Tuohisuu ei osaa myydä maulla

Muutama viikko sitten törmäsin laajalle levinneeseen uutiseen, joka todellakin löi ällikällä. Esimerkiksi Talouselämä (26/2011) otsikoi asian näin: ”Kuminassa Suomi on maailmanmahti”.

Uutisen mukaan Suomi toimittaa jopa neljänneksen maailman kuminasta. Sopimusviljelmiltä kuminaa keräävä yhtiö vie sitä erityisesti Keski-Euroopan saksankielisiin maihin, Yhdysvaltoihin, Japaniin ja Intiaan.

Kuminaa käyttää elintarviketeollisuus esimerkiksi valmisruokiin makkaroihin ja hapankaaliin. Myös kuminaöljylle on ostajia erityisesti lääke- ja kosmetiikkateollisuudessa.

Uutiset palauttivat mieleni 1990-luvulle, jolloin törmäsin kuminahankkeisiin MTK:n toimittajille järjestämällä maatalouskurssilla. Mieleen jäi erityisesti minulle hämmästyttävä ja uusi asia: Suomen kesän pitkä päivä on omiaan tuomaan makua ei vain kuminaan, vaan kaikkiin kasveihin.

Kun kyseessä oli MTK:n kurssi, tällä asialla katsottiin tarpeelliseksi ylistää suomalaista maataloutta, mutta samalla sitä osattiin myös väheksyä kummallisella tavalla.

Nimittäin, vaikka Suomen kumina jo tuolloin tiedettiin maailman parhaaksi, sen mahdollisuudet väheksyttiin olemattomiksi: ”Suomen kuminantarve nyt tulee täytettyä muutaman hehtaarin sadolla”, todettiin MTK:sta.

Kun kysyin, eikö maailman parhaan – siis muunkin kuin kuminan – pitäisi kelvata kaikkialla maailmassa, minulle jokseenkin naurettiin päin naamaa.

Tässä meillä on taas hyvä esimerkki siitä, kuinka naurettavaa on tämä uuden nokian odottelu. Milloin mistäkin sitä ollaan tekemässä, ja kaiken pitäisi tuottaa hyvinvointia kaikille tuossa tuokiossa.

Siitä kun minä kuulin asiasta, kuminauraa on uurrettu kohta 20 vuotta. Voin kuvitella uurtajien vaikeuksia.

Sopimusviljelyyn perustuva tuotantorakenne ja vienti eivät synny hetkessä. Luultavasti helpointa on tehdä se, missä mikä hyvänsä kunta osaa auttaa: rakentaa tuotantolaitos. Kuntalaisilla taas on tapana joka ikisessä kunnassa hymyillä kaikelle uuden yrittäjälle, oli se yltiöpäistä tai ei.

Samoin oli MTK:n laita ja oli luultavasti pidempäänkin. Ja mitä hitaammin tulevaisuutta on joutunut varmistamaan, sitä enemmän on toisilla ollut aikaa naureskella.

Nyt kuminaa viljellään 20 000 hehtaarilla. Onko MTK:n hymy hyytynyt, sitä en tiedä.

Kumina on kuitenkin ennen kaikkea rohkaiseva esimerkki. Se kertoo, mikä uuden tuotteen markkinoille viemisessä on oleellista: tarvitaan rohkea ja pitkäjänteinen yrittäjä, ja se tarvitaan oikeaan kohtaan tuotantoketjua. Ja välistä ei saa vetää.

Mutta tarvitaan myös hyvä tuote ja kotimarkkina, joka ymmärtää sen hyvyyden. Ja se meiltä juuri puuttuukin.

Meillä sen, joka haluaa hyviä ruoan raaka-aineita, on uhrauduttava. Hyvä esimerkki on poronliha, jonka ostaminen on tehty tavalliselle kuluttajalle lähes mahdottomaksi. Liki laittomasti se on tilattava puolikkaina ruhoina ja kotona on oltava iso pakastin.

Kaupoissa ruokaa myydään vain helppoudella ja hinnalla. Kun kauppiaankin suu on tuohesta, mitenkä sitä semmoiselle osaisikaan myydä, joka erottaa makuja.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.9.2011.

Toiseksi pahin – ja pahin

”Toiseksi pahin metsässä”, tiedotti Ruotsin luonnonsuojeluliitto Naturskyddsföreningen syyskuussa. NSF tarkoitti Ruotsia – ja Suomea, sitä pahinta. Tiedote jää jopa ympäristöjärjestöjen historiaan maamerkkinä: tuskin koskaan niissä on tehty näin jyrkkiä johtopäätöksiä näin kevein perustein.

Tiedote viittaa Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n professorin Lena Gustafssonin toistaiseksi julkaisemattomaan, useaa maata koskevaan tutkimukseen. Mittareita metsänhoidon tasolle on yksi: kuinka paljon päätehakkuun yhteydessä jätetään säästöpuita. NSF:n mukaan Suomi jättää niitä prosentin puuston tilavuudesta, Ruotsi sentään 3–5 prosenttia.

Tiedote ei kerro, mitkä maat ovat tutkimuksessa mukana. Se puhuu Tasmaniasta, joka ei ole maa. Kuulemma ”osissa Pohjois-Amerikan yksityismetsiä” hakkaamatta jätetään 15 prosenttia puuston tilavuudesta.

Suomesta taas on kelpuutettu vain keskiarvo. Näin voi tietysti todistaa mitä vain.

Kysyin lisätietoja, mutta Gustafsson ei antanut, koska tutkimus ei ole vielä julkinen. Hän opasti kysymään niitä metsäekologian professori Jari Koukilta.

Koukin mukaan Suomen tiedot oli saatu Metsäntutkimuslaitoksen valtakunnan metsien inventointitiedoista ja Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion luontolaatuseurannoista.

Kun kysyin lisää, kävi ilmi, että Gustafsson oli ollut yhteydessä Koukiin ja väittänyt minun kysyneen vain säästöpuuarviota Suomen osalta – mikä ei ole totta. Sen Kouki katsoi minulle kertoneensa ja antoi ymmärtää keskustelun olevan lopussa.

Kouki kiisti vastuunsa siitä, mitä NSF kirjoittaa, niin kuin oikein onkin. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun tutkijat tiedottavat vain valituille tahoille ja jättävät niiden puutteelliset tiedot oikomatta, kun taas muiden tahojen ”tendenssinomaiset” tulkinnat kyllä osataan oikaista.

Entä miksi tietoja sitten on annettu NSF:lle? Niitä on annettu jopa Suomen Tietotoimistolle, joka teki asiasta uutisenkin. Mutta edes siitä ei selviä esimerkiksi se, mitkä maat ovat tutkimuksen kohteena.

Miksi tutkijat harjoittavat tällaista valikoivaa tiedottamista ja jättävät vastaamatta oleellisiin kysymyksiin esimerkiksi vertailtavien tietojen luotettavuudesta ja yhteismitallisuudesta ‒ sekä tulkinnasta. Kun Suomen-tulokseksi on Koukin mukaan saatu 1,15–1,27 prosenttia, tulkintaa on täytynyt olla, koska Tapion luku on 2,3–3,0 prosenttia.

Miksi julkistaa yhteen, vajavaiseen mittariin perustuva vertailu, kun voisi mennä suoraan asiaankin ja katsoa, miten uhanalaiset lajit selviävät? Ehkä siksi, että tulos on NSF:n kannalta väärä.

Uusimman kartoituksen perusteella Suomen uhanalaisten lajien osuus tutkituista lajeista on täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta sitten, jolloin uhanalaistilanne kiistatta oli heikkenemässä. Tällä perusteella uhanalaistilanteen heikkeneminen on siis jopa saatu kääntymään.

Kaikista parhaiten pärjäävät metsien uhanalaiset. Tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy tähän ovat ‒ säästöpuut. Vielä kymmenen vuotta sitten ympäristöjärjestöt pitivät niitä lähinnä viherpesuna.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10. lokakuuta 2011. Perusteellisempi versio on luettavissa forest.fi-verkkosivulla, jonne pääset täältä).

Kun elinkeino viedään

Luonnonsuojelijat väittävät usein, että sanapari kestävä kehitys on keksitty, jotta luonnonsuojelu voitaisiin vesittää. Totuus on päinvastainen, jälleen.

Kestävä kehitys on kuin kolmijalkainen tuoli: jos yksikin jalka katkeaa, tuoli kaatuu. Jalkojen nimet ovat ekologinen, sosiaalinen ja taloudellinen kestävyys. Ihmisen pitää siis jättää jälkipolville ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti vähintään yhtä hyvä maailma kuin se, mihin he itse aikoinaan joutuivat.

Nimenomaan näin kestävä kehitys ymmärretään siinä osassa liike-elämää – kuten metsäalalla – joka siihen on sitoutunut. Se on siis valtavasti vaativampi tavoite kuin pelkkä luonnonsuojelu. Vesittämistä onkin vain se, että vaaditaan kestävän kehityksen nimissä pelkästään luonnonsuojelua.

On helppo nähdä, miten kestävän kehityksen ekologisen tukijalan katkeaminen kaataa koko tuolin. Hyvinvoivassa länsimaassa on vaikeampi hahmottaa, kuinka sosiaalisen tai taloudellisen tukijalan katkeaminen tekee saman.

Täytyy antaa esimerkki. Se tulee taatusti hyvinvoivasta lännestä, Kanadan länsirannikon Brittiläisestä Kolumbiasta.

Metsämaana Brittiläinen Kolumbia on monilla mittareilla samaa luokkaa kuin Suomi. Mutta se on myös erilainen. Alueella on jopa harvinaisia, pohjoisia sademetsiä.

2000-luvulla Greenpeace alkoi kampanjoida provinssin sademetsien suojelun puolesta. Tuloksena 630 000 hehtaaria metsää poistettiin talouskäytöstä. Greenpeace piti tuolloin saavutusta väliaikatuloksena.

Kustannukset arvioitiin sadoiksi miljooniksi euroiksi. Toteutumattoman korvaushankkeen budjetti oli sata miljoonaa euroa. Lopulta yrittäjille ja paikallisyhteisöille maksettiin vain 23 miljoonaa euroa. Greenpeacen kampanjan arvoksi on laskettu 30 miljoonaa euroa.

”Veistäkää vaikka toteemipaaluja turisteille”, oli Greenpeacen vastaus elinkeinoistaan huolestuneille kansalaisille. Valtaosassa Brittiläistä Kolumbiaa turismi on kuitenkin toivoton hanke: harva suostuu viettämään vapaa-aikaansa alueella, jossa asuu hyvin vähän ihmisiä, jossa sataa aina ja lähin lentokenttä on 3–6 tunnin matkan päässä.

Lopullisen niitin alueen metsätaloudelle löi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush säätämällä alueelta tuodulle puulle 27 prosentin tullin. Ihmiset joutuivat etsimään uutta toimeentuloa. Se löytyi marihuanan viljelystä, kuten Misha Glenny todistaa mainiossa kirjassaan McMafia.

Brittiläisessä Kolumbiassa tuotettu BC Bud tunnetaan Yhdysvalloissa parhaana marihuanana. Valmistaja saa 25 kilosta BC Budia 55 000 dollaria, 2,5 tunnin päässä Kanadan ja Yhdysvaltain väliseltä rajalta se maksaa 100 000, Kaliforniassa 150 000 ja esimerkiksi Kentuckyssä jo 200 000 dollaria.

Kanadalaiselle marin viljely on kuin lupa painaa rahaa. Sitä kasvatetaan keskellä aarniometsiä konteissa, jotka on asetettu maakuoppiin. Näin ne voidaan peittää nopeasti, jos virkavalta sattuu paikalle. Valo kontteihin tehdään sähköstä, joka varastetaan voimalinjoista.

Läntisen Kanadan rikollisuuden liikevaihto henkeä kohti on suurin maailmassa. Eräissä kaupungeissa jopa 70 prosenttia väestöstä on tekemisissä huumeviljelmien kanssa.

Eivätkä gangsterit pane ollenkaan pahakseen sitä, että ihmiset myös äänestävät yhä useammin paikallishallintoon huumeiden käyttöön myönteisesti suhtautuvia ihmisiä.

Tuntien suomalaisen keskustelun tason on kuitenkin pakko huomauttaa, että tässä ei puhuta Suomesta. Läntinen Kanada on toki muutenkin maailman huumekaupan keskuksia.

Silti maailman huumevirrat eivät ole kaukana täältäkään, jos vain katsoo esimerkiksi itään päin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2009.