Entä jos 20-20-20 ei toteudukaan?

Euroopan unioni teki takavuosina päätöksen, jonka mukaan 20 prosenttia unionin energiantuotannosta pitäisi perustua uusiutuviin energianlähteisiin vuoteen 2020 mennessä. Kukaan ei tiedä, mistä tavoitetaso tuli, mutta vaikuttaa kuin unionin hallitseva ideologia olisi vastaavanlainen numerologia kuin Neuvostoliitossa.

Ja samoin kuin Neuvostoliitossa, myös unionissa etujoukko on jo vaatinut yli sataprosenttista toteutusta – olkoonkin, että Neuvostoliiton iskurityöläiset sentään istuivat tuleen omilla housuillaan. Yhteistä molemmille on, että ainoa varmasti toteutuva osa hanketta on propaganda.

Miten 20-20-20-päätös on ajateltu toteuttaa? Esimerkiksi Suomessa uusiutuvien osuutta joudutaan nostamaan vuoden 2005 tasosta 9,5 prosenttiyksiköllä 38 prosenttiin.

Suomessa käytettäviä keinoja ovat esimerkiksi tuulivoima, vesivoima, aurinkoenergia, lämpöpumput, maalämpö ja liikennepolttonesteiden biokomponentin kasvattaminen. Ja sen lisäksi tietenkin puuenergia, jonka tuottajana olemme jo Euroopan kärkeä.

Virallinen totuus uskoo hankkeeseen kuin pukki sarviinsa. Kuitenkin esimerkiksi tuulivoiman lisääminen on vaikeaa, koska se on kallista, voimaloita ei haluta oikein minnekään ja kotimainen tuulivoimateollisuus on käytännössä huvennut vaihteistojen valmistamiseksi.

Puu on suuressa roolissa ja tavoitteet kovat. Ne voidaan saavuttaa metsähakkeella, mutta erityisesti viimeisten prosenttiyksikköjen osalta se on vaikeaa ja kallista. Tehtävää ei helpota, että myös liikenteen osuus aiotaan ottaa metsistä tehtävästä biodieselistä.

Lisäksi metsähakkeen keruu on kannattamatonta, mutta unioni tyrmää tukiesityksen toisensa jälkeen. Myös kannattavimman, eli kuusikoiden päätehakkuista saatavan hakkeen eteen unioni kasaa, luonnonsuojelijoiden tuella, kaiken aikaa esteitä.

Metsäsektorilla pitäisikin varautua tilanteeseen, jossa 20-20-20-tavoitteet eivät toteudu. Syy on yksinkertainen.

Esimerkiksi paperintekoa ei vaadi mikään laki, mutta uusiutuvan energian tekoa vaatii perustuslain tasoinen Euroopan unionin direktiivi. Jos joudumme tilanteeseen, missä direktiivi ei voi toteutua suunnitelmien mukaan, vaihtoehtoja on kaksi: joko rikomme perustuslakia tai toteutamme sen toisin – tilanteessa, jossa on kiire.

Mistä uusiutuvaa energiaa on saatavissa nopeasti ja paljon? Muita vaihtoehtoja ei ole kuin metsä.

Se tarkoittaisi paperintekoon kelpaavan ainespuun massapolttoa.

Muualla Euroopassa se tehtäisiin ennen Suomea, koska muualla tilanne on vielä vaikeampi. Voi siis olla, että unioni ei vain sallisi ainespuun polttoa, vaan jopa vaatisi sitä.

Suomen metsätalouden tukijärjestelmiä uudistetaan kuitenkin sellaisella perusajatuksella, että puuntuotannon lisääminen on tarpeetonta. Metsäala osoittaa jälleen kyvyttömyyttään nähdä yhtään kauemmas lähitehtaan sulkemispäätöksestä ‒ sen kummemmin ajallisesti kuin paikallisestikaan.

Maailma tarvitsee puuta nyt ja tulevaisuudessa, enemmän kuin koskaan ennen. Esimerkiksi Ruotsissa tämä on ymmärretty, meillä ei.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 11.6.2012.

Sijoittamista vai veronkiertoa

Tässäkin lehdessä (ks. loppu, T&T) on silloin tällöin jaettu viisaita neuvoja sijoittajille. Useimmiten, ellei aina, nämä neuvot kohdistetaan piensijoittajalle.

Se on loogista: kuka muu hakisi sijoitusneuvoja vähintään vuorokauden myöhässä ilmestyvästä lehdestä? Piensijoittajat hakevat, ehkä. Jos hakevat, se osoittaa heidän typeryytensä.

On päivänselvää, että tällainen sijoitusohje voi olla vain vanhentunut. Yhtä selvää on, että samat lehdet muistavat aina myös naureskella sille, kuinka juuri piensijoittajat myöhästyivät taas.

Kun minä aloitin sijoittamisen, halusin eläketurvaa. Kuvittelin ainoaksi kestäväksi ohjeeksi tämän: osta ja unohda. Tätä mieltä ovat olleet myös lehdet, mutta viime aikoina siitä ei ole puhuttu paljon.

Minun periaatteeni se kuitenkin on edelleen, koska mitäpä muutakaan vaihtoehtoa minulla olisi, kun ne osakkeetkin ovat siellä. Lyhyeen kauppaan minulla yksinkertaisesti ei ole aikaa paneutua.

Lehti taas unohtaa ohjeensa unohtamisesta heti, kun kurssi laskee. Siis juuri silloin, kun pitäisi unohtaa.

Alkaa kauhea huuto esimerkiksi eläkeyhtiöiden menetyksistä, jotka muka johtuvat huonosta johtamisesta. Ikään kuin juuri eläkeyhtiöiden sijoitukset voisivat nousta jos kurssit muuten laskevat.

Aika ajoin me piensijoittajat saamme myös kuulla, kuinka olemme typeriä, kun haemme osinkoja. Osinko on kuulemma pois osakkeen tulevasta arvonnoususta.

Neuvonantajamme lienevät hyvin kristittyjä: ”Kärsi, kärsi, kirkkaimman kruunun saat.” Vai olisiko sittenkin viisaampaa nostaa osingot ennen talousromahdusta – joita tuntuu nykyään tulevan yhtenään.

”Tuhosiko hallitus eläkesäästämisen”, kysyivät Uusi Suomi ja kokoomuksen Pia Kauma kesäkuun alussa. Kirjoituksessa hämmästytti vain se, että se ei hämmästyttänyt ketään.

Kauman mukaan hallitus on muuttanut eläkesäästämisen ehtoja tavalla, joka on epälooginen ja mahdoton ennustaa. Näin varmaan on.

Kumminkin, kyse on pelkästään verohelpotuksista. Eläkesäästämistä koskee se, mikä koskee kaikkia suomalaisten raha-asioita: ihmiset ovat valmiita vaikka maksamaan rahaa välttääkseen veroja edes pennin verran.

Niinpä Kauman ja esimerkiksi Veronmaksajain keskusliiton katsannossa eläkesäästämisen kiinnostavuus riippuu vain ja ainoastaan verohelpotuksista. Kyse onkin siis veronkierrosta.

Jos asioista voitaisiin keskustella oikeilla nimillä, Kaumankin kokema yllätys olisi saattanut olla pienempi. Minusta ei ole mikään ihme, että hallitus yrittää tukkia veroporsaanreikiä, etenkin siinä taloudellisessa tilanteessa, minkä meillä väitetään olevan.

Tällaisia ovat eläkeikää lähestyvät ihmiset. He, jotka haukkuvat nuorisoa yhteiskunnan varoilla elämisestä. Ja tällaisia ovat kokoomuslaiset, jotka sentään vielä joskus yrittivät rakentaa valtiosta vapaata yhteiskuntaa.

Mutta miksi myös journalistit motkottavat hallitukselle? Heillä kai pitäisi olla suhteellisuudentajua sen suhteen, mistä eläkesäästämisen suurimmat menetykset ovat aiheutuneet.

Niin että mistä siis?

Ainakin minun eläkesäästöni katosivat siinä myllerryksessä, joka alkoi Lehmann &Brothersin konkurssista. Tämä on toki oleellista, ja tämän rinnalla hallituksen eläkesäästöpäätökset ovat vain harmitonta piiperrystä.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 15.6.2012.

Kuolemavero ei olisi ekologinen

Meillä metsäalalla on joskus naureskeltu puunhalaajille, joiden mielestä puuhun sattuu, kun se kaadetaan. Ei olisi pitänyt. Olisi pitänyt ottaa vakavasti.

Miksi? Siksi, että ihmisen on pakko käyttää luonnonvaroja. Jos emme halua kuolla, niitä on käytettävä. Ja nimenomaan on käytettävä uusiutuvia luonnonvaroja, sillä muut luonnonvarat loppuvat.

Uusiutuvien luonnonvarojen kestävä käyttö ei siis ole meille mikään mukava mahdollisuus. Se on ainoastaan välttämätöntä.

Siinä on kuitenkin muuan ikävä piirre: lukuun ottamatta suoraa aurinkoenergiaa ja vesivoimaa se vaatii suurin piirtein aina hengiltä ottamista. Siis tappamista.

Tappaminen on ikävää ja saa aikaan vastustusta. Sille ei voi naureskella, vaan se voidaan vain ottaa tosissaan.

Milloin pitää tappaa sikoja, nautoja tai lintuja, milloin turkiseläimiä, milloin vehnää, ruista, porkkanaa tai puita. Tätä tappamista on sitten helppo käyttää aseena, kun halutan estää uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä.

Se, että tällaista vastustetaan, ei ole yllättävää. Mutta se on, että jopa korkeasti koulutetut ja asiaan perehtyneet eivät ymmärrä, miksi tämä tappaminen on välttämätöntä.

Tutkijatohtori Markus Vinnari ja erikoistutkija Petri Tapio esittivät äskettäin Ecological Economics -julkaisussa lihaveroa, jopa kuolemaveroa. Kumpikin tutkija esiintyi ekologian nimissä, mutta vain Tapiosta voi sanoa, että hänellä on asiantuntijuutta ekologiassa, maataloudessa tai luonnonvarojen käytössä.

Vinnarin ala taas vaikuttaa lähinnä taloussosiologialta. Molemmat katsovat kuitenkin asiantuntemuksensa riittävän esimerkiksi vero-ohjeisiin.

Tapio tyytyisi ympäristöjärjestö Luonto-Liiton esittämään lihaveroon, koska ”lihan ilmastovaikutus on suuri”. Hän ei taida ymmärtää, että lihansyönnin ainoa vaihtoehto on joko kuolema tai kasvissyönti, ja että kasvissyönnin negatiiviset biodiversiteettivaikutukset ovat erittäin suuret.

Jokainen maanviljelijä tietää sen, mitä Luonto-Liitto ja Tapio eivät ymmärrä, että kasvinviljely perustuu aina monokulttuuriin ja tuhoaa siksi biodiversiteettiä, suorastaan määritelmän mukaan. Luonnonmukaisin menetelmä tämän tuhon korjaamiseksi on eläintuotanto.

Se taas ei kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita maksajia ei ole ilmaantunut kuin lihaa syövä ihminen.

Vinnari menee pidemmälle. Hän säätäisi veron tappamiselle sinänsä.

En tiedä, mikä on Vinnarin asenne elämään ja luontoon. Ei kuitenkaan vaikuta siltä, että hän ajattelisi luonnolla olevan vain välinearvoa ihmisille. Jos olisi, hän hyväksyisi tappamisenkin, koska ei kai luontoa muuten voisi hyväkseen käyttää.

Jos taas luonnolla on itseisarvo, sen täytyy tietenkin olla samanlainen kaikella luonnolla. Jos Vinnari siis haluaa lopettaa sikojen tappamisen, hänen on – ollakseen looginen – haluttava kaiken muunkin tappamisen lopetusta.

Vinnarin ja Tapion tieteellinen yhteiskuntatiede johtaa siis sekä luonnon että ihmisen tuhoon. Sellaista on nähty ennenkin, mutta nyt niin tuskin käy.

Niin ilmiselvää on näiden ajatusten järjettömyys.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 21.5.2012.