Keskustelu Suomen Nato-jäsenyydestä tuottaa silloin tällöin omituisia spin offeja. Kuten väitteet Naton salaisesta armeijasta – tai armeijoista – joihin on voinut silloin tällöin törmätä ainakin sosiaalisessa mediassa mutta viime aikoina ei juurikaan muualla julkisuudessa.
Nyt kuitenkin Into-kustannus on julkaissut uudelleen sveitsiläisen Daniele Ganserin kirjan Naton salaiset armeijat. Ensimmäisen kerran se julkaistiin englanniksi vuonna 2005 ja suomeksi vuonna 2009, jolloin kustantajia olivat Like ja Suomen Rauhanpuolustajat.
Toisin kuin alkuperäisjulkaisuissa, suomenkielisessä versiossa on oma osuutensa Suomelle, jonka Ganser kirjoitti, kuten kirjassa sanotaan, Suomen Rauhanpuolustajien Teemu Matinpuron innostamana.
Kirja kertoo Länsi-Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen järjestetyistä stay behind -verkostoista – termille ei kirjan suomentajan, Lauri Itäkannaksen mukaan oikein ole olemassa kunnollista käännöstä suomeen.
Nämä stay behind -verkostot perustettiin siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittää Länsi-Euroopan. Verkosto olisi siinä tilanteessa jäänyt rintaman taakse tehtävänään sabotaasit miehittäjää vastaan, vastarintaliikkeen tarvitseman varustuksen vastaanotto, etappiteiden luominen merkittävien ihmisten kuljettamiseksi rintamien yli molempiin suuntiin sekä lopulta osallistuminen miehitettyjen alueiden valtaamiseen takaisin.
Neuvostoliiton miehityksen pelko ei Ganserinkaan mukaan, varsinkaan kylmän sodan alkuaikoina vaikuttanut mitenkään tuulesta temmatulta. Niin sanotun perinteisen, eli toisessa maailmansodassa käytetyn aseistuksen ja joukkojen suhteen Neuvostoliitto oli Keski-Euroopassa tuolloin ylivoimainen – ydinpelotetta varsinaisessa mielessä ei vielä ollut.
Verkostoihin kuului paitsi ihmisiä, myös kätköjä, joissa oli stay behind -sodassa tarvittavaa materiaalia aseista alkaen. Verkostoilla oli italialaisen esimerkin mukaan yhteinen nimi Gladio (Kalpa).
Toiminta oli tietysti äärimmäisen salaista. Siitä ei haluttu kertoa, koska tiedon pelättiin valuvan Neuvostoliittoon.
Koska kysymys oli yhteisestä uhasta, eri maiden verkostot olivat myös kytköksissä toisiinsa, jopa yhteistyössä. Koska useimmat Gladio-maat olivat Naton jäseniä, yhteistyön kanavoiminen Naton kautta oli luonnollista.
Tähän asti kaikki on kirjan kirjoittajankin mielestä suurin piirtein hyväksyttävää. Mutta se, mitä hän seuraavaksi väittää, ei sitä ole.
Ganser ensinnä väittää, että yhteistyötä johti Nato ja sitä kautta Yhdysvallat ja ennen muuta sen tiedustelupalvelu CIA. Hän väittää Nato-maiden suorastaan menettäneen itsemääräämisoikeutensa tätä kautta. Lisäksi hän väittää, että miehitystä odotellessa verkostot suuntasivat toimintansa oman maan vasemmistoa vastaan ja tässä käytettiin jopa terroritekoja, joissa murhattiin siviilejä joukoittain, lavastaen teot vasemmistoterroristein tekemiksi.
Lisäksi Ganser väittää, että aivan samanlainen armeija toimi myös Suomessa. Esimerkkejä terroriteoista Suomessa hän ei sentään kerro.
Ganser todistelee väitteitään monin asiapaperein, mutta enimmäkseen kuitenkin lehtileikkein. Jos nämä lehtileikkeet on kirjoitettu samanlaisten todisteluketjujen varassa kuin ne, mitä Ganser esittää, ainakaan minä en tohtisi niihin luottaa. Palaan tähän todistelutapaan myöhemmin.
Ganser ei myöskään oikein osaa päättää, olisiko homman takana ollut sittenkin myös Britannian tiedustelupalvelu MI6. Koko kirjassaan hän ei puutu siihen, miksi tai miten on mahdollista, että esimerkiksi ranskalaiset olisivat antaneet amerikkalaisille tai vielä mielikuvituksellisemmin briteille määräysvallan omassa maassaan.
Tähän ei näytä uskovan edes kirjan kustantaja, päätellen kirjaan hankitusta esipuheesta. Sen on kirjoittanut John Prados, jota ei kuitenkaan kuvailla kirjassa sen tarkemmin. Wikipedian mukaan hän on tunnettu toiseen maailmansotaan perehtynyt historioitsija ja turvallisuusanalyytikko.
Prados kirjoittaa: ”Vaikka Ganserin tutkimus luotaa syvältä, Gladion historiassa on eräs osa, jota hän ei kykene vielä paljastamaan: CIA:n, MI6:n ja muiden tiedustelupalveluiden toiminnan päämäärät” ja ”toistaiseksi ei voida määritellä, kuinka suurta roolia Yhdysvallat todella esitti Euroopan politiikassa kylmän sodan aikana. Sama koskee Britanniaa ja MI6:ta sekä tiedustelupalveluita muissa maissa.”
Ainakin minun kokemukseni mukaan on täysin poikkeuksellista, että tutkivaa journalismia edustavaan kirjaan kirjoitetaan esipuhe, joka vie pohjan kirjan keskeisimmältä väitteeltä.
Ganserin selitys on, että tiedot ovat salaisia. Jokainen voi tietenkin ajatella tästä mitä haluaa ja onpa niitäkin, joiden mielestä tämä salaisuus suorastaan todistaa Ganserin väitteiden olevan totta – mikä ei tietenkään vastaa sen kummemmin tutkimuksen kuin journalisminkaan tapaa tehdä johtopäätöksiä.
Mikä Ganserin väitteissä sitten on uskottavaa ja mikä ei? Koska kyseessä oli varautuminen Neuvostoliiton hyökkäykseen, on luonnollista, että verkostoihin hakeutui ihmisiä, jotka suhtautuivat kielteisesti kommunismiin ja kommunisteihin – myös niihin kommunisteihin, jotka toimivat omassa maassa ja rauhan aikana. Tässä ei ole mitään väärää.
Sen sijaan on vähintäänkin arveluttavaa, jos esimerkiksi useat saksalaiset ja muunmaanlaisetkin kansallissosialistit otettiin riemumielin ja heidän taustansa tietäen mukaan verkostoon. Kun tähän yhdistetään se, että verkostot haluttiin pitää salaisina, ei ole edes yllättävää, että myös väärinkäytöksiä ilmeni.
Ganser ymmärtää kyllä, että verkostojen piti olla salaisia, mutta kuitenkin toisaalla moralisoi sitä, että asiat olivat salaisia jopa eri maiden kansanedustajille. Kuitenkin hän myöntää, että käytännössä kansaedustajille julkiset asiat ovat julkisia kaikille muillekin.
Ganser esittää lukusia esimerkkejä silmittömistä, siviileihin kohdistuneista terrori-iskuista, jotka lavastettiin onnistuneesti vasemmistoterroristein tekemisiksi. Niiden tarkoitus oli levittää pelkoa ja siinä myös onnistuttiin.
Useimmissa tapauksissa viimeinen todiste Gladion syyllisyydestä jää esittämättä, mutta sen verran uskottavasti asia on esitetty, että ainakaan näillä tiedoilla en ala tietoja kyseenalaistamaan.
Mutta silti, Ganserin todisteluketjut ovat paikoin tavattoman kummallisia. Hän esimerkiksi toteaa useaan otteeseen, kuinka kaikenlainen Gladio-verkostojen tutkiminen on yritetty estää. Kuitenkin, kun Saksan osavaltio Hessenin pääministeri August Zinn lopulta sai aikaan tutkimuksen, tämä todetaan, mutta sitten ei kerrota sanaakaan tutkimuksen tuloksista.
Saksan sodanjälkeisestä salaisesta palvelusta tehty Merckerin raportti pannaan myös palvelemaan Ganserin tavoitteita. Raportti on yhä salainen, mutta Ganser luettelee arvioita, joiden mukaan raportti todistaisi Saksan tiedustelupalvelu Bundesnachrichtendienstin, BND:n olleen täysin korruptoitunut ja antaa ymmärtää, että tämä liittyy jotenkin Gladio-verkostoihin.
Kuitenkin Ganserin itsensäkin toisaalle kirjaansa kirjoittaman mukaan korruptoitumisella on saatettu tarkoittaa jotakin aivan muuta, nimittäin että BND oli tuolloin täysin Itä-Saksan Stasin soluttama organisaatio.
Münchenin pommi-iskusta vuonna 1980 Ganser todistelee, kuinka jo seuraavana päivänä Saksan rikospoliisi sai tietoja, joiden mukaan saksalainen mies oli toimittanut ”äärioikeistolle” räjähteitä, sytyttimiä, tulilankoja ja opettanut niiden käytössä. Miehellä oli kuulemma useitakin asekätköjä.
Se vain, että tämä ei oikeastaan todista mitään muuta kuin että puheiden mukainen stay behind -verkosto oli olemassa. Tällaisia näennäistodisteluita kirjassa on yhtä mittaa.
Kirjassa on myös Suomi-osuus, joka alkaa katsauksella toiseen maailmansotaan ja kylmän sodan alkuvuosiin. Ganserin lähteenä tässä osuudessa lienee Geneven Graduate Instituten kansainvälisen historian professori Jussi Hanhimäen tutkimus ”Containing coexistence. America, Russia and the ’Finnish Solution’ 1945-56” vuodelta 1997, mutta varma siitä ei voi olla, sillä lähteitä on merkitty harvakseltaan.
Hanhimäki lienee valittu, koska hän on ohjannut Ganserin ”tutkimuksen”, jolla hän tarkoittanee juuri tätä Naton salaiset armeijat -kirjaa.
Faktoiltaan katsaus on kohdillaan, mitä nyt tietynlainen jälkiviisaus huvittaa: kuulemma Suomen ”valinta” liittyä Saksan sotaan Neuvostoliittoa vastaan ”osoittautui epäonniseksi”, koska se päättyi sotakorvauksiin ja alueluovutuksiin. Ihan aidosta valinnasta ei varmaankaan ollut kyse eikä sekään ole varmaa, olisiko valitsematta jättäminen tuottanut niinkään hyvää tulosta kuin se, mikä toteutui.
Toisin kuin Ganser väittää, Suomen ja Neuvostoliiton rajaa eivät kylmän sodan aikana suinkaan ”molemmin puolin” suojelleet ”sotilaat, aidat ja miinakentät”, vaan vain siltä toiselta puolelta. CIA:ta Suomi tietenkin kiinnosti, mutta sen operaatioista Suomessa Ganser sivuuttaa täysin ne, missä tuettiin muita kuin oikeistovoimia, esimerkiksi sosiaalidemokraattista ammattiyhdistysliikettä.
Ganserin mukaan ”Washington ja Lontoo päättivät sodan jälkeen perustaa myös Suomeen salaisen stay behind -armeijan.” Tällä Ganser tarkoittaa sittemmin paljastunutta asekätkentäjuttua, joka kuitenkin oli täysin laillinen hanke.
Itse asiassa kyse ei ollut edes mistään kätkennästä, vaan aseiden hajavarastoinnista, joka tehtiin täysin suomalaisin voimin, silloin kun "Lontoo" vieölä oli Suomen vihollispuolella. Eikä sen takana ollut mikään salainen vaan Suomen armeija ja tuolloin vielä täysin julkisesti ja laillisesti toimineet suojeluskunnat.
Varastoinnin hoitivat suojeluskuntapiirien kakkosmiehet ja se tehtiin päämajan määräyksestä ylipäällikkö Mannerheim tietäen. Aseita varastoitiin vielä asiasta käydyn oikeudenkäynnin jälkeenkin.
Mutta miksipä Ganser ymmärtäisi, kun sitä ei ymmärrä suomalainen vasemmistokaan, että sotaa käyvän maan puolustusvoimat tosiaankin saa perustaa oman maansa alueelle asevarastoja ihan omien tarpeidensa mukaan. Nimi asekätkentä taas keksittiin lehdistössä, mutta se tietenkin sopi mainiosti sekä vasemmistolle, valvontakomissiolle että jopa oikeusjutun syyttäjälle.
Mutta, kirjoittaa Ganser, asekätkentäjutun paljastuttua Washington ja Lontoo aloittivat hankkeen uudelleen. Tästä ei esitetä todisteita, vaan vain Hanhimäen ihmettely, että ”mitä edellytyksiä pienellä, sodan hävinneellä Suomella… olisi vastustaa suurvallan (Neuvostoliiton) voimaa”, millä yritetään todistaa, että verkosto tosiaankin perustettiin.
Hanhimäelle voisi vastata, että edellytyksiä oli paljonkin. Olihan Neuvostoliitto ensinnä Talvisodassa käyttänyt 105 päivää ja sitten vielä Jatkosodassa 2–3 vuotta tuhotakseen Suomen armeijan, mutta ei ollut siinä onnistunut. Ja jos ei Hanhimäki usko, niin ainakin Kremlissä esimerkiksi asekätkentä tulkittiin merkkinä siitä, mitä Suomen miehittämisestä voisi seurata.
Sitä ei tietenkään voi kiistää, etteikö Suomessa olisi ollut miehityksen sattuessa salaisia verkostoja valmiina toimimaan, asekätköjäkin, ja paljon salaista, Neuvostoliittoon suuntautunutta tiedustelua. Esimerkiksi kaukopartiomiehet kävivät Neuvostoliitossa sodan jälkeenkin, lähinnä Naton ja Norjan toimeksiannoista.
Mutta että salainen armeija!
Ganser ei onnistu todistamaan siitä ensimmäistäkään yksityiskohtaa. Niiden sijaan hän viljelee laajasti muualla kirjassa esitettyjä tietoja, kuinka Suomen tilanteesta on keskusteltu milloin Lontoossa, milloin Brysselissä, milloin jossakin muualla.
Niistä kertoo CIA:n johtajan William Colbyn kirja vuodelta 1978. Ganserinkin mukaan Colby kuitenkin puhui vastarintaverkostosta, jota hän oli ollut luomassa. Seuraavaan kirjasta otettuun sitaattiin on hakasulkeisiin kirjoitettu Ganserin oma oletus, jolle ei esitetä minkäänlaista näyttöä: puolueettomissa Ruotsissa ja Suomessa ”CIA:n olisi tehtävä työ [salaisten armeijoiden perustamiseksi] yksin tai kokonaan paikallisten ’epävirallisella’ tuella…”
Ganserin merkittävä lähde Suomen osalta on toimittaja Jukka Rislakki. Hän olisi 1990-luvulla saanut haastatteluin selville, että ”muista maista tuttu” stay behind -malli toimi myös Suomessa, että oli verkosto, joka harjoitteli salassa ja jolla oli asekätköjä. Heti äskeisen jälkeen verkostoa sanotaankin jo armeijaksi, joka ehkä sitä olikin, sillä sen jälkeen kerrotaan, että siihen kuului useita sekä aktiivipalveluksessa että eläkkeellä olevia upseereita, nimittäin Suomen armeijan upseereita.
Lähteenä tässä on Ganserin Rislakilta saama kirje, jonka sisältöä emme tiedä.
Toistuvat viittaukset ”harjoituksiin” ovat myös kiintoisa tekniikka: niiden vihjataan olleen sotilaallisia, mutta siitä ei anneta kertaakaan todisteita. Silti on paljon muutakin, mitä tällainen verkosto todennäköisesti harjoittelisi.
Suomen salainen armeija kuulemma aktivoitui Neuvostoliiton miehitettyä Afganistanin vuonna 1979. Sitä todistellaan Rislakin kirjoittamalla sitaatilla ilmeisesti mainitusta kirjeestä, vaikka siinä ilmeisesti puhutaankin vain ryhmistä ja verkostoista, aseista ja harjoituksista – mutta ei taaskaan sitä, minkä harjoituksista.
Seuraavaksi väitetään erään Rislakin haastatteleman miehen olleen salaisen armeijan jäsen, vaikka mies itse näyttää puhuneen verkostosta. Verkostosta oli kuulemma käyty Brysselissäkin, mutta ketä oli tavattu, sitä mies ei tiennyt. Niinpä Ganser tietää, että Naton Gladio-verkostoista päättäviä tahoja.
Ganser väittää myös, että ”Suomen salainen armeija oli… vakoillut” tasavallan presidentti Urho Kekkosta. Tästä Ganserilla on todisteena Jukka Rislakin julkaisematon artikkeli ”Vastarintaliike seurasi presidentti Kekkosen yhteyksiä”. Syytä ”salaisen armeijan” harjoittamaan Kekkos-vakoiluun ei kuulemma tiedetä.
”Käskyt ja rahat tulivat tuntemattomalta taholta”, todistaa tuntematon lähde Rislakin julkaisemattomassa artikkelissa ja nyt Ganserin kirjassa.
Onko se ihme, jos verkoston jäsen ei tiennyt käskyjen ja rahan lähdettä, kun Ganserin itsensäkin mukaan verkoston jäsenten piti olla autonomisia eivätkä he saaneet tietää verkostosta mitään muuta kuin vain sen, mikä oli heidän oman tehtävänsä kannalta välttämätöntä.
Yksi ”salaisen armeijan” tehtävistä oli kuulemma Neuvostoliiton vakoilu. Tätä ei ole syytä epäillä, varsinkin jos salainen armeija oli sama kuin Suomen armeija. Tuottihan sen tiedustelu koko ajan vaihtokelpoista tietoa lännelle, jonka kanssa armeija tietenkin oli yhteyksissä, siis salaisissa.
Sitten Ganser sanoo, että itse asiassa Kekkonen tiesi ”Suomen maanalaisen armeijan olemassaolosta”, että pääministeri Kekkonen olisi brittilähteisiin viitaten sanonut presidentti J. K. Paasikivelle, että ”maassa oli salainen armeija”. Tätä hän todistaa Jukka Rislakin Helsingin Sanomissa 16.8.1991 julkaistulla artikkelilla, jossa kuitenkin sanottiin muuta, nimittäin että ”amerikkalaiset puuhaavat (kurs. HM) Suomessa maanalaista armeijaa”.
Ganser siis väittää Kekkosen väittäneen, että brittiläinen tiedustelu tietää Suomen asiat paremmin kuin suomalaiset. Sitä mahdollisuutta, että brittitiedustelu olisi väärässä, Ganser ei ota huomioon ollenkaan.
Eikä sitä, että aiemmin hän on väittänyt brittien ja amerikkalaisten kilpailleen vaikutusvallasta Länsi-Euroopassa, mistä syystä brittitiedustelun tämänkaltaiseen tietoon pitäisi suhtautua entistäkin varovaisemmin. Varsinkin kun Rislakki ei artikkelissaan mene lainkaan samaan halpaan kuin Ganser, vaan jutun koko konteksti ja sanamuodot viittaavat vain asekätköihin ja vakoiluverkostoon.
Sitä, että salaisen armeijan suhteen ei ryhdytty toimiin, Ganser selittää sillä, että sen laajuutta ei tiedetty, vaikka salaisen armeijan jäseneksi väitetty Kalle ”Lehmu”, mikä siis tarkoittaa Lehmusta, siitä Kekkoselle Ganserin mukaan kertoikin.
Kun Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa 16.8.1991, että ”pohjoismaiden vastarintaliikkeitä olisivat miehitystilanteessa auttaneet Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukot, eli ’vihreät baretit’”, Ganser siteeraa kohtaa näin: ”Pohjoismaiden vastarintaorganisaatiot olisivat hyökkäyksen tapahtuessa avustaneet Yhdysvaltain erikoisjoukkoja, vihreitä baretteja, näiden operaatioissa.”
Saakohan Geneven Graduate Institutessa sanoa tällaista siteeraamista tutkimukseksi?
Ganser siteeraa Rislakkia, tällä kertaa oikein: ”Kävi ilmi, että asekätköjä ja sekä amerikkalaisten että brittien kouluttamia ryhmiä oli monissa muissakin maissa” ja väittää suomalaisten hämmästelleen tätä kovin. Tosiasiassa kukaan ei hämmästellyt, sillä Rislakin tekstissä oli edellä puhuttu Italiasta, kun taas Ganser puhuu Suomesta ja antaa näin ymmärtää, että Rislakki olisi väittänyt Suomessa olleen samanlaisia ”ryhmiä” kuin Italiassa.
Sitten siteerataan taas väärin. Ganserin mukaan Rislakki kirjoitti Helsingin Sanomissa näin: ”Vastarintaliikkeen oli määrä valmistautua sissisotaan ja sabotaasiin miehittäjiä ja ilmeisesti myös kotimaisia voimia vastaan.” Toisin kuin Ganser antaa ymmärtää, Rislakki ei tässä kohtaa puhunut Suomessa tai pohjoismaissa vaan Nato-maissa toimivasta vastarintaliikkeestä. Siksi Rislakki ei lehtijutussaan puhukaan ”kotimaisista voimista”, vaan ”eri maiden sisäisistä voimista”.
Ganser päättää kappaleen: ”Sanalla sanoen Suomen stay behind -verkosto oli rakenteeltaan ja koulutukseltaan samanlainen kuin useimmat Naton vastaavista organisaatioista.” Tätä hän on todistanut esimerkeillä kaikkialta muualta, mutta tällä kertaa kirjaimellisesti ei sanallakaan Suomeen olettamastaan verkostosta.
Ganser kirjoittaa, kuinka Suomessa tavallisille kansalaisille tuli Rislakin artikkelin johdosta yllätyksenä, että maassa oli vuosia toiminut CIA:n salainen armeija eduskunnan ja tiedotusvälineiden tietämättä – vaikka Rislakin artikkelissa ei sellaisesta puhuttukaan. ”Kommentoijat” kuulemma ymmärsivät hankkeen mutta eivät sitä, että oli ryhdytty salaisiin hankkeisiin kotimaan demokratiaa vastaan. Jälleen ilman yhtään lähdeviitettä, ei edes yhtä lehtijuttua tästä yllätyksestä, ymmärryksestä tai sen puutteesta.
Kysyin Rislakilta, onko Ganser siteerannut häntä oikein erityisesti julkaisemattoman lehtiartikkelin ja kirjeen osalta ja mitä mieltä hän muuten on osuudestaan Ganserin kirjassa. Rislakki tyytyy vastauksessaan luonnehtimaan Ganserin kirjan Suomi-osuutta yllättävän pitkäksi ja dramaattiseksi ja sanoo, ettei muista yhtään artikkelia, joka hänellä olisi tällaisesta aiheesta jäänyt julkaisematta.
Rislakki myös pyytää perehtymään aiheesta vuonna 2010 kirjoittamaansa kirjaan ”Paha sektori – Atomipommi, kylmä sota ja Suomi”. Rislakin arkisto on siirretty Kansan arkistoon viime kesänä.
Vielä pari sanaa käännöksestä. Olen tottunut pitämään kääntäjien ammattikuntaa vilpittömänä sen suhteen, että he eivät pyri muuttamaan tekstin sisältöä tai merkityksiä.
Toisaalta olen ollut käsityksessä, että jos kyseessä on alkuperältään suomenkielinen, mutta vaikkapa englantiin käännetty tekstiosuus, sitä ei suomennokseen käännetä takaisin suomeen, vaan pyritään käyttämään alkuperäistä suomenkielistä tekstiä, jos se vain suinkin on mahdollista.
Aina ei ole. Voi olla, että esimerkiksi englanninkieliseen käännökseen syntyy merkityksiä, joita ei suomenkielisessä alkuperäistekstissä ole, jolloin on perusteltua kääntää se englanninkielinen teksti suomeen. Tässäkin tapauksessa asia pitäisi kuitenkin kertoa ja perustella lukijalle esimerkiksi alaviitteessä.
Mutta mitä sitten, jos kirjan tekijä on siteerannut väärin? Mitä sitten, jos oikea sitaatti olisi vienyt kirjoittajan väitteeltä pohjan pois? Mitä kääntäjän pitää tehdä silloin?
Selviteltyäni asiaa tiedän vastauksen: kääntäjän on kysyttävä kirjoittajalta, mitä tehdään. Ja mitä tehdään, ratkaistaan kirjoittajan, kääntäjän ja mahdollisesti kustantajan kesken. Jos lopputulos on, että kyseinen tekstiosuus julkaistaan muodossa, joka ei vastaa alkuperäistä tekstiä, lukijalle pitää kertoa perustelut.
Kun ylläolevaa vertaa Ganserin kirjan suomenkieliseen versioon, käy ensinnäkin selväksi, että kääntäjällä on vuorenvarmasti ollut käytössään Rislakin julkaisemat lähteet alkuperäisinä, ennen muuta väärin siteerattu Helsingin Sanomien juttu elokuulta 1991. Näin voi päätellä siitä, että toisessa kohtaa Rislakkia on siteerattu täsmälleen siinä muodossa kuin HS jutun alun perin julkaisi. Se, että sitaatti olisi ensin käännetty englantiin ja sieltä takaisin suomeen niin että se olisi säilynyt täsmälleen samanlaisena, ei käytännössä ole mahdollista.
Onko kyseessä ammattitaidoton kääntäjä, kustantajan asettamat, liian tiukat aikataulut vai mikä, emme tiedä. Joka tapauksessa, kustantaja on selityksen velkaa.
