maanantai 29. huhtikuuta 2019

Dosentit kunniaan – kaikki dosentit


Vielä tähän päivään mennessä en ole kuullut muita kuin enemmän tai vähemmän tahalliseen väärinymmärrykseen perustuvia reaktioita taannoiseen Juha Sipilän lausuntoon kaiken maailman dosenteista. Sipilän varsinaista sanomaa ei ole yritettykään kommentoida.

Niin että yritänpä nyt sitten itse.

Mielestäni Sipilä oli samalla asialla kuin Helsingin yliopiston entinen kansleri Kari Raivio (HS, 24.3.). Raivio sanoi, että poliitikot noukkivat tutkimustiedosta perusteluikseen vain sen, mikä sopii heidän omiin lähtökohtiinsa. Sen tilalle Raivio tarjosi asiantuntijoista koostuvia paneeleita, jotka laatisivat tiivistelmiä siitä, mitä tutkimus kokonaisuutena käsillä olevasta asiasta sanoo.

Tällaisen kokonaiskuvan puutetta tuskaili Sipiläkin. ”Kaiken maailman dosentit” viittasi nimenomaan siihen, että esittivät poliitikot sitten mitä hyvänsä, aina pomppaa esiin joku, joka omaan tutkimukseensa perustuen ilmoittaa, että ei käy, mutta ei yritäkään esittää tilalle mitään parempaa.

Tämä on erityisen viheliäistä tilanteessa, jossa on isoja ongelmia, joiden taltuttamiseen mikään yksittäinen keino ei riitä, pahimpana ilmastonmuutos. Siksi on hölmöä sanoa, että joku ratkaisu olisi epäkelpo vain siksi, että se ei ratkaise kaikkea.

Tyypilliseen tapaan Raivio otti esimerkiksi metsänhakkuut – nehän käyvät esimerkiksi aina, kun löytyy joku ongelma, aivan katsomatta siihen, miten metsänhakkuiden vaikutuksia oikeasti on yritetty selvitellä.

Niin tässäkin. Sipilän hallitus nimenomaan yritti etsiä tutkijoiden laajempaa yksimielisyyttä, ja myös löysi sitä. Sen mukaan hakkuiden kasvattaminen on mahdollista sekä ilmastonmuutoksen torjunnan että luonnon monimuotoisuuden kannalta, kunhan tietyt reunaehdot toteutetaan.

Näin on toimittu. Se, että tulos, ehkä jopa kompromissi, ei kelpaa kaikille, ei ole ihmeellistä. Eikä sekään, että kriitikot – tulivat he sitten tieteen tai ympäristöjärjestöjen parista – saavat parhaiten äänensä kuuluviin, kun journalistit ryhtyvät asialle.

Tältä osin kyse on journalismista, ei politiikasta.

Raivion haastattelusta saattoi saada kuvan, että hänen mukaansa tieteen tulisi suorastaan ratkaista poliittisten päätösten sisältö. Tällainenkaan näkemys ei olisi tavaton, nykyaikana.

Samaan kiinnitti huomiota Itä-Suomen yliopiston professori Jukka Korpela (HS, 30.3.): ”IPCC:n raportin epäily sivuutetaan pyhäinhäväistyksenä”. Korpelan mukaan ”poliitikkojen ei pidä ulkoistaa vastuutaan tieteelle”.

Ilmastonmuutospolitiikka on sidoksissa esimerkiksi kansainvälisiin sopimuksiin. Pariisin ilmastosopimus suorastaan velvoittaa ottamaan huomioon kaikki 17 YK:n Kestävän kehityksen periaatetta, joista yksi on, että ihmisten elinkeinoja ei saa uhrata ilmastonmuutoskamppailulle.

Kysyin Raiviolta, mitä mieltä hän tästä asiasta lopulta on. Vastauksessaan hän piti kriittisyytensä metsäalaa kohtaan, mutta kirjoitti, että ”paraskaan tutkimus ei… voi sanella politiikan linjoja, koska siinä arvot ja priorisoinnit ovat yhtä tärkeitä perusteita”.

Tämän soisi kelpaavan kaikille.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 24.4.2019.