Sivut

lauantai 30. marraskuuta 2013

Maineeltaan ykkössijalla


Luonto on siitä hauska juttu, että siitä voi sanoa monenlaisia sanoja, ihan valehtelemattakin. Luonnon voi esimerkiksi pilkkoa osiin, ajallisesti ja paikallisesti.

Ja mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä älyttömämpiä asioita siitä voi sanoa, syyllistymättä millään tavoin valehteluun, korkeintaan harhaanjohtamiseen.

Voidaan ottaa esimerkiksi hehtaari, siis hyvin pieni osa luonnosta. Se on kuitenkin aivan tavanomainen päätehakkuun ala eteläsuomalaisessa yksityismetsässä.

Ja voidaan ottaa jokusen päivän aikaväli, joka alkaa juuri ennen päätehakkuuta ja päättyy juuri sen jälkeen. Tuho on suunnaton, sillä aikavälillä ja sillä hehtaarilla, mutta luonnon kannalta täysin merkityksetön.

Tällaisilla kuvilla metsätaloutta arvostellaan, jatkuvasti.

Otetaan kaksi kuvaa. Ensimmäinen on Hannu Hutun Vuoden Luontokuva 1994, ilmakuva kainuulaiselta hakkuuaukolta rajun maanmuokkauksen jälkeen.
















Vuoden luontokuva 1994. Julkaistu Hannu Hutun luvalla.

Tämä kuva on syöpynyt moniin mieliin Suomen metsätalouden koko kuvana. Kuvasta tuli uutinen, vaikka hakkuu oli tehty jo 1980-luvulla ja vaikka tuolloin, siis vuonna 1994, tämänkaltaisia hakkuita ei enää edes tehty.

Se kertoo, että metsäalan maine tässä maassa on hyvä – muutenhan kuvassa ei olisi ollut mitään yllättävää, mikä on yksi uutisen perusvaatimuksista.

Silti kuva edustaa vain yhtä hetkeä ja yhtä paikkaa.

Meillä tehdään 150 000 hakkuuta joka vuosi, mistä noin puolet on päätehakkuita. Niistä jotkut ovat voineet olla tämän näköisiä, mutta suurin osa ei mitenkään.

Toisaalta, päätehakkuut kohdistuvat runsaalle puolelle prosentille talousmetsien pinta-alasta. Niin että siinä on ainakin yksi yläraja luontokuvan edustavuudelle.

Vaikka kyse on vuoden luontokuvasta, se ei edes ole luontokuva. Pikemminkin se todistaa Vuoden luontokuvan valinneen raadin halusta moittia metsien käyttöä.

Ikävästi raadilta lienee jäänyt havaitsematta, että myös luontokuvaus on metsien käyttöä – ja aika usein kaupallisiin tarkoituksiin. Tai sitten raati on havainnut sen.

Siis sen, että luontokuvaus on kaupallista toimintaa ja raadin kannattaa käyttää positiivista julkisuuskuvaansa aiheuttaakseen haittaa toisenlaiselle, siis kilpailevalle metsien käytölle.

Jos luontokuvan valinnut raati olisi todella halunnut kuvata luontoa, se olisi katsonut asiaa laajemmalla näkövinkkelillä. Se ei olisi pilkkonut luontoa osiin, vaan kertonut kokonaisuuksista. Se olisi ottanut kuvan kauempaa, tai se olisi odottanut, ja julkaissut yllä olevan kuvan rinnalla toisen kuvan.

Vaikkapa tällaisen:
















Kuva: Mirja Humalamäki

Tämä kuva on otettu sieltä Hutun kuvan keskellä näkyvältä kääntöpaikalta vuona 2011. Nimenomaan tämä kuva, edellisen rinnalla, kertoo luonnosta ja sen valtavasta kyvystä uudistua.

Jos siis olisi valittava vuosikymmenen luontokuvapari, eivätkö ne olisi tässä?

No eivät olisi, sillä eihän tällainen kiinnosta, ei ainakaan tiedotusvälineitä, jotka ovatkin Suomen liike-elämästä se kohta, missä ympäristöasiat tunnetaan heikoiten – minkä seurauksena ne päästävät tuon tuostakin kaikenlaiset intohimot valloilleen. Muualla liike-elämässä tällaista ei juuri tapahdu, sillä siellä ollaan ympäristöosaamisessa valovuosia edellä.

Otetaan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jonka systemaattisesta vainosta valtion metsätaloutta kohtaan Kainuussa kirjoitin jo aiemmin. Nyt näyttäisi, että lehti yrittää turvata jatkuvuuden edes tässä pienessä asiassa.

4. marraskuuta HS uutisoi jälleen, nyt uuden toimittajan julkaisemana, ties monenenko kerran, Metsähallituksen tuhonneen Vienan reittien ympäristöjä hakkuillaan. Ja jälleen, hakkuita oli ollut, mutta ne olivat noudattaneet täsmälleen asiasta päättävän viranomaisen, Museoviraston ohjeita.

Tällä kertaa lehti sentään antoi Metsähallitukselle paitsi vastineoikeuden, myös oikeuden saada vastine julkisuuteen. Valeen saa siis edelleenkin Helsingin Sanomien mielestä präntätä, kunhan vaan muistaa jossakin vaiheessa julkaista vastineen.

Kirjoituksen lyhempi versio on julkaistu Maaseudun Tukevaisuus -lehdessä 6.11.2013.

perjantai 22. marraskuuta 2013

Joensuun lentokentällä


Tulin Joensuun lentokentälle. Tapani mukaan päätin säästää firman rahoja ja ottaa bussin.

Kiipeän bussiin ja ojennan maksukortin.
”Ei kelepoa.”

Ei kelpaa?
”Ei niin.”

Jaa… saiskos täältä kentältä sitten jostakin rahaa?
”Kassasta.”

Kassasta?
”Kassasta.”

Siis… mistä kassasta?
”No kassasta”, sanoo kuljettaja, joka ei vielä tässä vaiheessa ole kertaakaan irrottanut katsettaan lentokentän reunamille ulottuvasta karjalaismetsästä.

Siis oooonkohan täällä lentokentällä joku kassa?
”No on.”

Jaa. Mikähän kassa se on?
”No vaikka se kahavilan kassa.”

Ahaa.

Riennän kahvilaan, jossa jo siivoillaan pöytiä. Kysyn, jotta saisko täältä rahaa. ”Tottakai.”

No miten?
”Ostatte jotain.”

Jaha.

Valitsen hyllystä nopeasti jotakin. Myöhemmin havaitsen, että ostin luomuomenamehua (luomua, normaalisti en osta sitä koskaan), joka minun on pakko käyttää, oletettavastikin juoda, koska sitä ei saa viedä paluumatkalla lentokoneeseen.

En siis unohda sitä käsimatkatavaroihini, ettei seuraa mitään suurempaa.

Työnnän mehun kassalle ja sanon: kahteenkymppiin. Ajattelisin, että saisin 20 miinus sen 2,70 euroa, mitä tämä mehupönttö maksoi, kooltaan alle kaksi desiä ja siitä hyvä että mahtuu rintataskuun.

”Ei käy.” Jaa ei käy? ”No ei käy.”

Mikä ei käy?
”Se kakskymppiä.”

Kuinka niin ei käy?
”Kun se on liikaa.”

Jaa, ja mikähän ei ole liikaa?
”Kymppi.”

No, oisko kymppi sitten?
”No se on OK.”

Syntyy maksutapahtuma, jonka seurauksena saan käteeni kympin. Kokonaissumma oli siis 12 euroa ja 70 senttiä. Tästäkin voisi siis kysyä, mutta sille en ala, koska minulla on kiire.

Kiipeän bussiin.

Paljonko maksaa matka Joensuun keskustaan?
”Viis.”

Euroa siis, ajattelen ja ojennan vitosen. Se olikin toistaiseksi viimeinen parteni tässä vuolaassa sananvaihdossani lauluistaan kuulun Karjalan kansan edustajan, Savo-Karjalan Linjan kanssa.

Tällä en halua sanoa, että Joensuu olisi paha paikka, vaikka onkin vajoavalle suolle rakennettu. Erityisen miellyttävä se oli viime kesänä Silva-messujen aikaan. Vaikka niinhän ovat kaikki suomalaiset kaupungit, kesällä.

Pidän myös Joensuun päällenäkyvästä tavasta huolehtia pyöräilijöiden tarpeista. Niin tekisin minäkin, jos saisin päättää.

Kokemukseni Joensuun Cumuluksesta olivat aika kamalat. Mutta se ei liene Joensuun, vaan Cumuluksen vika.

Kaikesta huolimatta, Joensuu, saatan tulla sinne toistekin.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Miksi, Lipponen?


Talouselämä-lehdessä julkaistiin Paavo Lipposen kirjoitus Janne Virkkusen muistelmista (Talouselämä, 18.10.2013 http://www.talouselama.fi/uutiset/journalistin+aikalaistilitys+paavo+lipposen+arvioimana/a2210066.

Lipponen kertoi kirjoituksessaan kahteenkin otteeseen jättävänsä asioita sanomatta säästääkseen ne omiin muistelmiinsa.

Kirjoitus vaikuttikin enemmän Lipponen muistelmien mainokselta. Se oli hyvä esimerkki siitä, millaiseksi Virkkusen toimiaikanaan saama kovakin kritiikki on hänen kirjansa arvosteluissa muuttunut.

Journalisteihin tietenkin pätee vanha sanonta korpeista, silmistä ja nokkimisesta, mutta että Lipponen ‒ hänellä sentään olisi yhtenä harvoista suomalaisista asemaa, taitoa ja tietämystä arvioida Virkkusen päätoimittajakautta.

En ole lukenut Virkkusen kirjaa, mutta aion lukea. Odotan sieltä vastauksia muutamiin kysymyksiin, joista kritiikeissä ei ole puhuttu.

Kommentoiko Virkkunen lainkaan Sanomissa hänen aikanaan ja ilmeisesti edelleenkin käytössä ollutta tapaa systemaattisesti rikkoa Journalistin ohjeita oikaisuista ja vastineista?

Esimerkiksi euron yhteydessä käytiin aikanaan keskustelua optimaalisesta valuutta-alueesta. HS julkaisi jutun, jossa sen sanottiin edellyttävän joko työvoiman vapaata liikkuvuutta, yhteistä sosiaalibudjettia tai yhteistä verotusta.

Todellisuudessa teoria edellytti näitä kaikkia. Virhe oli karkea ja se saatettiin toimituksen tietoon, mikä olisi Journalistin ohjeiden mukaan pitänyt oikaista mahdollisimman pian.

Lehti ei edes vastannut viestiin, saati että olisi korjannut virheen.

Yhtiö ei julkaise toimituksen allekirjoittamia oikaisuja muuta kuin merkityksettömistä asioista ‒ kuten vaikkapa kuvatekstien vaihtuminen keskenään ‒ tai jos sitä vaatii riittävän merkittävä taho, kuten juuri Paavo Lipponen tai esimerkiksi yhtiön oma
johto.

Minulle tapa opetettiin lähes ensimmäisenä, kun olin Ilta-Sanomissa kesätoimittajana. Ensinnä tilanne piti yrittää korjata tekemällä uusi juttu. Jos tämä ei onnistu, piti tarjota vastinetta. Jos tämäkään ei onnistu, ei tehdä mitään.

Näin toimiessaan, korvatessaan oikaisun mielipiteellä, mitä vastine tai uusi juttu ovat, Sanoma tekee oikeasta ja väärästä mielipideasian, mikä on omiaan hämärtämään yhteiskunnallista keskustelua.

Muissa lehtitaloissa ei tällaiseen juurikaan syyllistytä. Journalistin ohjeiden toteutumista valvova Julkisen sanan neuvosto kuitenkin hyväksyy menettelyn, vaikka se täysin selvästi rikkoo ohjeita.

Pressiklubissa 18.10.2013 Virkkunen kannusti lukijoita soittamaan toimitukseen. Miksi soittaa, kun sähköposteihinkaan ei vastata?

Erään metsäkiistan yhteydessä Virkkusen alainen vaati metsäkeskuksen viranomaispäälliköltä lausuntoa, mitä tämä ei asemansa johdosta voinut antaa. Niinpä toimittaja väärensi lausunnon. Asia saatettiin toimituksen tietoon, mutta mitään ei tehty.

Kommentoiko Virkkunen kirjassaan lehden johtamista? Tarvitaanko siihen muutakin kuin toimittajien vapaus, jos se johtaa siihen, että sama henkilö esiintyy samassa lehdessä eri osastoilla mielipidekirjoituksessa ja haastateltavana, eikä edes ainoan kerran sillä viikolla? Kyse ei kuitenkaan ollut Lipposen tasoisesta vaikuttajasta.

Muuan lehden toimittaja on vainonnut valtion kainuulaista metsätaloutta systemaattisesti yli 50:llä haastateltavia myöten lähes samanlaisilla jutuilla vuodesta 1992 alkaen, uutisoiden muun muassa kaikki viisi luonnonsuojelijoiden tekemää tutkintapyyntöä.

Yksikään niistä ei yltänyt esitutkintaan. Se on muistettu kertoa kerran. Tästä asiasta lehti ei ole halunnut käydä keskustelua edes julkisuudelta piilossa.

Kirjoitus on lähetetty Talouselämään 22.10.2013.