Sivut

tiistai 11. heinäkuuta 2023

Peruskirja metsäalan kultakaudesta


Pekka Kauppi ja Jyrki Kettunen: Vihreä kultakausi 1973–2008. Teos, 2022.

 

Kaksi Suomen metsäalan emeritusta ovat tehneet mainion kirjan metsäteollisuuden kultakaudesta, vuosista 1973–2009. Kyseessä lienee harvinaisuus. Toistaiseksi Suomen luonnonvarojen käytön historiaa on lähestytty enimmäkseen yksittäisten yritysten tai henkilöiden kautta.


Olen tehnyt jonkinlaisen uran metsäviestinnässä ja voin sanoa, että olisin ollut työssäni paljon parempi, jos olisin saanut tämän kirjan käyttööni vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Suurelle yleisölle kirja olisi voinut olla parempikin, mutta aika pienissä asioissa, kuten sitkeästi istuvassa mutta harhaanjohtavassa metsäalan terminologiassa.


Miksi puhua kantorahoista, kun tarkoitetaan puun myyntituloja? Miksi puhua uudistushakkuista, kun se kumminkin lyhenee uudistamiseksi, joka taas sotkeentuu tässäkin kirjassa uuden taimikon perustamistyöhön – vallankin kun päätehakkuu on parempi termi, sehän päättää talousmetsän kierron, kun taas uudistaminen aloittaa uuden.


Ajan nopea kulku näkyy siinä, että uusinta keskustelua metsien roolista huoltovarmuudessa ei ole ehditty kommentoida.

 

Tekijöiden rajaus kultakaudelle on onnistunut. Sitä vuodet 1973–2008 todella olivat.


Ympäristönsuojelutieteen emeritusprofessori Pekka Kauppi ja professori Jyrki Kettunen todistavat, että sinä aikana parani kaikki: metsänomistajan tulot, metsätalous ja siihen liittyvät elinkeinot, metsien kasvu, metsäteollisuuden raaka-aineen saanti, jalostusaste, markkinaosuus ja vienti, koko alan osaaminen, kansantuoteosuus ja tuotot valtiolle, suojelualueiden määrä ja laatu, talousmetsien luonnonhoito.


Ainoa perustelematon seikka rajauksessa on puhe metsäteollisuudesta, kun kultakausi kuitenkin koski koko alaa ja kirja itsekin puhuu koko alasta.


Saisi puhua enemmänkin. Miksiköhän metsäteollisuuden menestyksen kannalta maailman mittakaavassa ainutlaatuinen tekijä – kannattava perhemetsätalous – jää kirjassa olennaisilta osiltaan vaille huomiota. Eihän ole metsäteollisuutta ilman metsätaloutta, eikä päinvastoin. Myös koko metsäalan hyväksyttävyys riippuu aivan ratkaisevasti erittäin laajasta perhemetsänomistuksesta.

 

Kettunen kuvaa metsäteollisuuden kehityksen tyylilleen uskollisen kriittisesti ja laaja-alaisesti, sortumatta korostamaan entistä työnantajaansa Metsäliitto-yhtymää. Esitys asettaa mittasuhteeseen kritiikin, että metsäteollisuus on laiminlyönyt tutkimuksen. Siitä ei voi puhua edes kultakauden lopulla, vaikka tutkimus tuolloin ehkä keskittyikin parantamaan vanhaa, tiensä päässä ollutta teknologiaa.


Silti kannattaa muistaa, että työ kohti uutta tuotantoa ei olisi mahdollinen ilman laskevaa mutta raskailla päätöksillä kannattavana pidettyä paperintuotantoa ja siitä saatavia tuloja. Tällä tiellä ei ole ollut liiaksi ymmärtäjiä.


Ja etteikö olisi tutkittu! Kuten 1960-luvulla moitittu Japani, Suomen metsäteollisuus ensin kopioi, sitten paransi ja lopulta voitti, vaikka ei tietenkään kaikessa. Otettiin riskejä, joista osa lankesi. Häpeämättä Kettunen julkistaa Suomen metsäteollisuuden Hall of Shamen, lähes tusinan epäonnistunutta hanketta. Osansa saa myös media, joka kuvasi alan miehiä ”varsinaisiksi tomppeleiksi”.


Kettunen näkee kehitteillä olevan uuden tuotannon mahdollisuudet. Se ei ole yksin nykyfirmojen varassa. ”Jos maassa ei vuoteen 2040 mennessä ole edes kahtakymmentä uutta kemiallista puunjalostajaa, on teollisuuspolitiikkamme pahasti epäonnistunut.”


Tällaisia firmoja on esimerkiksi puisia WC-kalusteita valmistava Woodio, joka on kuluneen kevään aikana etsinyt pääkaupunkiseudulta paikkaa täysimittaiselle tehtaalle.

 

Kauppi tuo esiin metsätalouden saavutuksia: Metsien puumäärä on 50 vuodessa kasvanut lähes 70 prosenttia, mutta samalla metsistä on viety puuta teollisuudelle selvästi enemmän. Puut ovat yhä järeämpiä, niitä on yhä enemmän, luonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrä on moninkertaistunut ja tiukasti suojellun metsän pinta-ala on monikymmenkertaistunut.


Miksi metsäasioista sitten kiistellään? Siihen kirjoittajat eivät puutu, mikä on valitettavaa.


Keskustelu on täynnä vääriä itsestäänselvyyksiä alkaen lannoituksen pehmentämistä puista ja päätyen massiivisesti kasvaneisiin hakkuisiin. Todellisuudessa päätehakkuiden pinta-ala ei ole kasvanut ainakaan 50 vuoteen – hakattavilla hehtaareilla vain on niin paljon enemmän puuta. Myös metsien uhanalaisongelmat ovat pienemmät kuin missään muussa suomalaisessa elinympäristössä.


Metsäalalla työtään tekeville erityisesti isojen tiedotusvälineiden systemaattisen negatiivinen metsäkirjoittelu on iso stressitekijä, sillä he, niin kuin ihmiset yleensäkin, pyrkivät tekemään työnsä vain niin hyvin kuin mahdollista.


Tämäkin oli paremmin kultakaudella.

 

Kirjoitus on julkaistu kanavan numerossa 4/2023


tiistai 4. heinäkuuta 2023

Metsäkatoasetus kurmoottaa eniten metsäalaa


 

Euroopan komission metsäkatoasetus on saanut julkisuutta vaikutuksillaan maatalouteen. Vähemmän on kerrottu siitä, mitä se tekee metsäalalle.


Se tekee, ja paljon hullumpaa kuin maatalouteen.


Asetuksen mukaan jokaisen metsätuotteen osalta on kyettävä osoittamaan, ettei sen valmistaminen ole heikentänyt metsien tilaa, kuten muuttanut metsää maatalouskäyttöön, tai ”ikimetsää” talousmetsäksi.


Tämä täytyy osoittaa jokaisen sellaisen metsäkiinteistön osalta, jolta tuotteeseen on tullut raakapuuta.


Sitä varten puuraaka-aineen tai metsätuotteen kauppaajan – esimerkiksi metsänomistajan – on tehtävä ”asiallisen huolellisuuden” vakuutus ja toimitettava komissiolle tieto, miltä metsäkiinteistöltä puuta on hakattu.


Tämän jälkeen komissio julkistaa hakkuuta vastaavan referenssinumeron. Sen avulla metsäkiinteistö, jossa hakkuu on tehty, voidaan paikallistaa.


Metsäyhtiö liittää numeron tuote-eräänsä. Tiedot säilytetään viisi vuotta. Numeron avulla kuka tahansa voi selvittää minkä hyvänsä metsätuotteen metsäkatovaikutuksen kansalliselta viranomaiselta, joka Suomessa on todennäköisesti Ruokavirasto.

 

Asetuksen vaatima byrokratia ja työvoiman määrä on valtaisa. Referenssinumeroita voi olla yhtä tuote-erää kohti tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia.


Ajatellaan paperipinkkaa. Riippuen paperin laadusta, siihen on voitu käyttää 3–4 eri tehtaalta tulevaa sellulajia. Jokaiselta tehtaalta on selvitettävä, mistä ne ovat ostaneet puuta, mutta se on selvitettävä myös jälkimarkkinoilta ostettavan puun osalta. Tämän puun sellutehdas ostaa esimerkiksi sahalta, joka on saanut avohakkuultaan tukin lisäksi itselleen tarpeetonta sellupuuta.


Sahojen hakkuilta tulee lisää referenssinumeroita myös sitä kautta, että ne myyvät tukin sahaamisessa syntyvän pintapuun sellutehtaalle.


Referenssinumeroita tulee yksin Suomessa varmuudella pitkälti yli 100 000 joka vuosi, sillä niin monta hakkuuta maassa vuosittain tehdään. Samalta hakkuulta tulee puuta lukemattomiin eri tuotteisiin, mutta on epäselvää, onko hakkuulla sama referenssinumero riippumatta siitä, mihin tuotteeseen hakkuulta saatu puu käytetään.

 

Numeroitahan maailmassa riittää. Voi olla, että komissio on luonut byrokratiahirviön, jota ei saa millään toimimaan.


Komissio ei valmistelussaan noteerannut esimerkiksi esityksiä, että koko homma olisi voitu hoitaa metsäsertifioinnilla. Siihen komissio ei viisaudessaan luota.


Toistaiseksi metsäalalta sanotaan, että ”nyt ei voi pakittaa”, täytyy vain yrittää panna lainsäätäjän sitova päätös toteen.


Saamme nähdä, kuinka käy.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.6.2023.