Sivut

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kiitos, Guzenina-Richardson


Kun tiedotusvälineet ovat parhaiden viranomaisperinteiden mukaan lapsikiistan yhteydessä ensin vaienneet kymmenen vuotta Suomen mustamaalauksesta, ne ovat nyt menneet toiseen äärimmäisyyteen. Esimerkiksi Suomen Kuvalehti on katsonut asiakseen sanoa kampanjointia ei vain perättömäksi, vaan myös niljakkaaksi puheeksi, jota syöttävät Venäjälle ”viemärirotat”.

Sananviljelyn rohkeutta kuvastaa, että vaikka kohde ”on tiedossa”, sen nimeä ei uskalleta sanoa. Journalismia tämä ei muistuta, sillä siinä vältetään kahta asiaa: omien mielipiteiden esittelyä ja turhia adjektiiveja.

Täydellisimmin on kuitenkin epäonnistunut valtiovallan viestintä. Yhteisrintamassa olevat lehdet ovat sen luonnollisesti vaienneet.

Aloitetaan hulluimmasta.

Ilta-Sanomien mukaan Suomen suurlähettiläs Moskovassa päätti ryhtyä kontakteihin lehdistön kanssa vasta sitten, kun löytyi riittävän kunnianarvoisa vastapuoli, maan johtava uutistoimisto. En tiedä, voiko tällainen ylimielisyys tuottaa tuloksia millään elämänalueella, mutta ainakin journalistien suhteen se voi tuottaa vain tappioita.

Ajatus on ollut, että vaietaan koko juttu. Tämä olisi järkevää, jos olisi yksin tunkiolla. Mutta kun ei ole, pitäisi olla selvää, että äänessä oleva saa tällä taktiikalla kaiken julkisuuden.

Linjaus on niin pöljä, että se ei voi olla viestinnän ammattilaisen keksimä.

Ministeriön päättäjille on vuorenvarmasti kerrottu, miten nykyaikainen journalismi toimii, mutta yhtä varmaa on, että nämä viestinnästä mitään ymmärtämättömät pomot ovat taas olleet viisaampia kuin ne, joille viestinnästä palkkaa maksetaan.

Ihan perusasia on, että jos toimittaja lähtee tekemään juttua, hän viis veisaa suurlähettilään arvostamista tietotoimistoista. Hän hankkii tietonsa itse.

Jos korkea-arvoinen suurlähettiläs viittaa vaivaislehden haastattelupyynnölle kintaalla, lausunnot haetaan muualta, mutta ei tietotoimistosta, koska ei siitä toimittajalle palkkaa makseta.

Ei – tiedoksi sinne ulkoministeriön johtajille: edes Suomen ulkoministeriö ole sillä tavalla auktorisoitu, että kun se antaa lausunnon, kaikki toistavat sen. Vaikka toverinne päätoimittajat ovat ehkä voineet estää asiasta kirjoittamisen Suomessa, he eivät voi estää sitä Venäjällä.

Ihmeellisintä on, että tämä pitää kirjoittaa, vielä vuonna 2012.

Tässä kiistassa on ollut vain kaksi henkilöä, jotka ymmärtävät viestinnästä jotakin. Ensimmäinen heistä on Johan Bäckman.

Häntäkin suurempaan arvoon pitää nostaa lukuisien suomalaisten politiikan toimittajien – esimerkiksi juuri Suomen Kuvalehdessä – parjaama peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardson. Hän päätti ensimmäisenä alkaa tiedottaa asiasta, ja toiseksi hän osasi tehdä sen kielellä, jota venäläisetkin ymmärtävät.

Kuten Guzenina-Richardson sanoi, hän itse on elävä esimerkki siitä, kuinka hyvin venäläiset voivat tässä maassa pärjätä.

Ohjelmanomaisesti häntä pilkkaaville toimittajille voi sanoa vain: olisitteko te pystyneet samaan edes Suomessa, saati Venäjällä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 22.10.2012.

torstai 18. lokakuuta 2012

Surullisen hahmon ritari


Niin sanotut isänmaalliset piirit ovat olleet lievästi sanottuna näreissään Yleisradion Mannerheim-hankkeesta. Elokuva tiedettiin huonoksi jo ennen kuin siitä oli nähty sekuntiakaan.

Nyt kun se on nähty kokonaankin, on oltu hiljempaa. Eikä ihme – aika monen luulisi häpeävän.

Sen sijaan se toinen, muun muassa Renny Harlinin nimeen kytketty hanke, osattiin ylistää jo ennen kuin sekuntiakaan oli edes filmattu. Ajateltiin, että Harlin antaisi totuudenmukaisen kuvan Mannerheimista – siitä huolimatta, että Harlinin Mannerheim-puheet olivat aivan käsittämättömiä.

Muun muassa eräässä vuoden 2008 joulukuussa lähetetyssä radio Suomen Taustapeilissä Harlin sanoi Mannerheimista näin: ”Hän oli kaikkien ihailema mutta harvojen tuntema.”

Todellisuudessa Mannerheim alkoi saada laajempaa ihailua vasta Talvisodassa, mutta silloinkaan häntä eivät ihailleet kaikki. 1920-luvulla Mannerheimistä piti todella harva.

Jääkärit pitivät häntä ryssän kenraalina, suomenmieliset hienostelevana ruotsalaisena. Punaiset pitivät häntä mahtilahtarina ja aktivistit luopiona, kun he eivät saaneet riittävää tukea Aunuksen-retkilleen.

Ruotsinruotsalaiset syyttivät häntä sotarikoksista, bolševikeille hän oli yksi valkokenraaleista. Nämä taas pitivät häntä luopiona, koska hän pani Pietarin-hyökkäyksen ehdoksi takeet Suomen itsenäisyydelle. Sosiaalidemokraatit pilkkasivat Mannerheimia eduskunnassa vielä 1960-luvullakin.

Iso kirja sanoo, että totuudenpuhujilla ei ole yösijaa. Sen sijaan Harlin kutsuttiin puolustusministerin vuoden 2009 uudenvuoden vastaanotolle juhlistamaan Mannerheim-teemaa.

Sopii epäillä, saako Ylen Mannerheim-elokuvan vetäjä, tuottaja Erkko Lyytinen vastaavan kohtelun. Silti Lyytisen hanke kertoo suomalaisista ja Mannerheimista enemmän kuin Harlinin ja hänen kumppaneidensa ponnistukset yhteensä.

En ymmärrä, mitä vikaa on elokuvassa, jossa afrikkalainen isoisä kertoo lapsenlapsilleen iltanuotiolla Suomen marsalkasta. Entä olisiko elokuvan todella pitänyt antaa mielikuva, että afrikkalaiset lapset – elokuvahan kertoo niistä kuvista, joita tarina heidän mieleensä loi – osaisivat kuvitella Mannerheimin valkoiseksi ja Pohjois-Euroopan olosuhteet ja tapahtumat juuri sellaisiksi kuin ne ovat tai ovat olleet.

Johan mokomalle nauraisivat aidanseipäätkin.

Voi olla, että Ylen Mannerheim-elokuva ei ole suurta taidetta. Sen idea on kuitenkin upea, ja lisäksi se antaa uudenlaisen, inhimillisen ja liikuttavan kuvan Mannerheimista, jonka se onnistuu myös perustelemaan.

Mannerheim uhrasi yksityiselämänsä uralleen. Hänen kohtalonsa oli surullinen, mutta se saattoi olla hinta, joka hänen oli maksettava, jotta hänen olisi ollut mahdollista tehdä se mitä hän teki.

Sitäkin surullisempi hahmo ovat suomalaiset, jotka tarvitsivat näin monta afrikkalaista kertomaan jotain oleellista Mannerheimista. Eikö meidän pitäisi arvostaa tätä?

Ainakin minua vaivaa huono omatunto. Ihailemalla pelkästään myyttistä ikonia on ryöstöviljelty ihmistä sen takana. Se on osa sitä hintaa, minkä hän on hyväksemme joutunut maksamaan.

perjantai 12. lokakuuta 2012

”Kauneusarvoilla” suojellaan vielä metsiäkin


Ympäristöministeriö suunnittelee kirjaavansa ympäristönsuojelulakiin uudenlaisia perusteita suojelulle. Lakiin sisältyvät määräykset esimerkiksi yritysten ympäristölupien ehdoista. Ministeriö haluaisi muuttaa näitä ehtoja niin, että luvan myöntämisessä tulisi ottaa huomioon myös ”erittäin merkittävät kauneus- ja maisema-arvot”.

Voitaisiinko siis esimerkiksi tuulivoimala torpata sillä perusteella, että se on ruma? Kuka määrittelisi maiseman kauneuden? Millaisia missikisoja ministeriö oikein haluaa?

Uudistuksen pelätään myös aiheuttavan valtavan valitusvyöryn, jos hankkeet voi kyseenalaistaa pelkän kauneusarvon perusteella.

Ympäristöministeri Ville Niinistö perusteli suunnitelmaa lokakuun ensimmäisenä päivänä TV1:n A-Studiossa. Hän onnistui aika heikosti.

Niinistön mukaan lupaehtojen tulkinta perustuisi aina tutkimukseen, mutta tässä yhteydessä hän puhui vain luontoarvoista. Kauneusarvojen taas tulee Niinistön mukaan olla erittäin tärkeitä alueellisesti tai valtakunnallisesti.

Esimerkkinä kauneusarvoiltaan erityisen merkittävästä alueesta Niinistö mainitsi Aurajokilaakson. Se on tunnetusti kulttuurimaisemaa ja sellaiseen kuuluu muutos. Haluaako Niinistö siis jähmettää sen, ja jos, niin mille vuosisadalle?

Olisiko nykymaisema se, mikä säilytetään? Miksi juuri se olisi historian arvokkain? Kuinka itsekäs nykyihminen oikein voi olla?

Niinistö ei vastannut siihen, kuka kauneusarvon määrittää, eikä pelkoihin valitusrumbasta. Jos kyse kuitenkin on ”kauneudesta”, miksi sitten kuka hyvänsä, jonka kauneusarvoja on loukattu, ei voisi valittaa?

Vai uskooko joku, että vihreät haluavat rajata valitusoikeutta tässäkään?

Suunnitelma on merkittävä myös metsäalan kannalta. Niinistön mukaan kauneusarvoja lähdettäisiin ratkomaan yleiskaavoituksen kautta. Ja yleiskaavoitus vaikuttaa myös metsätalouteen.

Toisaalla metsiensuojelussa on tultu tilanteeseen, jossa kaikki ekologisesti arvokas alkaa varsinkin valtionmetsissä olla suojeltu. Silti esimerkiksi ympäristöjärjestöjen suojelulistalla on vielä paljon suuria valtion metsäalueita.

Järjestöjen ongelma on, että näiden alueiden suojelua on hankala perustella ekologialla. Esimerkiksi Hämeenlinnassa sijaitsevassa Evon kruununpuistossa, jota järjestöt ovat vaatineet suojeltavaksi, on harjoitettu intensiivistä metsätaloutta kaukaa 1800-luvulta asti.

Edes virkistyskäytön tarpeet eivät oikein käy perusteeksi. Evollakin suojelu todennäköisesti enemmänkin heikentäisi virkistyskäytön mahdollisuuksia.

Ministeriön suunnitelma on kuin taivaan lahja ympäristöjärjestöille. En yhtään ihmettelisi, jos saisimme lähiaikoina eteemme yleiskaavaesityksen, jossa Evon alue – samoin kuin lukuisat muut, ekologisesti jokseenkin arvottomat metsäalueet ympäri Suomen – olisi merkitty ”kauneusarvoiltaan erityisen merkittäväksi alueeksi”.

Näin ympäristöjärjestöjen ongelma olisi hoidettu. Sen sijaan muiden ongelmat vasta alkaisivat siitä.

Niiden suhteen ympäristöministeriön avustushalukkuus on tunnetusti ollut nollatasolla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.10.2012.

torstai 4. lokakuuta 2012

Lappiin tullaan kiiltävissä saappaissa


Loman jälkeen meidät saavutti suruviesti: Harri Dahlström on kuollut.

Suuri yleisö tunsi Dahlströmin ennen muuta Luontoillasta, mihin hän otti osaa kalatalouden asiantuntijana. Mutta minä tunsin hänet muutenkin.

Dahlström valmistui vuonna 1961. Hetimiten hänet palkattiin Kalataloussäätiön kalastusbiologiksi ja vuoden 1963 alusta kalantutkimusosaston johtajaksi. Vuonna 1968 hän siirtyi Kalamiesten keskusliittoon ja vuonna 1979 maa- ja metsätalousministeriöön ylitarkastajaksi, mistä hän jäi eläkkeelle vuonna 1999.

Jolloinkin 1960-luvulla hän tuli ensimmäisen kerran meille, Ketolan kalalaitokselle Kemijärvelle. Vuotta en voi muistaa, kun olin itsekin alle kymmenen.

Iso ja ystävällinen mies teki meihin mukuloihin lähtemättömän vaikutuksen. Pikkusiskoni piti häntä taikurina, koska hän osasi muuttaa veden, ei nyt sentään viiniksi, mutta punaiseksi ainakin.

Sitä hän teki autotallissamme usein. Kyse oli vesinäytteiden happamuuden määrittelystä, joka tuolloin tehtiin titraamalla; siinä veteen pannaan tiettyä kemikaalia pienissä erissä, ja happamuus voidaan määrittää siitä, kuinka monen erän jälkeen vesi muuttaa väriään.

Minulla taas oli ongelma: en osannut sanoa miehen sukunimeä. Kerrankin halusin tietää, että ”milloin se taas tulee, se daalstssts… se mies, jolla on kiiltävät saappaat”.

Muistikuva kiiltävistä saappaista kertoo paljon. Ne oli ostettu tarpeeseen. Nykyään näkee enemmän niitä, jotka vetäisevät ensimmäisen Napapiirin yläpuolisen pitkäripaisen pihalla käyttämättömän tuppipuukon vyön alta erähenkisyyttä korostamaan.

Kalalaitoksella kävijöitä oli paljon, varmasti tutkimuksen, mutta todennäköisesti myös eksotiikan takia. Mieleen jäivät lukuisat harjoittelijat, joita oli myös Lapista ja kotikylältäkin.

Varsinaisesta etelästä tulleet toivat mukanaan omituisia juttuja. Kerrankin isä sanoi ruokapöydässä hiljakseen, että ”se syö tyroksia”. Siis pop cornia.

Spagettia taas kuviteltiin ensi kerralla madoiksi. Mutta ihmeellisin oli hän, joka meni putoukselle, ja otti sieltä leivänpäälliset.

Kalalaitoksen vesihuolto oli järjestetty patoamalla Sarriojoki. Padon keskellä oli putous, ja sinne tämä etelän mies työnsi tiuhasilmäisen haavin.

Ja kas, ei aikaakaan kun haavi oli täynnä planktonia. Sitä hän laittoi leivän päälle ja sanoi vielä hyväksi, ”kuin lohta”.

Minulle tämä kaikki oli tärkeää. Kerrankin pihalle oli viritetty paunetti – eräänlainen rysä – jota esittelin vieraille asiantuntevaan sävyyn.

”No, mitäs tällä sitten kalastetaan”, eräs vieraista kysyi. ”Pääasiallisesti kalaa”, olin vastannut.

Harri Dahlströmin tapasin myöhemminkin, toimittaja-aikoinani Helsingissä, useimmiten Suomen luonnonsuojeluliiton tilaisuuksissa. Silloinkin mieleeni on jäänyt mies, joka aina osasi keskittää mielenkiintonsa juuri siihen, kenen kanssa keskusteli.

Harri Dahlström oli mainio mies. Ilman häntä me kaikki olisimme paljon pienempiä ihmisiä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 24.9.2012.