisi sellaisesta uneksiakaan.

Demareista joka ikinen äänestää Lehtistä, samoin vasureista. Myös merkittävä osa vihreistä lankeaa Lehtisen populismiin.

Populismiin! Kyllä. Mutta älkää käsittäkö väärin. Nyt siirrymme arvioimaan vaalikampanjoita.

Tässä maassa vaalikampanjoita isolla veellä on nähty harvoin. Ainoita esimerkkejä minun elinaikanani ovat olleet ne, joiden jälkeen Suomeen on valittu demaripresidentti – etenkin Mauno Koiviston ensimmäinen ja Martti Ahtisaaren ainoa kampanja.

Lehtisen kampanja tule ylittämään ne nerokkuudessaan ja sitoutuneisuudessaan. Nämä kaksi seikkaa ovat oleellisia. Se, mikä tekee tulevan kampanjan ylivoimaiseksi, on Lehtisen sitoutuminen sovittuun viestintään.

Lisäksi Lehtinen saa joukkueeseensa parhaat asiantuntijat. Esimerkiksi viime eduskuntavaalien alla ainoita täysjärjellisiä arvioita perussuomalaisista antoi Jussi Lähde.

Jo näillä perusteilla Lehtisen voitto on varma. Mutta nyt tulee lisää.

Lehtisen painosmäärät ovat ylivoimaiset. Niiden perusteella äänestäjä olettaa tuntevansa Lehtisen, ja pitää häntä hauskana. Se on oleellista.

Niinistöä pidetään hyvänä esiintyjänä, mutta se johtuu vain siitä, että vertailutaso on nollan alapuolella. Lehtinen tulee asettamaan uuden tason, jolla Niinistö ei ole käynytkään.

Lisäksi se sukupolvi, joka äänestää seuraavissa vaaleissa ensimmäistä kertaa, tuntee Lehtisen hyvin. Tietoviisaana, hauskana hemmona, joka kysyy: haluatko miljonääriksi?

Viimeinen naula Niinistön arkkuun on tässä: media on kohdellut häntä kovin lempeästi, mutta sille tulee loppu. Senkin hoitaa Lehtisen kampanja.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.5.2011.

torstai 16. kesäkuuta 2011

Maabrändivaltuuskunnan Suomi on outo ja eksynyt


Maabrändiraportti puhuu luonnosta Suomen vahvuutena, mutta niin pinnallisella tavalla, että se panee kysymään: missä raportin Suomi oikein on, tai onko sitä oikeasti edes olemassa.

Ulkoministeri Alexander Stubbin asettaman maabrändivaltuuskunnan työstä kirjoitettiin paljon jo ennen kuin se oli saanut aikaiseksi mitään valmista. Osa kirjoituksista oli kriittisiä, ja yleensä kritiikki perustui jotakuinkin täydelliseen tietämättömyyteen edes brändin, saati brändityön käsitteistä.

Kritiikeissä brändityö banaalistettiin useimmiten kuvan kiillottamiseksi ja sanottiin, että sellainen ei sovi veroista elävälle valtiolle. Tähän halpaan valtuuskunta ei kuitenkaan mennyt.

Brändille on monta määritelmää ja niistä vain osa on tehty rakentavassa tarkoituksessa. Rakentaville määritelmille on yhteistä, että niiden mukaan brändin olemassaolo ei edellytä brändityötä. Ajatellaan, että brändi syntyy aina ja kaikille niille tahoille, jotka voidaan tunnistaa julkisuudessa.

Brändin voi määritellä esimerkiksi niiden mielikuvien summaksi, jotka jostakin tahosta julkisuudessa näkyvät. Mielikuvat voivat olla oikeita tai vääriä, tosia tai epätosia, mutta niihin brändi – ja itse asiassa kaikki muukin viestintä – perustuu.

Mielikuva ei siis ole toden vastakohta, vaan totuus ja epätotuus ovat osa mielikuvaa.

Tätä mielikuvien summaa voidaan rakentaa, jos siihen onnistutaan tuomaan haluttuja osia brändityöllä. Silti siinä on aina myös sellaisia osia, jotka ovat syntyneet muualla.

Brändityö rakentaa sekä todellisuutta että kuvaa
Jotkut olettavat, että brändityö on vain viestintää, jotkut kiistävät tämän jyrkästi. Molemmat ovat väärässä.

Brändiä voi rakentaa mainonnalla ja viestinnällä. Jos työn tuloksista kuitenkin halutaan kestäviä, takana olevan todellisuuden täytyy vastata viestejä.

Jos se ei vastaa – ja jos brändin halutaan kestävän – on myös luotava haluttu todellisuus. Mikä mielenkiintoisinta, maabrändivaltuuskunnan raportti keskittyykin vain ja ainoastaan tähän olemassa olevien asioiden muuttamiseen. Sitä se taas tekee äärimmäisellä konkretialla listaamalla eri tahoille selkeitä tehtäviä kymmenittäin.

Kriitikoidensa edessä se on siis paavillisempi kuin paavi itse: se hylkää kokonaan viestinnän osuuden brändin rakentamisessa. Sen mukaan riittää, että tosiasiat ovat hyvin, kyllä ne puhuvat puolestaan.

Näin asia ei kuitenkaan ole. Asiat eivät puhu, niillä ei ole suuta. Asioista puhuvat vain ihmiset. Esimerkiksi Suomen maabrändin puolesta ei puhu koskaan kukaan muu kuin se, jonka tehtäväksi tämä puhe asetetaan.

Vaikkapa suomalaiset yritykset puhuvat vain omasta puolestaan. Jos ne samalla puhuvat Suomen maabrändin puolesta, se on vain sattumaa.

Jos siis maabrändiä halutaan rakentaa, jonkun on asetettava taho, joka harjoittaa sen puolesta johdonmukaista ja tavoitteellista viestintää. Tälle taholle on myös asetettava riittävät resurssit.

Jos taas tätä ei haluta tehdä, syntyy toki jotain, mutta se jotain on täysin sattumanvaraista.

Vain kannattava käyttö tuo luonnolle arvoa
Brändiraportti tiivistää Suomen vahvuudet kolmeen asiaan: toimivuus, luonto ja koulutus. Keskityn tässä raportin käsitykseen suomalaisesta luonnosta maan vahvuutena.

Raportti ei oikein tiedä, pitäisikö se ainutlaatuista luontoa sinällään Suomen vahvuutena vai ei. Jos pitäisi, raportin kritisoiminen olisi helppoa.

Ainutlaatuinen luonto ei nimittäin ole minkään maan vahvuus, sillä ainutlaatuista luontoa on kaikkialla. Sitä paitsi, oman kotimaan luonnon ainutlaatuisuus on jokaisen mielestä sitä parasta ainutlaatuisuutta, asui hän sitten missä päin maailmaa tahansa.

Viisaasti raportti pitääkin Suomen vahvuutena myös suomalaisten luontosuhdetta, jopa suomalaisten tapaa käyttää luonnonvaroja kestävällä ja vastuullisella tavalla.

Tässä onkin selvästi järkeä. Ongelma vain on, että tästä kestävästä tavasta käyttää luonnonvaroja valtuuskunta ei keksi juurikaan esimerkkejä. Kun raportti siis puhuu luonnosta, se puhuu melkein pelkästään luonnon, ympäristön ja niiden puhtauden suojelusta sekä tähän kaikkeen liittyvästä asiantuntemuksesta ‒ tärkeää toki sekin ‒ mutta sivuuttaa luonnon käytön ja esimerkiksi kaikilla mittareilla mitattuna Suomelle äärettömän tärkeän metsätalouden vain parilla maininnalla.

Tässä raportti epäonnistuu harmittavan syvällisesti. Se ei siis puhu lainkaan luonnosta hyvinvoinnin lähteenä ja suomalaisten kestävästä tavasta käyttää uusiutuvia luonnonvarojaan. Se onnistuu sivuuttamaan kokonaan suomalaisen luonnonvarojen käytön pisimmän, maailman mitassa ainutlaatuisimman, laajimman, monipuolisimman, kestävimmän ja taloudellisesti tuottavimman osa-alueen, metsien käytön.

Silti maailmaltakin tiedetään, että vain kannattava käyttö tuo luonnolle sellaista arvoa, että myös sen suojelua osataan pitää arvossa. Vain kannattava käyttö avaa ihmisen silmät näkemään myös luonnon itseisarvon.

Ja vaikka se ei ole tämän kirjoituksen aihe, on pakko sanoa, että valtuuskunta unohtaa toisenkin suomalaisten vahvuuden tykkänään: kylmäosaamisen. Kuitenkin Suomi ja suomalaiset tunnetaan maailmalla itsestään selvästi vain metsä- ja kylmäosaamisen perusteella.

Uusiutuva luonnonvara pakottaa yhteistyöhön
Missä oikeasti on valtuuskunnan Suomi? Ajatuskato paljastuu yllä esitettyä syvemmäksi.

Uusiutuvan luonnonvaran kestävä käyttö on oleellisimpia suomalaista kansanluonnetta muokanneista tekijöistä. Kuten tietokirjailija Juha Kuisma sanoo kirjassaan Tuli leivän antaa, uusiutuvan luonnonvaran käyttö vaatii aina paljon ihmisten välistä yhteistyötä, mutta vähän pääomia.

Vanhan tiedon mukaan maamme on köyhä pääomasta, eikä ihmisiäkään ole liiaksi asti. Suomalaiset ovat kuitenkin opetelleet nyhtämään nyt jo huomattavan korkean elintasonsa korvaamalla pääomien puutteen ja vähäisen väestömäärän lujalla yhteistyöllä.

Tämä koskee kaikkea luonnon hyödyntämistä. Vaikka esimerkiksi metsästys ja kalastus ovat mahdollisia yksinkin, kala- ja riistakantojen hoito ja erityisesti merkittävien saaliiden saaminen ovat aina edellyttäneet ja edellyttävät edelleen yhteistyötä. Tällä yhteistyöllä on vahvat ja elävät perinteet, mutta myös syvään juurtuneet lainsäädännölliset ja tapaoikeudelliset perusteet.

Sama pätee koko suomalaiseen yhteiskuntaan. Raportissa on löydetty tästä paljon esimerkkejä, mutta niiden juuria ja syitä ei ole osattu yhdistää luonnon käyttöön.

Päinvastoin: raportti väittää aivan tosissaan, että suomalaisten välitöntä luontosuhdetta pitää yllä mökkikulttuuri. Sitä ei siis pidä yllä esimerkiksi se työ, millä metsäteollisuus tienaa viidenneksen maan nettovientituloista ja missä ovat osallisina – esimerkiksi – yli 700 000 yksityistä metsänomistajaa perheineen.

Vertailun vuoksi: kesämökkejä Suomessa on alle puoli miljoonaa.
Jos mitään, maailman pitäisi oppia juuri kestäviä tapoja käyttää uusiutuvia luonnonvaroja. Tämä on kenties suurin mahdollisuus, mitä Suomella on maailmalle tarjota. Valtuuskunta ei ole sitä löytänyt.

Mutta eihän valtuuskunta ole havainnut edes uusiutuvan luonnonvaran tärkeintä ominaisuutta, eli juuri uusiutuvuutta. Kun valtuuskunta laskeskelee, kuinka monta maapalloa nykykulutuksella tarvitaan, se menee kaikkein alkeellisimpaan lankaan ja unohtaa, että nämä maapallolaskelmat näyttävät aivan toisenlaisilta, jos otetaan huomioon uusiutuvan luonnonvaran, kuten metsän uusiutuvuus.

Luonto ei ”anna” mitään
Raportti viljelee kuvitelmaa, että luonto on ”antanut” suomalaisille jotakin. Tässä valtuuskunta valitsee kansallisromantikkojen tavan väheksyä sitä, millä suomalaiset edelleenkin hankkivat keskeisen osan elantoaan.

Olisi houkuttelevaa tehdä johtopäätös, että valtuuskunta on syyllistynyt siihen, mistä Attac-liikkeen perustaja Ignacio Ramonet varoittaa kirjassaan Median tyrannia: maailma ei ole sellainen, miltä se tiedotusvälineitä lukemalla näyttää.

Maabrändivaltuuskunta kuvittelee, että luonto ”antaa” suomalaiselle jotakin. Kuvitelma on väärä. Mitä hyvänsä ihminen luonnosta haluaakaan, sen eteen on tehtävä paljon työtä, jos ollaan täällä pohjoisessa.

Tätä työtä ei myöskään voi juuri helpottaa tuontitavaralla. Autolla pääsee kyllä esimerkiksi metsän ääreen, mutta siitä eteenpäin useimmat apuvälineet tai ainakin niiden sovellukset on pitänyt keksiä itse.

Kukoistava metsäkoneiden vientiteollisuus on esimerkki siitä, miten suomalaiset ovat tehneet tästä välttämättömyydestä hyveen. Tällaisten hyveiden juuret ovat jääneet valtuuskunnalta säännönmukaisesti huomaamatta.

Valtuuskunta toteaa, että lähes 80 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, mutta sen kymmenistä tehtävänannoista kohdistuu tälle pinta-alalle vain yksi. Siis vain yksi, ja sekin tähtää toisaalle, nimittäin vesistöjen saattamiseen juomakelpoisiksi.

Niinpä se vaatii perhemetsänomistajilta ”malttia metsien ja soiden ojittamiseen.”

Onko valtuuskunta siis sitä mieltä, että metsäojituksia tehdään, koska ei ole ”malttia”? Eikö kyseessä ole juuri sellainen luonnon käyttöön liittyvä ”innovaatio”, mitä valtuuskunta toisaalla suorastaan ylistää?

Toiseksi, maltin vaatiminen kuulostaa omituiselta, kun lähes kaikki metsänomistajat ovat ‒ juuri vesiensuojelusyistä ‒ vapaaehtoisesti luopuneet uusien ojitusten tekemisestä kokonaan ja kunnostusojituksiakin tehdään vain, jos kokonaisarvio niiden taloudellisen ja ekologisen kannattavuuden suhteen pätee.

Surullista, mutta haitatonta
Valtuuskunta puuttuu myös Suomen taiteeseen ja väittää luonnon olleen sen suuri innoittaja. Tämäkin väite olisi saanut aivan uuden sisällön, jos olisi havaittu, että innoittaja ei esimerkiksi kuvataiteessa yleensä ole ollut luonto itse, vaan jälleen sen käyttö. Ja juuri sellainen käyttö, jonka suomalaiset osaavat parhaiten: yhteistyössä, kestävästi ja kaikille osapuolille kannattavasti.

Onneksi suomalaisten ja suomalaisen elämänmuodon tulevaisuus ja luontosuhde eivät kuitenkaan ole maabrändiraportista kiinni. Suomi käy jatkossakin edellä, mitä uusiutuvan luonnon käyttöön tulee, niin paljon siihen panostetaan kaiken aikaa. Siis rahaa ja kovaa työtä, ei niinkään löysää puhetta.

Ei raportista toisaalta varmaan haittaakaan ole. Tehtävänannoissaan se yleensä ei esitä mitään järjetöntä, vaan aivan hyviä asioita. Siinä mielessä työlle voi toivoa vain menestystä.

Sen sijaan raportin antama kuva siitä, mitä nykysuomalainen ajattelee tai haluaa ajatella itsestään, on perin juureton ja ohut.

Surulliseksikin se tekee, sillä vaikka kuva ei vastaa todellisuutta, se toki heijastelee hyvin pienen, mutta tärkeän eliitin tietämättömyyteen perustuvia käsityksiä omasta kotimaastaan.

Kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 4/2011, joka ilmestyi kesäkuussa. Enemmän metsäalaa käsittelevä versio kirjoituksesta on julkaistu Suomen Metsäyhdistyksen Lehtikuusi-lehden numerossa 1/2011, joka löytyy täältä.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Biopuheelle tarvitaan aitoa sisältöä


Nykyajan tyhjimpiä sanoja on biotalous. Sitä määritellään esimerkiksi sanomalla, että biotalous optimoi biopohjaisten raaka-aineiden käyttöä.

Esimerkiksi metsäala ei toteuta tätä määritelmää. Käytännössä se pyrkii käyttämään vain puuta.

Ennen sentään puhuttiin turpeen ja puun yhteispoltosta, ja vaikka sitä tehdään edelleen, siitä ei puhuta, koska turve on paha. Optimoinniksi taas ymmärretään se, että paperintuotantoon kelpaavan puun poltto on estettävä vaikka poliittisin päätöksin.

Jotkut muut osaavat olla jyrkempiäkin. Muslimifundamentalisteja kammoksutaan, mutta omilta fanaatikoilta tulee jopa tappouhkauksia, jos joku polttaisi jäteviljaa energiaksi. Toiset fanaatikot pitävät pahimpana kuolleiden turkiseläinten polttoa.

Juha Kuisma kirjoittaa vasta ilmestyneessä Kohti biotaloutta -katsauksessaan laajemmin: biotalous on järjestelmä, joka pyrkii toimimaan samoilla periaatteilla kuin luonto, katso esimerkiksi täältä.

Tärkeintä on energia. Luonto käyttää vain auringoa tulevaa energiavirtaa, joka riittää kattamaan kaikki tarpeemme.

Siihen pitää pyrkiä myös biotalouden. Oleellista on virran, ei varannon käyttö.

Lisäksi tarvitsemme esimerkiksi metalleja, joita ei auringonvalosta synny. Niitä on käytettävä säästeliäästi ja niin, että ne kierrätetään kokonaan.

Luonto ei myöskään tunne kaatopaikan käsitettä. Niinpä biotaloudessakin kaikkien tuotteiden on oltava jonkin prosessin raaka-ainetta.

Metsät ovat Suomelle luontainen tapa käyttää aurinkoenergiaa. Metsäteollisuuden käyttämästä raakapuusta on jo pitkään mennyt noin puolet energiantuotantoon.

Määrä ei ole vähäinen. Toisen maailmansodan jälkeen tällä tavalla tuotetulla bioenergialla on vältetty ilmastopäästöjä määrällä, joka vastaa 25-kertaisesti vuoden 2007 turpeen ja fossiilisten polttoaineiden ilmastopäästöjä.

Mutta se ei riitä. Biotalous edellyttää uutta tekniikkaa, esimerkiksi teollista levä-, entsyymi- ja hiivatuotantoa, joilla voi olla ratkaiseva rooli myös metsäalalle.

Metsäalalla biotaloutta on paljon, mutta paremmalla suunnittelulla sitä voisi olla enemmänkin. Silti ala tarvitsee vieläkin luonnolle vieraita energianlähteitä ja kaatopaikkoja.

Kiinnostavan mallin metsien kestävälle käytölle tarjoaa Turun yliopiston julkaisu Matkalla biokauteen. Siinä metsien käyttö jaetaan viiteen tasoon, tässä järjestyksessä: aluksi metsäympäristön käyttöön esimerkiksi palveluina, sitten puun käyttöön ensiksi puutavarana, toiseksi kuituina ja kolmanneksi molekyyleinä sekä viimein energiantuotannossa.

Ajatus on, että jokainen käyttötaso vie mahdollisuudet edelliseltä, mistä johtuen seuraavalle tasolle ei pidä mennä, ellei edellistä ole hyödynnetty.

Tätäkin metsäala soveltaa jo, mutta vain osittain. Se on esimerkiksi ymmärtänyt, että paperintuotannon ekologisin argumentti puun suoraa polttoa vastaan on, että puu voidaan polttaa sittenkin, kun se ensin on palvellut paperina monen kierrätyksen kautta.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliike ja monet metsänomistajat tai tutkijat eivät ole tätä ymmärtäneet.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.5.2011.