Sivut

maanantai 26. syyskuuta 2022

Maapallonkäytön pää on käsillä


Riikka Rajalahti arvioi kirjoituksessaan (Kanava 5/2022, ei saatavilla verkossa) monipuolisesti niin sanottua vihreää siirtymää erityisesti Suomen osalta. Yksi siirtymän tärkeistä rajoitteista jäi kuitenkin sivuhuomautuksen varaan. Rajalahden mukaan pelkästään tuulivoimalat ”vaativat valtavia määriä terästä ja harvinaisia metalleja, joista uhkaa tulla pula”.


Todellisuudessa sähköistys, jota tarjotaan pääratkaisuksi ilmastonmuutoksen torjuntaan, vaatii mineraaleja selvästi enemmän kuin niitä voidaan hankkia.


Geologian tutkimuskeskuksen vain vähäistä julkisuutta (esimerkiksi tässä) saaneen tutkimuksen (Assessment of the Extra Capacity Required of Alternative Energy Electrical Power Systems to Completely Replace Fossil Fuels) mukaan suunniteltu sähköistäminen merkitsee, että esimerkiksi litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

 

Voiko maapallon rajojen vastaantulemista kuvata tämän konkreettisemmin? Kyllä voi.


Mineraalien louhimiseksi pitäisi perustaa kaivoksia, mutta kansalaisliikkeet vastustavat niitä. Esiintymät ovat usein niin köyhiä, että GTK:n mukaan normaalisti tuhatta esiintymää kohti voidaan avata vain yksi tai kaksi kaivosta.


Sanotaan, että ilmastonmuutoksen torjunnalla on kiire. Aalto-yliopiston hydrometallurgian professorin Mari Lundströmin mukaan kaivoksen perustaminen kuitenkin vie vähintään kymmenen vuotta, GTK:n mukaan jopa 20 vuotta. Avatuista kaivoksista 2–3 kymmenestä suljetaan ennen ehtymistään.


Lundström korosti Ylen Ykkösaamussa 8. kesäkuuta, että metallien kierrätys on ensiarvoisen tärkeää, mutta se ei tuo ratkaisua pulaan.


Jotkut uskovat uusiutuviin luonnonvaroihin, Suomessa erityisesti puuhun. ”Kaiken sen, minkä voi tehdä öljystä, voi tehdä myös puusta”, ilmoittaa esimerkiksi Stora Enso.


Totta olisi, että ”kaikkea sitä” voi tehdä puusta, mutta että ”kaiken”. Siihen mikään biomassa ei riitä.


Suuntaa antava vertailu riittänee: jos kaikki maailmassa hakattava puu poltettaisiin energiaksi, sillä voitaisiin korvata vajaa kuusi prosenttia fossiilisten polttoaineiden käytöstä. Samanlainen suhde pätee materiaalikäytössä.


Puulla voidaan, kuten Stora Enson pilottihanke toivottavasti osoittaa, korvata myrkyllistä grafiittia akkujen anodimateriaalina, ehkä jotain muutakin. Mutta ei läheskään kaikkea.


Lundströmin mukaan metallien käyttäjät, esimerkiksi autoteollisuus, pyrkivät kiristyvässä kilpailussa yksinoikeussopimuksiin kaivosyhtiöiden kanssa. Se on luonnollista, mutta ei auta kokonaistilannetta.

 

Koska mineraalit eivät riitä, myöskään vihreää sähköä ei riitä kaikille. Se jää länsimaisen etuoikeuston käyttöön.


Mutta ei se heitä, tai meitä, pelasta. Ne, joille ei riitä vihreää, käyttävät fossiilista.


Heidän on pakko. koska ihminen ei voi elää ilman energiaa. Vähäisempi merkitys on sillä, että aina löytyy myös niitä, jotka eivät välitä.


Kun kaikki fossiiliset varannot pitäisi jättää maan alle, ilmastopolitiikka päinvastoin tukee uusien maakaasuvarantojen käyttöönottoa.


Maakaasun päästöt ovat pienemmät kuin öljyn ja kivihiilen. Kun politiikka tähtää vuotuisten päästöjen alentamiseen, öljyä ja hiiltä kannattaa korvata ottamalla käyttöön jopa uusia kaasuesiintymiä.


Näin myös tehdään. Varmuuden vuoksi EU vielä teki poliittisen päätöksen, että fossiilisuus ei estä maakaasun käyttöä.


Moni odottaa ydinvoimasta ratkaisua. Se ei kuitenkaan riitä pitkälle, koska uraani loppuu kesken. Tarvitaan uusia raaka-aineita, kuten toriumia, mikä saattaa olla jonkinlainen ratkaisu, mutta ei nopea.

 

Maapallon rajojen vastaantulosta ei juuri puhuta. Päinvastoin, poliitikot, Sitran kaltaiset ajatuspajat ja ympäristöjärjestöt väittävät, että ilmastonmuutos voidaan torjua taloustoimintaa kiihdyttämällä.


Sehän tuo meille työtä ja vaurautta!


Globaalin pulan oloissa tämä on vain yksi versio vapaamatkustamisesta. Viimeisellä rajalla kaikki eivät voi voittaa, eivät ainakaan markkinatalouden dynamiikalla.


Tilannetta ei helpota samanaikainen, osittain samoista syistä johtuva globaali ruokapula. Lisäuhkan tuo Venäjän mahdollisuus käyttää lannoitetuotantoaan aseena itse kiihdyttämässään kriisissä.

 

Kun ruokaa ja vihreää energiaa ei ole kaikille, kaikki kallistuu. Siitä huolimatta ilmastonmuutos kiihtyy.


Kaikki köyhtyvät. Ja kun kaikki köyhtyvät, kukaan ei voi korvata toisten menetyksiä. Kulutusta on pakko vähentää.


Asiasta olisi hyvä puhua, vaikka tuskin sekään mitään auttaa. Syyllisiä on jo ehditty etsiä innolla, vaikka kriisi ei ole edes silmillä. Vaatimattomatkin bensan hinnan korotukset ovat saaneet kaiken maailman keltaliivit ja convoijarit kaduille syyttämään vallanpitäjiä, mitä oppositiot halukkaasti ja lyhytnäköisesti hyödyntävät.


Yhteistä kaikille on vastuun ja totuuden kiertely.


Syyllisten löytämiseksi kannattaisi katsoa peiliin. Jos siellä käy esimerkiksi sähköhammasharja, on hyvä painaa näky mieleen lapsenlapsille kerrottavaksi. Koska kauaa se ei siellä käy.

 


Kirjoitus on julkaistu Kanavan numerossa 6/2022.


tiistai 6. syyskuuta 2022

Parempaan ympäristömainontaan – mutta ei ilman mainosalaa


Suomen ympäristökeskus julkaisi kesäkuun lopussa tiedotteen ympäristömainontaa koskevasta tutkimuksestaan. Sen tarkoitus oli kartoittaa, millaisia mainosten ympäristöväitteet ovat ja selvittää, miten mainoksista saisi parempia.


Aihe on tärkeä ja tulos merkittävä: yli puolessa mainoksista oli moitittavaa.


Jatkon kannalta olisi saatu parempaa, jos ohjausryhmässä olisi ollut esimerkiksi mainostoimistojen, eikä vain viranomaisten edustus. Kun ei ollut, jopa alalla kristallinkirkasta perusasiaa, kuka päättää mainoksen sisällön, jouduttiin pohtimaan.


Mainoksen sisällön päättää aina mainostaja, ei parjattu ”mainosmies”. Mainostoimisto on asiantuntija, mikä on tutkimuksessa tunnistettukin, kun siellä sanotaan, että toimistojen asiantuntemusta pitäisi lisätä.


Mutta tällä ei ole merkitystä, jos mainostaja kuitenkin päättää toisin. Ja sen se usein myös tekee – kokemusta on, pöydän molemmilta puolin.


Sitä, mitä mainoksessa sanotaan, pitäisi katsoa kampanjan kokonaisuuden ja tavoitteiden kautta. Usein vaaditaan, että ”olisi pitänyt kertoa myös tämä”, mutta lähes yhtä usein näin ei voi tehdä.


Mainoksen tarkoitus ei ole olla dokumentti, vaan lähettää tavoitteellinen viesti. Sille täytyy riittää, että se kertoo harhaanjohtamattoman väitteen, joka kuitenkin saa jäädä osatotuudeksi.


Yksi yleisimmistä ”luvattomista” väitteistä on sanoa tuotetta ekologiseksi. Kaikilla tuotteilla on kuitenkin myös negatiivisia vaikutuksia. Voi sanoa vain, että se on ekologinen verrattuna johonkin muuhun, jos sen pystyy osoittamaan.

 

Syken hankkeessa on noteerattu esimerkiksi Mainonnan eettinen neuvosto, joka rutiininomaisesti arvioi mainoksia kanteluiden pohjalta. Mutta sen mahdollisuuksia toimia osaratkaisuna ei ole havaittu.


Johtopäätöksissä sanotaan, että epäasiallisten ympäristöväittämien kitkemiseen on olemassa hyviä keinoja. Niitä ei kuitenkaan tunnu löytyvän kuin kovista sanktioista.


Johtopäätöksiä riivaa asenteellisuus. Kysytään esimerkiksi, miten ”haitallisten tuotteiden” mainonnasta päästäisiin eroon, ikään kuin olisi selvää, mikä tuote on haitallinen.


Haitallisuuden arvioinnissa teksti ylistää EU:n komission ympäristöjalanjälkimetodia, joka kuulemma tarjoaa hyvän menetelmän tuotteiden ympäristövaikutusten arvioimiseksi.


Näin se ei tee, sillä se ottaa huomioon vain yhden tuotteen negatiiviset vaikutukset. Kuitenkin juuri positiiviset vaikutukset, vaikkapa toisen, haitallisemman tuotteen korvaaminen, ovat usein ympäristötyön tavoite.


Jos niitä ei oteta huomioon, mitä järkeä koko arvioinnissa edes on?


Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 1.9.2022.