Sivut

perjantai 24. huhtikuuta 2015

Kirottu palaute


”Kiitos palautteesta”, vastasi Kauppalehden toimittaja Antti Mustonen. Olin lähettänyt hänelle viestin, jossa ihmettelin hänen juttunsa otsikkoa ”Metsähallitus keskeytti ’sikailuhakkuut’”.

Kyse oli Keuruun tammikuisista hakkuista, joiden avulla paitsi Mustonen, myös vihreiden keskisuomalainen eduskuntavaaliehdokas Touko Aalto kokivat hankkia nostetta uralleen.

Aalto sentään istui tuleen omilla housuillaan, vaikka puhuikin hakkuista silkkaa roskaa. Kun taas Mustonen, jonka nimeä en aiemmin ollut huomannut, käytti siekailematta työantajansa brändiä omien ennakkoluulojensa viljelyyn.

Kiitollisen vastauksensa hän antoi, kun olin ihmetellyt, että mitä sikailua on siinä, jos Metsähallitus noudattaa kaikkia mahdollisia toisten laatimia sääntöjä ja hakkaa täysin luvallisesti aluetta, jonka luontoarvot on riippumattoman tahon puolesta asiallisesti hakkuisiin sopiviksi todettu.

Myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet arvioni oikeaksi. Mutta Mustosen tai Kauppalehden ei tietenkään tarvitse perua otsikoitaan.

Törmäsin melko pian Mustoseen toisen kerran, kun luin Marko Erolan Talvivaaran kaivoksen kohtaloista kirjoittamaa kirjaa Kirottu kaivos. Erola luettelee kirjassaan Mustosen lisäksi lukuisia toimittajia – kuten Tapio Mainio, Sampsa Oinaala ja Hannu Hyvönen – joiden työnantajat suostuvat vastaavalla tavalla tukemaan toimittajiensa kauas journalismin ulkopuolelle sijoittuvaa toimintaa.

Yllätyin siitä, miten samalla tavalla he kirjoittavat Talvivaarasta ja metsäalasta, ja siis samat ihmiset: vuodesta ja vuosikymmenestäkin toiseen he julkaisevat täsmälleen samoja juttuja täsmälleen samoin haastateltavin ja täsmälleen samoin, virheellisiksi todistetuin väittein, ja samoissa lehdissä.

He ovat saumattomassa yhteistyössä kaikkein vastenmielisimpiä menettelytapoja noudattavien kansalaisaktivistien kanssa – joille edes kuolleiden ihmisten muisto ei ole liian arvokas otettavaksi oman kampanjan käyttöön. Juuri he ovat saaneet median kirjoittamaan Talvivaarasta valtavana ympäristökatastrofina, mitä se ei ole, mutta minkä kirjoittamisesta heidät on palkittu journalistien toisilleen jakamilla palkinnoilla.

Kahdellakin, kuten Erolan suurimmaksi syylliseksi nimeämä Suomen Luonnon entinen, nykyinen free lance -toimittaja Juha Kauppinen. Palkintojen jakajat kehuivat häntä muun muassa siitä, että hän on vienyt jutuillaan muuta mediaa kuin litran mittaa, joskin he käyttivät positiivisia sanakäänteitä

Lisänä kompuksessa ovat muutamat tutkijat, joista siteeratuimpia ovat ne, jotka eivät ymmärrä jäteveden ja jätevedestä puhdistetun veden eroa, mutta jotka kuitenkin osaavat tulkita tietämättömyyttään oikealla tavalla.

Tällainen kirjoittelu tietenkin herättää ärtymystä ja se on tuotu myös toimitusten tietoon. Miksi toimitukset kuitenkin käyttäytyvät näin? Tietenkin siksi, että ne haluavat osoittaa olevansa riippumattomia.

Tämä on vain yksi niistä lukuisista journalismin rakenteista, jotka pelkällä olemassaolollaan tuottavat vääristynyttä julkisuutta: kun toimittaja tekee virheen eikä lehti tai toimittaja halua sitä myöntää, virheen tekijän asema itse asiassa vahvistuu, koska kaikki muutokset osoittaisivat, että toimitus taipuu ulkoisen painostuksen edessä ‒ mikä olisi journalistin synneistä suurin.

Syntyy jopa kannuste toistaa virhettä sen osoittamiseksi, että toimitus ei taivu.

Kauppinen kirjoitti Erolan kirjan johdosta vastineen Suomen Luonnon blogisivulle. Se toi mieleeni palautteen, jonka sain 2000-luvun alussa julkaistuani kirjan nimeltään Metsäsertifiointi ‒ ideaalista itsetarkoitukseksi.

Kauppinen valittaa, että jos Erolan kirja olisi journalismia, hänenkin näkökantojaan olisi pitänyt kuulla, olihan hänen nimensä mainittu kirjassa monta kertaa. Samaa valitettiin aikoinaan minulle.

Näille journalismikriitikoille ei siis riitä, että heidän itsensä mukaan vaivalla ja huolella kirjoitettuja tekstejä on siteerattu sanatarkasti ja muutenkin lukemattomia määriä. Ei, heille olisi pitänyt vielä antaa viimeinen sana niiden tulkitsemiseenkin.

Tällaiseen ei tietenkään ole mitään mieltä suostua, ainakaan journalismissa, monestakaan syystä.

Ensinnä, julkinen kirjoitus on tarkoitettu julkisuuteen kommentoitavaksi sellaisenaan. Jos on onnistunut kirjoittamaan niin, että sen käsittää väärin, se ei voi olla muun kuin kirjoittajan huonoutta, josta ainakin minä mieluummin vaikenisin kuin vaatisin itselleni etukäteisiä yksinoikeuksia tulkintaan.

Toiseksi, Kauppisen keinoin ei olisi mitenkään mahdollista kirjoittaa lähihistoriaa. Historiankirjoituksessa oleellista on kirjoittaa tapahtumahetkellä vallinneista käsityksistä eikä suinkaan siitä, miten ne nyt halutaan selittää parhain päin.

Kauppisen, samoin kuin muidenkin Erolaa arvostelleiden ihmisten tuntuu olevan mahdotonta tulla toimeen sen kanssa, että Erola tuo selvästi esiin Talvivaara-omistuksensa ja niihin liittyvät menetykset.

Kun Erola kertoo, ketkä hänen käsittääksensä ovat menetyksiin syyllisiä, Kauppinen riemuitsee, että Erola ei näe uhreja muualla kuin osakkeenomistajissa, vaikka kyse ei ole lainkaan siitä: hän vain kertoo, ketkä ovat syypäitä osakkeenomistajien menetyksiin.

Kauppinen närkästelee täysin toisarvoista asiaa: Erola kehtaa sanoa Suomen Luontoa järjestölehdeksi. Tämän kuulemma todistaa vääräksi lehden saama palkinto.

No, ehkä Suomen Luonto ei ole järjestölehti, mutta sitä kuitenkin julkaisee Suomen Luonnonsuojeluliitto ja se noudattaa tasan samaa tai jyrkempää ideologiaa kuin liitto. Esimerkkinä – siis esimerkkinä, ei todisteena ‒ toisin kuin liitolla, lehdellä ei ole tarvetta pysyä väleissä samoissa työryhmissä työskentelevien ministeriöiden ihmisten kanssa.

Tuskin luonnonsuojeluliitto voisi kieltäytyä kirjoittamasta sanaa ”Metsähallitus”. Mutta Suomen Luonto voi, koska ”mikään mitä Metsähallitus tekee, ei ole Metsähallituksen ansiota”.

Erola arvostelee Kauppista laatunormi-käsitteen väärästä käytöstä. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna esimerkiksi päästöjen vuosikeskiarvoa.

Kauppinen todistelee laajasti ymmärtävänsä, mitä sana tarkoittaa, mutta ilmoittaa sitten asiallisesti ottaen käyttäneensä sitä väärin, eli siis verranneensa laatunormia hetkittäisiin päästöihin, "havainnollistaakseen" asiaa. Hän kuitenkin jättää kertomatta, mikä se laatunormi on, jolloin syntyy käsitys, että se koskee myös hetkittäisiä päästöjä.

Erola kertoo Kauppisen haastatelleen muuatta tutkijaa ikään kuin tutkijakollegana ja paljastaneensa vasta haastattelun loppuvaiheessa olevansa itse asiassa toimittaja. Tutkija on samaa mieltä Erolan kanssa.

Kauppinen arvostelee Erolaa kuulopuheista ja ihmettelee, miksi häntä itseään ei haastateltu, mikä siis ilmeisesti ei olisi ollut kuulopuhetta.

Tässä kohtaa epäilys Kauppisen suhteen on, että hän syyllistyi Journalistin ohjeissa määriteltyihin epäasiallisiin tiedon hankintamenetelmiin: toimittaja ei saisi esiintyä haastattelussa muuna kuin toimittajana. Kauppinen todistaa, että hänen hallussaan oleva haastattelunauha todistaa hänen olevan oikeassa.

Tutkija siis joko valehtelee tai ei ymmärrä puhuttua kieltä.

Kauppinen kiukuttelee, että Erola syyttää häntä syövällä pelottelusta. Kauppinen ei kuulemma käyttänyt kyseessä olevassa kohdassa sanaa syöpä kuin yhdessä kohtaa kappaleen lopussa.

Tämäkin on tyypillistä harhaanjohtamista: vaikka Kauppinen ei käytäkään sanaa syöpä, ennen kuin jutun lopussa, hän käyttää sanoja, jotka jokainen täysjärkinen yhdistää syöpään ja vain syöpään, kuten solumuutos, ja mainitsee vielä lopussa vielä varmuudeksi sanan syöpä.

Juuri tällaista on pelottelu: ei sanota suoraan, mutta luodaan pelko.

Onko media oppinut, kyseli tietokirjailija Juha Kuisma maaliskuussa, kun Talvivaaraan purkuputkiuutisia kirjoitettiin Erolan kirjan julkaisemisen jälkeen. Itsekin päätin paneutua asiaan.

Johtopäätökseni on sama kuin Kuisman: ei vähääkään. Näyttää todella siltä, että jos tiedotusvälineet tekevät virheitä, niiden on jatkettava samalla linjalla, koska muuten ne myöntäisivät virheensä.

Yksi Talvivaara ja sen sadat työpaikat, jotka todellakin voitaisiin pelastaa ympäristön siitä kärsimättä, on tämän rinnalla mitätön asia.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Metsäenergiamme jää jalkoihin


Kävin äskettäin Teknologian tutkimuskeskus VTT:n biotalouden tutkimuskeskus Bioruukin avajaisissa. Tukholmalaisen Chalmersin teknillisen korkeakoulun professori Tomas Kåberger kertoi tilaisuudessa, että jo muutaman vuoden päässä oleva energiamaailma on sellainen, että emme sitä tänä päivänä tunnistaisi.

Esimerkit vakuuttivat. Dubaissa, joka siis on öljyvaltio, oli päätetty rakentaa valtava aurinkovoimala. Kun havaittiin, että hanke tuli arvioituun nähden puolta halvemmaksi, se päätettiin kaksinkertaistaa.

Syy yllätykseen oli aurinkopaneelien hinnan romahdus, mikä taas johtuu niiden kysynnän läpimurrosta Kiinassa.

Kiina on onnistunut vähentämään fossiilienergian tuotantoa, mitä ei vielä pari vuotta sitten olisi uskonut kukaan. Vähennys on korvattu aurinkoenergialla, moninkertaisesti.

Paneelien hinnanlasku näkyy myös meillä, missä aurinkovoiman ennustetaan lisääntyvän rajusti. Mutta aurinkovoima ei ole ainoa uusiutuva, joka edistyy.

Ruotsalaisen Elforskin laskelmien mukaan tuulivoima alkaa olla edullisempaa kuin esimerkiksi ydinvoima. Saksassa taas energiakäänne etenee suunnitellusti.

Tukikiistely kyllä osataan
Tätä taustaa vasten Suomen energiaräpiköinti alkaa vaikuttaa surkealta. Ja aivan erityisen surkealta alkaa vaikuttaa kaikki se, mikä liittyy biotalouteen.

Eduskuntavaaliehdokkaiden biotalouspuheet keskittyvät melkein pelkästään puun polttoon. Tavoite on mahdollisimman kunnianhimoton: jalostusarvoltaan kaikkein vähäisin puutuote, joka kaiken lisäksi ei menesty hetkeäkään ilman valtion tukea.

Metsäsektorin tärkein osaamisalue puuenergiassa taas näyttäisi oleva valtion tuesta kiistely. Tilanne on ymmärrettävä, mutta sietämätön.

Puuenergiaa on käytettävä, jos haluamme täyttää Euroopan unionin energiatavoitteet. Ja kun se ei kannata, sitä on tuettava. Kummallista tässä on se, että metsäalalla on alettu pitää oikeutta energiatukeen lähes perustuslaillisena.

Kun jaossa on ilmaista rahaa, metsäenergiaketjun kehittämisestä ei ole kiinnostunut juuri kukaan. Silti ketjua voi tehostaa.

Minunkin tietokoneelleni tupsahtaa tuon tuosta tutkimustuloksia, jotka osoittavat tätä. Eikö valtion tukea pitäisi käyttää tähän?

Rahaton tuskin puutaan saa
Bioruukissa puuraaka-aineen saatavuutta pidettiin itsestään selvyytenä. Ja puutahan meillä on, mutta kun sillä ei vielä pitkälle potkita. Jotenkin se pitäisi myös saada sieltä metsästä pois.

Raaka-aineen hallinta on metsäalan vaietuimpia, mutta tärkeimpiä strategisia asioita. Metsäalallakin on joskus vaikea tajuta, että aina puuta ei saa edes rahalla, jos metsänomistaja tai teollisuus ei sitä halua myydä. Eikä omistaja taas aina edes tiedä olevansa omistaja.

Metsäenergian arvoketjulla rahaa ei edes ole. Kun muut uusiutuvat petraavat, metsäenergia jää tällä pelillä jalkoihin.

Tämä voi olla ongelma niille, jotka ovat investoineet arvoketjuun. Mutta onko se sitä muille?

Ehkä ei. Ehkä on vain hyvä, jos puusta saadaan tuotettua jotakin arvokkaampaa kuin vain liekkejä ja polttotuhkaa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.3.2015.