lauantai 26. lokakuuta 2013

Syke puskee liuskekaasuun


”Suomi ei voita mitään puskemalla päätänsä turpeeseen”, otsikoitiin Keski-Uusimaassa ollut Suomen ympäristökeskus Syken professori Jyri Seppälän kirjoitus 11.9.2013. Seppälä ihannoi sitä, kuinka Yhdysvallat on liuskekaasulla kyennyt kääntämään kasvihuonepäästönsä laskuun, ja ”sama mahdollisuus on nyt Puolalla”.

Kirjoitus on hämmentävä todistus siitä, miten tutkija ja professori on kadottanut kokonaiskuvan ryhtyessään ajamaan politiikan asiaa. Tässä tapauksessa kansainvälisen ilmastopolitiikan asiaa.

Saman laitoksen tutkija Jari Liski on nostanut esiin hiilivelan käsitteen. Käsite sinänsä on kiistaton. Kun energiantuotantoon otetaan biomassaa, kuten kantoja, joita ei ennen ole siihen käytetty, ilmakehän hiilidioksidimäärä tietenkin väliaikaisesti kasvaa siihen asti, kunnes kannot olisivat lahonneet.

Tätä ilmakehän hiilidioksidimäärän väliaikaista kasvua kutsutaan hiilivelaksi. Kriitikoiden silmissä velkaa ei vähennä se, että kestävässä metsätaloudessa toisaalla kasvavat puut sitovat hiilen kuitenkin pois ilmakehästä.

Tosiasioiden lisäksi ympäristöviestinnässä pitäisi puhua myös oleellisista asioista. Tätä vaaditaan esimerkiksi markkinointiviestinnältä. Mutta kuten tiedämme, Suomen ympäristökeskus ei harjoita markkinointiviestintää.

Onko esimerkiksi kantojen nostosta syntynyt hiilivelka oleellinen?

Suomen metsien runkopuun määrä on 1950-luvun alun jälkeen kasvanut 800 miljoonaa kuutiota. Tähän kasvuun sitoutunut hiilimäärä vastaa yli 45-kertaisesti tieliikenteen hiilidioksidipäästöjä Suomessa vuonna 2008.

Samana aikana Suomen metsistä on viety energiantuotantoon yli 1600 miljoonaa kuutiota puuta. Näin on vältetty 22-kertaisesti ne hiilidioksidipäästöt, jotka turpeen ja fossiilisten polttoaineiden käyttö aiheutti Suomessa vuonna 2007.

Tämän rinnalla muutama miljoona kantokuutiota vuodessa on täysin vailla merkitystä.

Liskin hiilivelkapuhe korostaa surullisella tavalla sitä, miten Seppälä on hukannut kaikki kokonaisuudet. Kun Liski huolehtii kantojen myötä käyttöön otetusta uudesta biomassasta, Seppälä puolestaan pitää hyvänä sitä, että käyttöön otetaan uutta fossiilista massaa – joka siis ei koskaan tule sitoutumaan vastaavaan, kasvavaan biomassaan.

Professorien aivoituksia on vaikea selittää järjellä. Täytyy kuitenkin yrittää.

Nykyiset ilmastonmuutoksen vastaiset toimet pyrkivät siihen, että vuotuiset päästöt alenevat. Todellisuudessa tavoitteen pitäisi kuitenkin olla aivan muualla, nimittäin siinä, että mahdollisimman iso osa maan alla olevista fossiilisista raaka-aineista myös jäisi sinne.

Näyttää kuitenkin käyvän niin, että lopun päältä ne kaikki tullaan ottamaan käyttöön. Tätä edistää se, että ympäristöpolitiikan professorit vielä kannustavat siihen – sillä absurdilla perusteella, että vuotuiset päästöt saadaan jossakin hetkellisesti pienemmiksi.

Lämmittäähän se lahkeessa vähän aikaa.

Mutta mitä merkitystä on vuotuisilla päästöillä, jos kaikki kuitenkin poltetaan? Sitä sopisi miettiä siellä Suomen ympäristökeskuksessakin.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 21.10.2013.

maanantai 21. lokakuuta 2013

Aalto-yliopisto keksi ikiliikkujan


”Ympäristöä rasittavat toimialat eivät ole kansantalouden vetureita”, tiedottaa Aalto-yliopisto 11. syyskuuta. Tiedotteen jälkeen en yhtään ihmettele sitä, että Aalto-yliopiston sija kansainvälisissä vertailussa putoaa.

Tutkija Tuomas Mattila on tiedotteen mukaan saanut selville, että Suomen talouden ekologinen jalanjälki koostuu pääosin puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannosta. Tämä ei liene yllättävää. Jos esimerkiksi metsätalous toimii kolmella neljäsosalla maan pinta-alasta, totta kai sen jälki on suuri.

Sitten tiedote sanoo, että talouden suurin arvonlisä syntyy asuntojen myynnissä, vähittäiskaupassa ja julkisissa palveluissa. Nyt täytyy ihan hieraista silmiään.

Mattila päättelee tästä, että ”bruttokansantuote ja ekologinen jalanjälki aiheutuvat talouden eri osista. Usein ajatellaan, että ympäristövaikutusten vähentäminen laittaisi talouden kyykkyyn.”

Mattilan mielestä tämä oli ”yllättävää”. Tiedote on suorasukaisempi: ”Laskentamenetelmä paljastaa, ettei ympäristövaikutusten vähentäminen ole kansantalouden kohtalonkysymys.”

Tiedote ei sano suoraan, mitä se tarkoittaa ympäristövaikutusten vähentämisellä. Niin on kuitenkin pääteltävä, että se tarkoittaa puun, energian, viljelykasvien ja kalan alkutuotannon ”kutistamista”, mikä ei Mattilan mukaan laittaisi taloutta ”kyykkyyn”.

Näin kaiketi ennen muuta siksi, että sen jälkeen voisimme alkaa harjoittaa enemmässä määrin asuntojen myyntiä, vähittäiskauppaa ja julkisia palveluita. Tämä olisi siis hyvä kansallinen strategia, koska näin saisimme suurimmat tuotot pienimmillä ympäristövaikutuksilla.

Vastattavaksi jää vain yksi kysymys: kuka niitä asuntoja ostaisi ja mistä he saisivat tähän käyttämänsä rahat. Mitä söisimme sen jälkeen, kun viljelykasvien ja kalan alkutuotanto olisi kutistettu? Ostaisimme tietenkin tuontiruokaa asuntokaupasta, vähittäiskaupasta ja julkisista palveluista saamillamme suurilla tuotoilla.

Entä kuka kävisi vähittäiskaupassa ja kenen rahoilla maksettaisiin julkiset palvelut? Tulisivatko asuntokaupan tarvitsemat tuotot vähittäiskaupasta, syntyisikö vähittäiskaupan tuottoisa myynti samaan aikaan asuntokaupan voitoilla?

Anteeksi vain, Aalto, mutta minusta tämä muistuttaa ikiliikkujaa.

Ajatus muistuttaa vihreiden kautta aikain hellimää lasta aineettomasta kasvusta, joka ei tuota ympäristövaikutuksia suurin piirtein ollenkaan. Jo Osmo Soininvaarakin haaveili 1980-luvulla tuhatvuotisesta valtakunnasta, jossa maanalainen sampo jauhaisi yhtämittaista hyvää.

Voimme kuvitella, että tällaiset puheet yleistyvät nyt, kun esimerkiksi peliteollisuus näyttää olevan tulevaisuuden ala Suomelle. Silti yhtäkään Supercellin peliä ei ainakaan nyt näkyvässä tulevaisuudessa voi pelata ilman ihan oikeasta materiasta huonommalla voitolla ja merkittävällä ekologisella jalanjäljellä tehtyä laitetta.

Jokainen, jolla on lapsia, tietää myös sen, että informaatioteknologian kehittyminen vaatii ennen muuta uutta materiaa, jota pitää ostaa lisää lähes joka vuosi – ja johon informaatio, jota myös softaksi kutsutaan, tulee vain kaupanpäällisenä.

Tämä johtuu yksinkertaisesta asiasta: informaatio ei ole tallessa, ellei se ole kiinni materiassa. Mitä enemmän informaatiota pitää tallentaa, sitä enemmän tarvitaan materiaa, mihin se kiinnitetään.

Tiedoksi kaikille: ei se pilvipalvelukaan pilvessä ole, vaan ihan raakaraudassa. Esimerkiksi Haminassa, Googlen erittäin paljon energiaa käyttävässä palvelukeskuksessa.

torstai 3. lokakuuta 2013

Hyvät uutiset ovat huonoja


Maa- ja metsätalousministeriön sanotaan väheksyvän tutkimuksia. Mielestäni sellainen ei kuitenkaan ole niin vakavaa kuin tutkimustulosten suoranainen vääristely. Siihen taas syyllistyy ympäristöviranomaisista, -tutkijoista ja -aktivisteista koostuva lobby.

Erityisen vääristelyn kohteeksi on joutunut vuonna 2010 julkaistu tutkimus Suomen lajien uhanalaisuudesta, koska sen tulos oli väärä. Tavoitehan oli pysäyttää luonnon uhanalaistumiskehitys vuoteen 2010 mennessä, ja ennen tuon tutkimuksen ilmestymistä sitä kuvattiin yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkittujen lajien määrästä.

Tutkimuksessa tämä osuus osoittautui vain aavistuksen verran pienemmäksi kuin kymmenen vuotta aikaisemmin. Jos uhanalaiskehitys siis oli negatiivinen vuonna 2000, sen on täytynyt jossakin vaiheessa kääntyä parempaan saavuttaakseen saman tason vuonna 2010.

Tällä mittarilla käänteen siis oli täytynyt tapahtua.

Ympäristölobby ratkaisi ongelman vaihtamalla mittaria. Kun esimerkiksi akatemiaprofessori Ilkka Hanski esitelmöi 11.2.2013 Metsätieteen seurassa metsälakiesityksestä, hän mainitsi kyllä uhanalaisten osuuden, mutta ei sitä, että se oli säilynyt ennallaan.

Sen sijaan hän sanoi, että tutkimuksen mukaan 356 lajin tila oli heikentynyt, kun taas vain 186 lajin tila on parantunut. Tämä on tietenkin totta, mutta ei kerro muutoksen suunnasta mitään.

Sitä paitsi, kun kerran oli puhe metsistä, olisiko ollut syytä puhua metsälajeista? No ei, koska tilanne olisi näyttänyt paremmalta: ensisijaisesti metsässä elävistä lajeista 81:n tila oli parantunut mutta 108:n heikentynyt.

Olisi myös voinut katsoa, miten on käynyt niiden metsälajien, joiden uhanalaisuuden syy on metsätalous, kun kerran metsälaista oli kyse. Silloin enää 75 lajin tila oli heikentynyt.

Toisella tavalla tulosta vääristeli Helsingin yliopisto, joka tiedotti tammikuun alussa uuden laskentamenetelmän osoittavan, että Suomen luonto köyhtyy.

Tutkijat olivat laskeneet uhanalaistutkimuksen tuloksista indeksin. Sellainen ei kuitenkaan osoita edes periaatteessa mitään uutta, eikä tässä tapauksessa käytännössäkään.

Jos vaikka bensalitra olisi maksanut 1,50 euroa vuonna 2000 ja kymmenen vuoden kuluttua alle puoli senttiä enemmän, muutos olisi yhtä iso kuin indeksissäkin. Kuinka moni puhuisi vakavissaan hinnannoususta? Todellisuudessa ainoa oikea johtopäätös on, että muutosta ei havaittu.

Tutkijoiden virhe on siis kaksinkertainen. Ensinnä, tilastotieteen perusfakta on, että kahdesta mittauksesta ei voi päätellä trendiä, toiseksi muutos oli niin pieni, että sitä tuskin havaitsee.

Myös ympäristöministeriö on kovin haluton tuomaan esiin positiivista tulosta. Sen sijaan ministeriö haluaisi käynnistää viestintähankkeen saadakseen kansalaiset huolestumaan monimuotoisuuden tilasta.

Tällaisessa maailmassa hyvät uutiset ovat aina huonoja. Ihmiskäsityksen ahdistavuutta kuvaa, että hyvät uutiset eivät kuulemma kannusta parempaan, vaan sen tekee huolestuneisuuden lisääminen.

Vaikka sitten totuutta vääristelemällä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2013.