Suo siellä,vetelä täällä

Metsätaloutta on mukava moittia, koska se on turvallista. Se johtuu siitä, että sitä on niin paljon.

Voi myös olla varma, että metsätaloutta moittimalla ei leimaudu väärin. Ja jos moite meneekin ohi maalin, suurta haittaa ei syntyne, koska metsätaloutta on niin paljon.

On esimerkiksi tullut tavaksi moittia, että valtaosa maamme eliölajien uhanalaisuudesta on metsätalouden syytä. Ja tottahan se on: suuri osa uhanalaisista lajeista on metsälajeja.

Tarkemmin sanottuna 36,2 prosenttia. Mutta kuitenkin.

Vaan katsotaanpa lähempää. Katsotaan, mikä on uhanalaisuuden syy.

Selviää, että tutkimuksen mukaan metsien uhanalaisuudesta vain kolme neljäsosaa on metsätalouden toimien syytä. Loppu johtuu jostakin muusta, kuten metsästyksestä, saasteista tai siitä, että lajit muuten vaan ovat harvinaisia.

Mutta silti, melkein 30 prosenttia. Onhan se paljon.

Vaan katsotaanpa lähempää. Noin puolet metsien uhanalaisista on lehtolajeja. Ne ovat uhanalaisia siksi, että lehdot ovat vähentyneet.

Miksi? Siksi, että ne on raivattu pelloiksi. Olisiko syypää sittenkin maatalous, eikä metsätalous?

Ei, kyllä syypää on metsätalous, koska tutkimus niin sanoo. Sen mukaan maatalous ei voi olla syyllinen metsätalouden uhanalaisuuteen, koska sitä ei ole tutkittu.

Olen kuitenkin esittänyt – sekä julkisesti että yksityisesti – että metsiensuojeluun pitäisi perustaa hanke, jonka tavoitteena olisi peltojen palauttaminen lehdoiksi. Tähän on vastattu tyypillisesti: syy on myönnetty, mutta keino – ei kai sentään!

Ja ymmärtäähän sen: oletettavasti pelloiksi raivatut lehdot ovat niitä tuottoisimpia. Mutta koska tuotto – tai siis sen menetys – on ympäristöväkeä hirvittänyt?

Kun metsäväki kehuu onnistuneensa lisäämään metsien kasvua, ympäristöväellä on tapana vastata, että se on saavutettu soita ojittamalla. Tämä on osittain totta, mutta entä sitten? Ei se todista, että keino olisi jotenkin helppo.

Asian toinen puoli korostuu nyt, kun joudumme Durbanin ilmastosopimuksen jälkeisenä aikana maksamaan siitä, jos metsäpinta-alamme vähenee.

Jos se vähenee, miksi se vähenee? Keskustelussa on esitetty vain yksi syy: rakentaminen.

Tosiasiassa suurempi syyllinen on maatalous. Mutta on pienempikin syy: ojitettujen soiden palauttaminen luonnontilaan, eli suoksi.

Todellakin: vaikka ojitetun suon palauttaminen luonnontilaan on ympäristöteko, siitä joutuu kärsimään ympäristösyistä, sillä se tulkitaan metsäkadoksi ja siitä pitää maksaa. Suo siellä, vetelä täällä.

Myös pellonraivaus tulkitaan metsäkadoksi. Eikä sitä ole aivan vähän.

Euroopan unionin jäsenyyden aikana Suomessa on raivattu metsää pelloksi noin 10 000 hehtaaria vuodessa – kaikkiaan 200 000 hehtaaria. Oletettavasti tuottoisimmasta päästä.

Tätä on tehty aiemminkin. Ehkä jopa niin paljon kuin peltoa nyt on. Se tekee runsaan kymmenesosan Suomen tuottavan metsämaan pinta-alasta.

Onko se siis suuri synti, jos metsätalous on yrittänyt tehdä tilalle uutta metsää ja parantaa heikompien alueiden tuottoa, vaikka sitten raivaamalla suota?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 26.3.2012.

Katsotaanpa taas Ruotsiin

Metsäsektorin ja valtion suhde on ollut pitkään omituinen. Sektori on usein näyttänyt kuin valtion kapalolapselta, jota on jokaisessa valtion talousarviossa kiinnostanut vain yksi asia: metsätalouden tuet.

Toisinaan paapomisessa ei ole ollut järjen häivää. Kuka muistaa esimerkiksi Esko Ahon työryhmän noin vuodelta 2008?

Silloinhan Venäjän-puun tuonti oli loppumassa, mikä oli yllätys vain itsensä umpioineelle metsäsektorille. Onneksi tiedettiin, että kotimaassa on puuta. Se piti saada liikkeelle.

Suunniteltiin verohelpotusta puukaupalle, mutta tiedettiin, että siitä ei pidä hiiskua etukäteen, koska silloinhan puukauppa loppuisi kuin seinään. Tiedettiin, mutta silti suunnitelma julkistettiin etukäteen.

Siinä vaiheessa ei edes ymmärretty, että asialle pitää saada Euroopan unionin siunaus. Sitä odotellessa puukauppa hyytyi täysin – ja juuri niiden toimien johdosta, joiden piti sitä kiihdyttää.

Ahon työryhmän aikoihin oli tapana kysellä, mitä metsäala haluaa valtiolta. Viisaimmin siihen vastasi professori Matti Kärkkäinen: ”Jättäisitte meidät rauhaan.”

Nyt toive on toteutumassa. Pakollinen metsänhoitomaksu on poistumassa ja metsätalouden tuet todennäköisesti pienenevät.

Pitäisikö tästä olla huolissaan? Sitä voi tutkia esimerkiksi katsomalla Ruotsiin.

Ruotsissa metsätalouden tuet lopetettiin ympäristötukia lukuun ottamatta jo vuonna 1992. Sen jälkeen metsänhoitoon on kannustettu vain kampanjoimalla.

Valtion kampanjoissa etumerkkeinä on ollut ympäristö. Sen sijaan metsänomistajien omat kampanjat, Kraftsamling Skog ja Krafthandling Skog vuosina 2007–10 ja 2010–13 ovat tähdänneet puuntuotannon kasvattamiseen.

Kraftsamling Skog -kampanjan tavoitteena oli lisätä kannattavuutta 20 prosenttia suuremmalla kasvulla. Yksi tärkeimmistä keinoista on lannoitus. Mahdolliseen ympäristökritiikkiin suhtauduttiin rauhallisesti ainakin syksyllä 2007, kun suomalaiset toimittajat esittivät tätä koskevan kysymyksen Jönköpingin lähistöllä.

Ruotsalaiset uskovat, että puu löytää aina ostajansa. Suomessa tällaista uskoa ei ole.

Vaikka joka ikinen maailmanlaajuinen trendi osoittaa kaikenlaisten biomassojen kysynnän nousua ja vaikka esimerkiksi Etelä-Amerikassa uusien plantaasien perustaminen on joutunut kustannusvaikeuksiin, Suomen metsäalalla ei kyetä näkemään lähitehtaan alasajoa pidemmälle.

Onko Ruotsi onnistunut? Mitä tulee metsänhoidon tasoon, vaikuttaa siltä, että on, ainakin yhtä hyvin kuin Suomessa.

Metsänhoitoon tähtäävät kampanjat ovat tehonneet selvästi. Suomessakin niitä on ollut, mutta niillä ei ole ollut vaikutusta.

Onko syynä se, että Ruotsissa metsänomistajat ovat itse määritelleet kampanjoiden tavoitteet ja keinot? Suomessa kampanjoita on ajanut valtio.

Toki yksityismetsätalouden olosuhteet ovat Ruotsissa muutenkin toisenlaiset. Maat ovat etelämmässä ja tuottoisampia.

Lisäksi Ruotsissa metsänomistusta myös pidetään selväpiirteisesti elinkeinona ‒ tosin Suomessakin esimerkiksi metsälain uudistus vie tähän suuntaan.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.3.2012.

Ympäristöasian musta piste

Lyhyesti voisi sanoa näin: jos suomalaisessa liike-elämässä on paikka, missä ympäristöasioihin on perehdytty vähiten, se on tiedotusvälineiden toimituksissa.

Tässä mielipiteessäni en ole yksin. Jopa useat ympäristöaktivistit ovat kertoneet minulle, kuinka tuskastuttavaa on, kun toimittajat eivät ymmärrä käsillä olevasta asiasta yhtikäs mitään ‒ eivätkä edes viitsi yrittää. Se näkyy esimerkiksi niin, että katse alkaa harittaa kahta lausetta pidemmän virkkeen jälkeen.

Mutta ennen kaikkea tätä mieltä on liike-elämä. Sen ymmärtää.

Ympäristöasiat pyörittävät varsinkin suuryritysten arkea voimalla, mutta journalistit näkevät tämän vain kriisien kautta. Mikä yhteys ympäristöasioilla ‒ tai edes niillä kiistoilla ‒ on tulokseen, siitä emme näe analyysiä koskaan.

Toimittaja Markku Hurmeranta välitti journalistien ammattilehti Journalistissa viime marraskuussa terveisiä taloustoimittajille. Hän oli tehnyt väitöskirjaansa varten kyselytutkimuksen ”talousmedian ydinkohderyhmältä” talousjournalismin laadusta ja aihepiireistä.

Eniten tyytymättömiä vastaajat olivat ”ympäristöasioiden, makrotalouden, globalisaation etenemisen ja kansainvälisten asioiden seurantaan”. Ympäristöasioiden suhteen eniten tyytymättömiä löytyi organisaatioiden johdosta ja itsenäisistä elinkeinonharjoittajista.

Hurmeranta sanoi yllättyneensä eniten siitä, että nimenomaan ympäristöasioita seurataan ”ydinkohderyhmän” mielestä talousjournalismissa liian vähän. Journalistissa kirjoitus ei herättänyt enempää keskustelua.

Hurmeranta esitti monia varauksia tulokseen. Minusta ne ovat turhia.

Hän epäilee, että ympäristöasioita pidetään talouslehdissä ”pyöreärillisten viherpipertäjien” asiana. Tässä hän on sekä oikeammassa että vääremmässä kuin arvaakaan.

Oikeassa niin, että ympäristöasia on usein jätetty tendenssitoimittajien osaksi. ”Varsinaiset” toimittajat eivät ole asiasta juurikaan kiinnostuneet.

Silti hekin joutuvat yhä useammin asiasta kirjoittamaan, mutta se on usein kuin sokea taluttaisi toista. Perusteluksi saatetaan mainita, että ympäristöasiat ovat vaikeita.

Vaikeaa on kuitenkin kaikki, johon ei perehdy ‒ mutta miksi juuri ympäristöstä saa kirjoittaa siihen enemmin perehtymättä?

Ja tendenssitoimittajia on toisenlaisiakin. Nimittäin, sitten kun asia on iso, etenkin erinäiset vähemmän asioita tuntevat päällikkötoimittajat kiinnostuvat asiasta.

He taas katsovat oikeudekseen kirjoittaa ympäristöasiasta pelkästään ennakkoluulojensa varassa, ilman muistoakaan esimerkiksi lähteiden käytöstä ja tarkistuksesta.

Liike-elämän kannalta nämä paaviakin paavillisemmat kardinaalit ovat kuitenkin vain toiseksi pahimpia. Pahimpia ovat saman herätyksen kokeneet poliitikot.

Loputtoman huonosti asiat eivät ole. Siinä vaiheessa, kun tehtaita ajetaan alas aiheettomien ympäristösyytösten takia, rivitoimittajakin terhentyy.

Eivätkä kaikki tiedotusvälineet ole tässä suhteessa huonoja. Moni myös oppii, tosin valitettavan usein vain kantapään kautta.

Kirjoitus on julkaistu Tekniikka&Talous-lehdessä 2.3.2012.

Pölkyn mitalla

Presidentinvaalien jälkeinen Ajankohtainen Kakkonen otti 7. helmikuuta itselleen ison tehtävän: kertoa uudelle presidentille, millä eväillä Suomi voisi selvitä tulevaisuudesta.

Yksin ohjelman johdanto oli kuvaava: sen mukaan perusteollisuus on lähdössä Suomesta.

Väite ei perustunut mihinkään. Se vain kuvasti.

Se kuvasti toimittajien huonoa paneutumista itse valitsemaansa tehtävään. Se kuvasti pintajulkisuuden perusteella muodostettua käsitystä siitä mikä on tärkeää. Se kuvasti eliitin irtaantumista siitä todellisuudesta, mistä tämä maa elää.

Toivoa sopii, että presidentti valitsee neuvonantajansa jostakin muualta kuin Ajankohtaisen Kakkosen hype-julkisuudesta.

Ohjelmassa mainittiin muutamia ”uusia nokioita”. Eikö mitään ole opittu?

Emme me tarvitse yhtä, vaan satoja uusia nokioita. Sananlaskukin sanoo, että kaikkia munia ei pitäisi laittaa yhteen koriin.

Ohjelma piti yrittäjiä sitä lupaavimpina, mitä kauempana ne ovat tavarantuotannosta. Tavaraa ei halua tehdä kukaan, vaikka toisaalta meistä joka ikinen haluaa kuluttaa nimenomaan tavaraa yhä enemmän ja enemmän.

Uusina vientialoina mainitaan musiikki, peliteollisuus ja koulutus. Näistä erityisesti koulutusviennin ympärillä oleva pöhinä on vakaasti jalat ilmassa.

Koulutusviennistä puhutaan palkintoja saaneen peruskouluopetuksemme innoittamana. Harvempi on miettinyt, että jos siitä halutaan vientituloja, kuka niitä meille maksaisi ja mistä.

Mitä konkreettista ulkomaalaiset meiltä ostaisivat?

Perusopetus on kumminkin tehtävä jokaisessa maassa omin voimin. Korkeintaan meiltä voitaisiin ostaa jotakin konsulttiapua, mutta mikä olisi konsultin viesti?

Miten suomalainen, moniarvoisuutta tukeva peruskoulumalli pärjäisi esimerkiksi maissa, joissa ei ole uskonnon- eikä mielipiteenvapautta? Mihin se johtaisi esimerkiksi yhdysvaltalaisella pikkupaikkakunnalla, missä kouluopetuksen sisältö on jatkuvasti arvokonservatiivien hampaissa?

Paljonko sellaisissa maissa saisi vientituloja siitä tiedosta, että me koulutamme opettajamme yliopistossa?

Kun puhutaan uusien alojen viennistä, rahasta ei mainita yleensä sanaakaan.

Tilastokeskus on kuitenkin arvioinut koulutusviennin arvoksi neljä miljoonaa euroa. Musiikkiviennin arvo oli 32 miljoonaa euroa vuonna 2010 ja peliteollisuuden liikevaihtoennuste viime vuodelle on 165 miljoonaa euroa.

Luvut kuulostavat suurilta. Mutta ne ovat pieniä.

Otetaan vaikkapa kuusamolainen vientisaha Pölkky: sen liikevaihto vastaa kolmea musiikkivientiä, kahta kolmasosaa peliteollisuudesta ja 25:ttä koulutusvientiä.

Tällaisia Pölkkyjä maassa on monta. Niin monta, että koko puutuoteteollisuuden vuoden 2010 kokonaisarvo oli vajaa 57 Pölkkyä. Massa- ja paperiteollisuus taas vastasi lähes 137 Pölkkyä.

Osa näiden teollisuuksien tienaamasta rahasta menee metsänomistajille. Metsänomistuksen liikevaihto vastaa suurin piirtein 45 Pölkkyä.

Näiden numerotietojen hankkiminen vei ehkä tunnin. Presidentin neuvonantajaksi julistautuminen taas vie kymmenen sekuntia. Kumpi tuottanee enemmän?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.2.2012.