maanantai 28. syyskuuta 2020

Eliitti luo ilmastopopulismia ihan itse


Anna-Stina Nykänen kirjoitti Helsingin Sanomissa 13. syyskuuta korkeasti koulutettujen kukkoilusta, joka lietsoo populismia. Nykäsen esimerkkeinä olivat Sanna Marinin ja Jussi Saramon kohtaama halveksunta, toisen siksi että hän on työskennellyt kaupan kassana, toisen siksi, että hänellä on ”vain” datanomin koulutus.

Minulle tuli kirjoituksesta mieleen Kuntalehden juttu kesän alussa. Siinä kerrottiin Kuntaliiton teettämästä ilmastokyselystä kuntapäättäjille. Artikkeli kertoo tyrmistyttävän elitistisestä ilmastokeskustelusta. 

Kyselyn päätulos oli, että kuntapäättäjät epäilevät suomalaisten mahdollisuuksia vaikuttaa globaaliin ilmasto-ongelmaan. Lehtijutun mukaan tämä varsin realistinen mielipide tulkittiin tutkimuksen tiedotustilaisuudessa ilmastonmuutostyön vastustamiseksi, mitä esimerkiksi Lahden kaupunginjohtaja Pekka Timonen oli luonnehtinut ”pysäyttäväksi”.

Mutta eikö ole selvä fakta, että viisimiljoonaisen kansan mahdollisuudet ratkaista kahdeksan miljardin ihmiskunnan aiheuttama ongelma ovat pienet? Täysin ilmastoaktivistien opettamalla tavalla Timonen kuitenkin päättelee tämän päivänselvyyden sanojat haluttomiksi ilmastotyöhön, ehkä jopa asenneviallisiksi.

Tällaisessa ei tietenkään ole järjen häivää.

Varsinkin kun saman kyselyn mukaan enemmistö kuntapäättäjistä suhtautuu ilmastotyöhön myönteisesti. Aivan järkevästi he ajattelevat, että ilmastotyölle on muitakin perusteita kuin se, että Suomi ratkaisee koko ihmiskunnan ongelman. 

Kuntalehden mukaan ristiriita haluttomuuden – jota siis ei ole – ja myönteisten asenteiden välillä kiteytyy talouteen ja alueellisiin eroihin. Kuntapäättäjien mukaan se, mikä sopii ratkaisuksi jossakin, ei sovi ratkaisuksi kaikkialla.

Tämän ympäristönsuojelun perusteisiin kuuluvan itsestäänselvyyden toteaminen tuomitaan artikkelissa varautuneisuudeksi. Silti kyse voi olla jopa päinvastaisesta, kuten kustannustehokkaimpien ratkaisujen etsimisestä.

Kuntapäättäjiä huolettaa myös tasa-arvo. Monet ajattelevat, että ilmastotyötä tehdään vain aktivistien kanssa, se tukee eliitin työpaikkoja ja unohtaa vähäosaiset. Tämä ongelma tulisi Timosen mukaan hoitaa viestimällä ilmastonmuutoksesta ”laaja-alaisesti ja muutosta normalisoiden”.

Timonen ei siis näe ongelmaa siinä, että ilmastotyö syrjäyttää vähäosaisia. Jos he eivät tätä hyväksy, heidät pitäisi vain saada viestinnällä tuntemaan tilanteensa normaaliksi.

Kun tällaista lukee, ei todellakaan tarvitse ihmetellä, mistä syntyy populismin myrkkykaavun saanut poliittisen päätöksenteon vastustus.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.9.2020.


Kaipola näyttää kaapin paikan


UPM sitten päätti panna Kaipolan kiinni. Päätös sattui jopa henkilökohtaisesti: juuri Kaipolan mainiot insinöörit avasivat minulle paperinteon salaisuudet Toimittajat metsätaloudessa -kurssilla.

En osaa arvostella päätöstä. Minua hämmästyttää esimerkiksi Erkki Tuomiojan varmuus, että Kaipola tuotti voittoa mutta ei tarpeeksi ja siksi se piti panna kiinni.

Samoin, kuulemma, Stora Enson Kemijärven-sellutehdas kannatti. Vaikka, tai koska olen kotoisin Kemijärveltä, en suin surminkaan osaa sanoa senkään kannattavuudesta mitään. 

Keskustelu Kaipolan sulkemisen syistä on ollut kummallista. Tutkijat ovat yleensä puhuneet järkeä – eli että selitys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen – kun taas poliitikoille on kelvannut vain yksi syy kullekin.

Puoluekannasta on voinut päätellä, mikä se syy on. Sama pätee journalisteihin, jos on vähänkin seurannut heidän kirjoitteluaan. Kaipolan päältä on hyvä huudella, kun se on kuollut.

Vähemmälle huomiolle on jäänyt yhteiskunnallinen keskustelu. Sitä seuraamalla havaitsee, että merkittävä osa Suomesta ei edes halua, että metsiä käytetään. Ei, vaikka heidänkin elinolonsa ovat ratkaisevasti riippuvaisia metsien käytöstä.

Jos maa on täynnä vastentahtoista väkeä, miksi kukaan haluaisi investoida? 

Elokuussa suomalaiset peliyhtiöt lahjoittivat rahaa metsien ottamiseksi pois talouskäytöstä. Kritiikitön journalismi kutsui tätä suojeluksi ja piti sitä yksinomaan hyvänä juttuna.

Suomen peliala ei ole tässä pioneeri. Yhdysvaltain autoteollisuus on jo pitkään viherpessyt mainettaan suojelemalla metsiä ja samaa tekee monikansallinen Kone Suomessa Koneen säätiön kautta.

Ketään ei kiinnosta viherpesun vaikutus toiseen teollisuudenalaan eikä sen tuomaan hyvinvointiin. Kukaan ei kysy, miksei peliala pese mainettaan tarjoamalla rahaa esimerkiksi peliriippuvaisten tueksi. 

Metsäalalla taas on raudanluja ohje, että mainetta ei pestä muiden kustannuksella. Ehkä se on naiivia, mutta se on kuitenkin rehellistä ja siitä on pidetty kiinni. Mainevoittoja sillä ei saa, mutta se tuo paremman mielen.

Vaikka metsäala näyttääkin kelpaavan minkä hyvänsä roskan viherpesuun, on yksi poikkeus: metsäala itse.

Vaikka ala sitoo omat ja monen muunkin hiilidioksidipäästöt, se ei riitä. Metsien käyttöä pitäisi rajoittaa poliittisin päätöksin, jotta saataisiin lyhytaikainen, täysin kestämätön nielu.

”Se olisi teollisuudelle signaali ja sokki: älkää investoiko tänne”, sanoi professori Petri Parvinen forest.fi-verkkolehdessä 27.3.2019.

Kaipola osoittaa, että Parvisen huoli ei ole turha. 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.8.2020.

Vain työ tuo raha-arvon luonnonvaralle

 

Luin kesäkuisesta tiedotteesta, että Boston Consulting Group -konsulttiyhtiö oli määritellyt hinnan Suomen metsille. Tiedotteen mukaan kyse oli nimenomaan rahallisesta (financial) arvosta.

 

Yhtiön mukaan Suomen metsien arvo on 240–510 miljardia euroa. Määrä on huimaava, 1–2 kertaa Suomen koko pörssin arvo. Siitä kaksi kolmasosaa tulee metsien ilmastoarvosta – mitä se sitten tarkoittaakaan.

 

Konsultin kuuluu tietenkin laskea kaikenlaista. Pieni kritiikki on ehkä paikallaan.

 

Takavuosina muutamat suurvisiirit laskeskelivat Suomen metsien tuottoa mustikantuotannon perusteella. Tuotto oli suunnaton, verrattuna metsätalouteen. Se laskettiin niin, että arvioitiin metsään kasvaneiden marjojen määrä ja kerrottiin se niiden kilohinnalla torikaupassa.

 

Miten yksinkertaista!

 

Jos kuitenkin totuus kiinnostaa, yhdelläkään metsän puulla, varvulla tai marjalla ei ole ensimmäistäkään taloudellista arvoa, jos ihminen ei sitä kerää ja tuo metsästä pois. Eikä sekään riitä.

 

Sen lisäksi pitää olla markkinat, eli joku, joka haluaa maksaa tästä kaikesta vähintään niin paljon, että työstä saa palkan. Luonnontuotteena mustikka saa raha-arvon vasta sitten, jos joku suostuu maksamaan tätäkin enemmän.

 

Jotta luonnontuote saisi rahallisen arvon, sen täytyy päästä markkinoille. Ja markkinaa ei ole, ellei ole työtä tekevää välikättä ja hinnan hyväksyvää ostajaa. Metsään jäävien mustikoiden rahallinen arvo on pyöreä nolla.

 

Boston Consulting Groupin arvio Suomen metsien arvosta on yhtaikaa tarpeellinen ja hölmö. Tarpeellinen siksi, että se kertoo metsien mahdollisuuksista. Hölmö siksi, että se ikään kuin väittää näitä mahdollisuuksia todellisuudeksi.

 

Metsänomistajan kannalta on vain mielenkoostetta kuulla, että hänen metsänsä arvo on 100 000 euroa, jos siitä kaksi kolmasosaa on täysin teoreettista, konsulttiyhtiön toimistossa luotua laskennallista arvoa.

 

Jos joku tätä epäilee, kannattaa etsiä metsälle ostaja, joka maksaa hakkuualueesta kolminkertaisen hinnan alueella kasvavan puun markkinahintaan verrattuna, vaikka ilmastoarvon takia.

 

Mutta ei konsulttiyhtiö kuitenkaan täysin pihalla ole hankkeessaan. Sitä, mitä yhtiö suosittelee, ei useimmiten kerrottu Suomen tiedotusvälineissä.

 

Metsätuotannon osalta yhtiöllä on kaksi suositusta, jotka tuntuvat suomalaisessa mittakaavassa vaatimattomilta: maapallolle pitää luoda uusia metsiä, niin talouskäyttöön kuin suojeluunkin. Lisäksi pitää lisätä puupohjaisten tuotteiden kierrätystä.

 

Näissä molemmissa Suomi ja sen metsäala ovat tietenkin edelläkävijöitä jo nyt.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä  29.7.2020.