perjantai 26. helmikuuta 2016

Luottamuksella on syynsä


Suomen Metsäyhdistys teetti äskettäin uudelleen pitkään toistetun Metsä ja puu -mielipidetiedustelun. Siinä kysytään myös kansalaisten näkemyksiä ympäristöjärjestöjen luotettavuudesta.

Kyselyssä Luonto-Liiton luotettavuus kasvoi vaikka se ei ole kovin korkea. Ihmettelin kasvua, kun luin liiton edustajan Sami Säynevirran lausuntoa suomalaisesta sudenpyynnistä Alaska Dispatch News -lehdestä. Säynevirran mukaan metsästäjät ahdistavat susia Suomessa moottorikelkoilla ja jopa helikoptereilla.

Säynevirta antoi ymmärtää, että tällainen on Suomessa aivan tavanomaista, vaikka se tosiasiassa on kiellettyä. Todellisuudessa tätä ei tapahdu juurikaan edes laittomasti.

Ehkä meillä kannattaisi lukea myös ulkomaisia lehtiä.

Toisaalta WWF on menettänyt tiedustelussa luotettavuuttaan jo pitkään.

Olen usein arvostellut ympäristöjärjestöjä ja WWF:ääkin. Mutta kun on syytä kehua, sekin pitää tehdä. Siihen minut joudutti WWF:n esite Metsämatematiikan perusteet, jota valitettavasti en löydä verkosta.

Esite kysyy, ”oletko koskaan itse laskenut, mihin puu riittää?” Ja esittää laskelmansa. Virheellisen, mutta älkäämme antako sen haitata, sillä nyt WWF on oikealla asialla.

WWF väittää, että puu ei riitä kaikkeen siihen, mitä on suunniteltu. Tämä on varmasti totta, samoin kuin se, että aihe on metsäalalle hankala.

Esite väittää, että joku tavoittelee 35 miljoonan kuution lisähakkuita Suomeen, mutta ei sano, kuka. Minäkään en tiedä. Laskelma onkin selvästi ylimitoitettu.

Ensinnä esite arvioi metsäteollisuuden päätettyjen ja suunniteltujen investointien tarvitsevan lisää puuta 6–14 miljoonaa kuutiota vuodessa. Tämä laskelma on jopa alimitoitettu.

Sen jälkeen se sanoo, että kotimaisen liikenteen öljyn käytön puolittaminen metsäpohjaisilla biopolttoaineilla vaatii yli 15 miljoonaa kuutiota puuta. Mistä luku on saatu, sitä ei kerrota.

Jos tällaista suunnitellaan, raaka-aine tulisi valtaosin metsäsektorin sivuvirroista – siis siitä 6–14 miljoonasta kuutiosta ja metsänhoitohakkuiden hukkapuusta. On hämmästyttävää, jos WWF:ssä ei ymmärretä tätä.

Sitten WWF sanoo, että kivihiilen korvaaminen veisi edelleen kuusi miljoonaa kuutiota puuta. Niin varmaan, mutta ainakaan minä en ole kuullut, että joku olisi edes vaatinut tällaista. Pikemminkin on ollut kyse kivihiilen korvaamisesta turpeella.

Puuta pitäisi pulan uhatessa ja muutenkin käyttää fiksusti, on kuitenkin WWF:n sanoma, josta on vaikea olla eri mieltä.

Ensinnä sitä pitäisi käyttää korkeamman lisäarvon tuotteisiin, joita ei voi tehdä muusta kuin puusta, kuten sellu ja paperi – jotka saavat tässä ensimmäisen kerran synninpäästön ympäristöjärjestöltä – sahatavara ja uudet tuotteet.

Toiseksi sitä voi käyttää liikenteessä, mutta mieluummin siellä, missä sähkö ei toimi, kuten merenkulussa, lentämisessä ja raskaassa maantieliikenteessä. Ja kolmanneksi, lämmitys pitää hoitaa tehostamalla, lämpöpumpuilla ja aurinkolämmöllä aina kuin vain mahdollista.

Tällaista ohjelmaa en osaa vastustaa, vaikka se lisääkin riippuvuutta sähköstä. Mitenkähän se sitten tehtäisiin?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.2.2016.

perjantai 12. helmikuuta 2016

Eihän ”päivystävä dosentti” edes ole dosentti


Ylen Aikainen hämmästytti taas. Tämän perjantain iltatoimittajat, joista toinen katsoi asiakseen esiintyä nimellä ”Paavo”, siis ilman sukunimeä, ilmoitti pääministeri Juha Sipilän ”loihtineen” joulukuussa termin ”päivystävä dosentti”. Tässä kenties tavoiteltiin vitsikkäiskalevalaista ilmausta ”loihe lausumaan” – ja päästiin ihan kalkkiviivoille asti.

Itsekin olen niin sanotusti syyllistynyt tämän termin käyttöön, kun vihjailin Helsingin yliopiston ympäristötaloustieteen professorin Olli Tahvosen kuuluvan niiden ”päivystävien dosenttien” joukkoon, joilla kyllä on tiedossa, mitä ei saa tehdä, mutta harvemmin mitään varsinaisia esityksiä.

Vihjailuni oli tyhmää. Jos heittäytyy asiattomaksi, ei voi odottaa parempia vastauksia. Tahvonen tietenkin katsoi asiakseen loukkaantua koko tiedeyhteisön puolesta, minkä jälkeen hänen ei tarvinnut vastata varsinaiseen asiaan juurikaan.

Ylen Aikaisen toimittaja oli käynyt aivan riemastuttavalla idealla järjestetyssä tilaisuudessa, missä dosentit Miika Tervonen ja Antto Vihma olivat ilmoittautuneet päivystämään helsinkiläisessä Rytmi-ravintolassa. Heiltä sai kuulemma kysyä mitä vain.

Tilaisuudessa oli ihmetelty, mistä tulee sana ”päivystää”. Pidettiin selvänä, että maataloudesta, mutta kuinka, sille en kuullut perusteluita.

Sitä ei liene sivuttu, että päivystys liittyy aika monessa kielessä sanaan jour. Esimerkiksi ruotsissa se on aivan sama sana. Siitä taas voisi johtaa, että journalisti on itse asiassa – niin, päivystäjä.

”Päivystävä dosentti” olisi siis ihan kirjaimellisestikin journalistinen dosentti – siis hän, joka päivystää palvellakseen journalisteja.

Oikealla dosentilla tuskin on mahdollisuutta tällaiseen. Onhan jo dosentuurin saaminen osoitus mitä korkeimmasta osaamisesta tutkimuksen tekemisen alalla. Yleensä dosentin on pitänyt tehdä esimerkiksi kaksi väitöskirjaa.

Kerron tämän siksi, että olen tiedotusväline. Sellaisen kuuluu antaa perustiedot käsiteltävästä aiheesta. Ylen Aikaisen ei tarvinnut.

Juuri tässä ”journalistisen dosentin” merkityksessä termi aikoinaan lanseerattiin. Ja toisin kuin Rytmin tilaisuudessa kuuluu väitetyn, sitä ei suinkaan lanseerannut toimittaja Aarno ”Loka” Laitinen, vaan paljon aiemmin muuan Kari Suomalainen pilapiirroksissaan.

Hänkään tuskin tarkoitti termillä oikeita dosentteja, vaan jonkinlaista tutkijaa, joka ei ole oikein menestynyt alallaan, mihin hän etsii ratkaisua päivystämällä puhelimessa siltä varalta, että journalisti tarvitsisi lausunnon – asiasta kuin asiasta.

Termistä ovatkin loukkaantuneet aivan muut kuin dosentit, mikä luo uskoa tiedeyhteisöön.

Huolestuttavaa sen sijaan on, että ”päivystävän dosentin” instituutiota ollaan korvaamassa vielä huonommalla, nimittäin päivystävällä journalistilla.

Vielä viisikin vuotta sitten olisi ollut aivan mahdotonta, että itseään kunnioittavissa tiedotusvälineissä toimittaja olisi haastatellut toista toimittajaa – ja mikä vielä pahempaa, saman toimituksen toimittajaa. Nyt sitä näkee päivittäin esimerkiksi Yleisradion TV-uutisten päälähetyksessä.

Päivystävä journalisti on siis korvannut haastateltavana ”päivystävän dosentin”. Ulkopuolisen maailman pääsy journalismiin on taas kaventunut.

Nyt voi tietenkin kysyä, että onko sillä väliä, tekeekö journalisti raportin vai vastaileeko deskistä esitettyihin kysymyksiin. Tietenkin on.

Enää ei toimittajan tarvitse viitata ensimmäiseenkään itsensä ulkopuoliseen lähteeseen. Häneltähän siinä kysytään, hänen näkemyksiään.

Tietenkin hän voi harrastaa vaikka minkälaista tiedonhankintaa, mutta voimmeko me luottaa siihen? Minä luottaisin mieluummin siihen, että journalisti raportoisi lähteensä ilmoittaen, niin kuin ennen tehtiin.

Mutta takaisin Rytmiin. Dosenttiuskaan ei tuo kaikkea viisautta. Tämä selvisi, kun tilaisuudessa oli kysytty, voiko menetetyn luottamuksen voittaa takaisin.

Dosentit olivat vastanneet, että kyllä. Esimerkkinä oli ollut valtakunnanoikeudessa langettavan tuomion saanut, mutta takaisin eduskuntaan valittu entinen ministeri Kauko Juhantalo (kesk.).

Sitten oli kysytty, että oppiiko vanha koira uutta. Muun ohella tähän oli vastattu, että ”poikkeus vahvistaa säännön”.

Enpä viitsisi kuunnella dosenttien suusta tällaista kyökkilogiikkaa, vaan totuuden: vastoin yleistä luuloa poikkeus ei vahvista, vaan kumoaa säännön. Jos poikkeus vahvistaa säännön, sen takaa täytyy löytyä päivänselvyyksiin perehtyneelle vieraita juttuja, jotka osoittavat, että kyseessä ei olekaan poikkeus, vaan sääntöä noudattava tapaus.

Otan esimerkin. Jos meillä olisi sääntö, että menetettyä luottamusta ei voi voittaa takaisin, tapaus Kauko Juhantalo olisi poikkeus, joka vahvistaisi säännön. Nimittäin, eihän se, että Kauko Juhantalo valittiin eduskuntaan mitenkään voi tarkoittaa, että hän olisi voittanut luottamuksen takaisin, koska eihän hän koskaan edes menettänyt sitä.

Helsinkiläinen tietenkin ajattelee, että valtakunnanoikeuden langettava päätös vie keskustalaiselta poliitikolta luottamuksen. Mutta että näin ajattelee helsinkiläinen dosentti!

Tosiasiassa Juhantaloa kohtaan ei liene tunnettu olennaista luottamusta muualla kuin hänen omassa vaalipiirissään. Siellä hänen saamansa tuomio ei ole suinkaan vähentänyt, vaan kasvattanut häntä kohtaan tunnettua luottamusta.

Kyllä nyt dosentin tämä pitäisi ymmärtää.

keskiviikko 3. helmikuuta 2016

Suomen Luonnon myytit metsäalasta


Kesällä valitin metsäalaa koskevan kritiikin epäloogisuudesta ja tietämättömyydestä. Tämä tuntuu olevan ehtymätön aarreaitta.

Silloin masensi Yleisradion juhannusaamun Luontoretki, nyt saman toimituksen jouluaaton aattona lähettämä Linnunlaulujen toivekonsertti.

Ensimmäinen soittaja kysyi kuukkelista. Siitä sanottiin, että se oli 1900-luvun alussa koko maan laji, joskin etelässä harvalukuinen.

Kuulemma metsätalouden pirstomat metsät ovat ajaneet lajin pohjoiseen. Mieleeni tuli peruskartta, todellakin pirstoutunut, enimmäkseen soiden, järvien ja muiden eri-ikäispöpelikköjen takia.

Etelä-Suomen talousmetsät eivät riitä kuukkelille, koska se tekee talvivarastoja 80-vuotiaaseen ”perusmäntyyn”. ”Ylipäätään eteläsuomalaiset puupellot… eivät tuota semmoista”, myöhemmän tarkennuksen mukaan: ”mahdollisimman monipuolista pieneliöstöä”.

Mikä on ”perusmänty”, mikä ”eteläsuomalainen puupelto”? Yli neljä viidesosaa suomalaisista puista on luontaisesti syntyneitä. Jos siis on puupeltoja, ne lienevät luontaisesti syntyneitä.

Jos 80-vuotias metsä tuottaa rikkautta, tämän rikkauden pitäisi kaiketi kasvaa. Eiväthän eteläsuomalaiset metsät ole viime 40 vuoden aikana tehneet juuri mitään muuta kuin vanhentuneet.

Jos se ei riitä, tuottavatko pohjoisen metsät sitä kuitenkin enemmän, kun kuukkeli siellä kerran viihtyy. Niinkö pitkällä ilmastonmuutos jo on?

Hullumpi on Suomen Luonnon artikkelisarja viidestä Suomen luonnonmetsiä koskevasta metsäalalla vallitsevasta myytistä. Tietämättömyys metsäalan perusasioista ohjaa sarjassa harjoitettavan pilkan omaan nilkkaan.

Ensimmäisen myytin mukaan ”avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia”. Näin metsäalalla tosiaan ajateltiin, ehkä 20 vuotta sitten. Oikeasti tätä ajattelua on enää vain luonnonsuojelijoiden märissä unissa.

Toisen myytin mukaan metsäalalla kuvitellaan, että ”luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa”. Todellisuudessa tuskin kenelläkään metsäalalla on kuvitelmaa siitä, kuinka usein luonnonmetsät palavat.

Kolmannen ja neljännen myytin mukaan ”metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi” ja ”metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin”. Tällaista en ole kuullut metsäalalta koskaan.

Suomen metsäpolitiikan tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen ja monikerroksinen sekametsä. Nyt pitäisi vain keksiä, miten tämä saadaan artikkelisarjan kirjoittaneen, Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalouden lehtorin Petri Keto-Tokoin tietoon.

Kiinnostavasti Keto-Tokoi käyttää metsäalaa itseään lähteenä vain näissä kahdessa myytissä. Nämäkin lähteet ovat peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Vain viidettä myyttiä, ”vanhat metsät eivät sido hiiltä”, en uskalla kumota suorilta käsin. Näin metsäalalla tosiaankin ajatellaan.

Mutta entäpä jos se onkin totta? Selventääkseni asiaa esitän vastakysymyksen: jos metsät tosiaankin vanhetessaan sitovat hiiltä, eli kasvavat maailman tappiin, eikö se tarkoita sitä, että lopun päältä kaiken maan päällä pitäisi olla alati korkeutta kasvava puulevy?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tuelvaisuus -lehdessä 25.1.2016.