Sanoma ja Neuvostoliitto

Minua on usein moitittu siitä, että puutun liikaa asioihin. En sitä häpeä, koska minusta demokratia, suomeksi kansanvalta, voi perustua vain puhumiseen, jonka selkeimpänä esimerkkinä on sana ”parlamentarismi”, joka tulee muutamien kulttuurikielien sanoista ”puhua”.

Mielestäni kansanvalta, jota siis kannatan, voi toteutua vain puhumalla. Siksi puhun, kaikin keinoin.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (27/2012) painostusyrityksistä, joiden kohteeksi hän oli työssään joutunut. Painostaja oli Neuvostoliiton Suomen- suurlähetystö.

Kirjoittamansa mukaan Koljonen oli torjunut painostusyritykset siten kuin kunnon journalistin kuuluu. Tähän minulla ei ole huomautettavaa. Kirjoituksen johdosta lähetin lehteen kuitenkin seuraavan kommentin.

”Tällaistakin Sanomassa pääsi tapahtumaan.

Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Vesa-Pekka Koljonen kirjoitti (SK, 6.7.2012) muisteluksistaan Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa.

Itse olin samassa lehdessä toimittajana vuoden 1985 kesästä vuoden 1988 loppuun saakka. Koljonen oli tuolloin lehden päätoimittaja.

Tuona aikana tein useita juttukeikkoja Pohjois-Suomeen, joilta tehtiin aina paljon muutakin kuin ne sovitut jutut. Erääseen tällaiseen törmäsimme Savukosken ja Sallan välillä. Minua ja valokuvaaja Harri Nurmista ihmetytti valtaisa viranomaisten määrä metsäisellä tiellä – väkeä oli enemmän kuin Hakaniemen torilla Vapun aikaan.

Selvitimme tilanteen niin pitkälle kuin sen paikallisesti saattoi selvittää. Viranomaistiedustelut suunnittelin tekeväni Helsingin päässä.

Toisin kävi. Kun esittelin juttuaiheen vuorossa olevalle uutispäällikölle, hän vastasi ykskantaan: ’Meillä Sanomalla on sopimus Neuvostoliiton suurlähetystön kanssa, että loikkarijuttuja ei julkaista.’”

Suomen Kuvalehti liitti kirjoitukseni perään – Journalistin ohjeiden rajoja hipoen – Koljosen kommentin. Eurooppalaiset tekijänoikeussäädökset estävät kirjoittamasta sitä tähän suoraan, mutta Koljosen mukaan tällainen sopimus olisi kuitenkin ollut täysin vastoin hänen journalistisia periaatteitaan.

Suomen Kuvalehdessä Koljonen myös ilmoitti halunsa kuulla ”nimet ja yksityiskohdat”. Muuten hän ei ole niitä minulta kysynyt.

Kuin todisteena vilpittömyydestään Koljonen kertoo Ilta-Sanomien julkaisseen useita loikkarijuttuja, mainiten yhden esimerkin, Viktoria Mullovan loikkauksen.

Se saattaakin olla poikkeus, joka vahvistaa säännön.

Nimittäin, juuri Mullovan loikkauksen alla Ilta-Sanomien johto ohjasi lehden tuolloisen, nyt jo edesmenneen avustajan, toimittaja Kari Mustonen systemaattisesti toisaalle kuin Mullovan loikkausreitille, mikä oli jotakuinkin Kuusamo—Oulu—Haaparanta. Tästä voi tehdä kaksi toisilleen vastakkaista johtopäätöstä.

Vainoharhainen johtopäätös on, että toimituksen johto tiesi tai jopa järjesti loikkauksen, mutta halusi tehdä sen salassa – uutisvoiton kuitenkin turvaten – ja ohjasi asian mahdollisesti pilaavan, uutiskärkkään avustajansa sivuun.

Toinen johtopäätös on, että toimituksen johto ei tiennyt tapauksesta mitään, mutta onnistui kuitenkin saamaan uutisvoiton.

Tuntien senaikaisen Ilta-Sanomien uutiskoneen voiman, jälkimmäinen vaihtoehto lienee todennäköisempi.

Tarvitseeko suojelu roskapuhetta?

Useampi kuin yksi biologiaa opiskellut henkilö on sanonut minulle, että opiskelun päätösvaiheessa tehtävälle pro gradu -tutkielmalle asetetaan yliopiston taholta normaalisti muuan erityisvaatimus: sen pitäisi tuottaa uusia perusteluita luonnonsuojelulle.

Vaatimus kuulostaa kovin epätieteelliseltä. Sen luulisi kuitenkin tuottavan riittävästi sopivaa tutkimusta, jotta luonnonsuojelua ei tarvitsisi perustella kaikenlaisella roskapuheella.

Radion aamu-uutisissa 8. kesäkuuta puhuttiin petolinnuista. Niiden kannat ovat kuulemma taantuneet, mihin suurin syyllinen on, eläköityneen professori Pertti Saurolan mukaan, metsien ikärakenteen muutos. Saurolan mukaan nykymuotoinen metsätalous vähentää vanhoja metsiä ja niissä kasvavia suuria puita, jotka ovat hyviä pesäpaikkoja petolinnuille.

Selitys kuulostaa hyvältä, kunnes sitä vertaa Metsäntutkimuslaitoksen Metsätilastollisen vuosikirjan tietoihin. Niiden mukaan metsien ikärakenne on toki muuttunut, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin Saurola väittää.

Pohjois-Suomen metsien ikärakenne on säilynyt viime vuosikymmenet suurin piirtein ennallaan, kun taas Etelä-Suomen metsät ovat vanhentuneet 1970-luvulta alkaen. Se taas on selvästi lisännyt vanhoja metsiä muistuttavia, metsätalousmielessä yli-ikäisiä metsiä, ja sitä kautta myös suuria puita.

Myös uhanalaiskartoitukset osoittavat, että metsälajien osalta on saatu aikaan käänne parempaan. Se on saatu aikaan metsätalouden toimin, jättämällä päätehakkuiden yhteydessä metsään kaatamattomia säästöpuita – usein juuri niitä suuria puita.

Päälle päätteeksi lintukantojen seurannat osoittavat, että niitä suuria puita tarvitsevien petolintujen kannat eivät ole edes taantuneet. Maallikonkin on helppo selvittää tämä esimerkiksi verkosta.

Viime syksynä kirjoitin forest.fi-verkkosivulle Ruotsin luonnonsuojeluliiton Naturskyddsföreningenin tiedotteesta. Siinä kerrottiin Ruotsin maatalousyliopisto SLU:n Lena Gustafssonin johdolla tehdystä tutkimuksesta koskien talousmetsien luonnonhoitoa. Luonnonsuojelijoiden tiedotteen mukaan Ruotsi osoittautui yhdentoista alueen vertailussa toiseksi viimeiseksi ja Suomi viimeiseksi, katso täältä).

Millä perusteella tulos oli saatu, oli mahdoton selvittää. Tietoja ei annettu, koska tutkimusta ei oltu vielä julkistettu – mutta tietoja oli kuitenkin annettu Naturskyddsföreningenille.

Nyt tutkimus on julkaistu. On selvinnyt, että siinä tutkittiin vain päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätettyjen säästöpuiden määrää.

Aiemmin tätäkin tietoa pantattiin. Kun sitten kirjoitin asiasta, tutkimukseen osallistuneet tutkijat – kuten Gustafsson ja Itä-Suomen yliopiston tutkija Jari Kouki – moittivat minun kirjoittavan puutteellisten tietojen varassa.

Voisiko siis olla, että Naturskyddsföreningenin tiedotteessa mainittu vertailu on tehty, mutta se ei täytä tieteellisiä kriteerejä. Näin se päädyttiin julkaisemaan Naturskyddsföreningenin tiedotteessa, jonkalaiset tunnetusti eivät tavallisesti saa minkäänlaista – saati tieteellistä – kritiikkiä osakseen.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.8.2012.

Vanhuus alkaa pelottaa

Kun on kasvanut 1960- ja -70-luvuilla, perusluottamus yhteiskuntaan on aika vahva. Olkoonkin, että se on pettänyt lukuisia kertoja.

Rankin petos oli 1990-luvun alun lama. Se pani kysymään, onko meillä ”yhteiskuntaa” siinä merkityksessä kuin sana ”yhteinen” edellyttää.

Nyt taas on pakko kysyä, onko meillä eliitti, joka uusintaa itseään ja kiertää kaiken vastuun. Jos on, se ei häpeä. Tämä näkyi silloisen pääministeri Esko Ahon sanoissa niille, joilla oli toinen mielipide: ”Siperia opettaa.”

Jos tämä kertoi totuuden, se kiisi ohi, meni menojaan ja muuttui tiedotusvälineiden riemulla toistamaksi tyhjäksi iskulauseeksi. Tosiasiassa olisi pitänyt tulla selväksi, että me emme ole Pohjolan Japani, vaan Venäjän pelokas pikkuserkku, joka on aina valmis osoittamaan jääkaapin paikan toisinajattelijoille.

Pikku hiljaa Siperia on opettanut äänestäjää. Vuosikymmenten aikana hän on oppinut, että äänestäminen ei vaikuta asioiden kulkuun. Perussuomalaisten jytkykin katoaa tähän ikiroutaan, mutta eliitti ei osaa tehdä sille muuta kuin ilkkua.

Toinen toisensa jälkeen poliittiset uudistukset osoittautuvat muuksi kuin se, millä niitä mainostetaan. Esimerkiksi kuntauudistusta arvostelevalle ”vastataan”, että nykyisellä kuntarakenteella ei voi selvitä.

Sellainen kriittisyys, että etsisi vaihtoehtoa nykyuudistukselle, oli pitkään mahdotonta. Kun joku sellaista esitti, hallituksen kuntauudistuksen ajajat tuskin vastasivat siihen, ja jos he sen tekivät, vastaus oli yliolkainen eikä puuttunut kritiikin ytimeen.

Nyt tämä linja on karilla, mutta vaihtoehtoakaan ei ole esitetty. On vain vimma yhdistää kuntia eri perustein. Sen suhteen ei juuri koskaan kuule kuin päinvastaisista tuloksista verrattuna siihen, mistä puhuttiin.

Katsotaan esimerkiksi suur-Kouvolaa, missä vanhusten palvelulaitosten maksuilla saataviin palveluihin ei enää kuulu siivous.

Todellakin, siivous kuuluu vanhusten itsensä tai heidän sukulaistensa vastuulle. Olkoonkin, että laitoksiin muutetaan juuri siksi, että ei enää jakseta siivota.

Miksi tähän on jouduttu? Siksi, että usean kunnan liitoksen jälkeen hoidon taso koko alueella on saatettava samalle tasolle. Kukaan ei vain sanonut etukäteen, että tavoiteltu taso on se kaikkein huonoin taso.

Meille valehdellaan, että koska suurkunta on taloudellisesti yksittäisiä kuntia vahvempi, se sen takia kykenee tuottamaan paremmat peruspalvelut. Todellisuus on päinvastainen: vahvat kunnat liittyvät heikompiin, jotta saisivat syyn laskea palvelunsa heikompien tasolle.

Miten minun käy, kun vanhenen? Kun hyvää hoitoa ei voi varmistaa edes rahalla – ellei sitä ole todella paljon – pitääkö minun anoa lapsiltani syytinkiä. Kouvolassa siihen on jouduttu, kun satojen eurojen kuukausimaksuilla ei saa edes välttämätöntä.

Eräs kouvolalaisista sanoi radiossa pelkäävänsä, että jonakin päivänä vanhuksille siirretään myös lumityöt ja nurmikonleikkuu. Kaupungin edustajan vastaus oli hyytävä: ”Eihän sellaista nyt sentään suunnitella, tällä hetkellä.”

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.7.2012.

Metsäalan Metso ei kelpaakaan

Muistan hyvin erään WWF:n kanssa käydyn keskustelun 1990-luvun loppupuolella, missä esitin, että suojelukiistat eivät tule vähenemään, ellei metsäala kehitä itselleen omaa suojelustrategiaa. WWF:n edustajat – sittemmin viranomaisia ympäristöministeriössä – kehuivat kovasti tällaista johtopäätöstä.

Silloin suojelu oli tätä: ensin yhdet sanoivat, että suojellaan lisää, mihin toiset vastasivat että eikä suojella, sitten päädyttiin suojelua lisäävään kompromissiin, minkä jälkeen yhdet sanoivat, että suojellaan lisää…

Tällainen peli ei vetele pidemmän päälle. Oli tehtävä jotakin.

Niinpä valmisteltiin metsänomistajain vapaaehtoisuuteen perustuva Metso-toimintaohjelma. Mukana olivat kaikki muut paitsi ympäristöjärjestöt, joiden mielestä vain pakkosuojelu tuo tulosta.

Innostus oli tavaton. Metso jopa pyyhki ympäristöministeriön ja MTK:n Natura-kiistat monelta osin historiaan.

Myös vihreät olivat mukana, mutta käänsivät kelkkansa yhdessä yössä jäätyään ydinvoima-asioiden takia pois hallituksesta. Sen jälkeen he alkoivat papukaijana toistaa ympäristöjärjestöjen kannanottoja.

Ohjelmassa oli monenlaisia uusia avauksia, jotka kuitenkin kaikki on pikkuhiljaa torpedoitu tai torpedoituneet. Euroopan unioni esti yritykset korvata metsänomistajalle suojelun hyväksi tehtävästä työstä. Yhteistoimintaverkostojen piti tuoda maaseudulle kokonaan uudenlaista metsien käytön yhteistyötä, jossa suojelu olisi osana, mutta se katosi huonoon valmisteluun.

Pisimpään säilyi mahdollisuus määräaikaiseen suojeluun, mitä toteutettiin metsäkeskusten kautta. Se näyttää järkevältä, koska useat elinympäristöt – muun muassa paloalueet – ovat määräaikaisia.

Ympäristöväki on kuitenkin käytännössä lyönyt koko ajan kapulaa määräaikaisen suojelun rattaisiin. Se luottaa vain talousmetsien pysyvään poistamiseen talouskäytöstä.

Viimeinen naula määräaikaisen suojelun arkkuun on valtion rahapula. Käytännössä metsäkeskusten Metso-rahat on niistetty kokonaan pois, kun taas ympäristöministeriön Metso-rahoja on lisätty.

Näyttää siltä, että metsäväen panosta Metso-työssä ei arvosteta eikä haluta. Metsänomistajat kuitenkin asioivat Metso-asioissa mieluummin metsäkeskuksen kanssa, minkä merkkinä niiden suojeluun saama määrä on yli kaksinkertainen ympäristöhallintoon verrattuna. Metsänomistajat jopa tyytyvät pienempään korvaukseen, jos suojelu on määräaikaista.

Meitä ei siis haluta. Ehkä meidän kannattaa jatkossa paneutua suojeluun omilla tavoillamme, sillä niitäkin on. Hyvä esimerkki on PEFC-metsäsertifiointi.

Viimeksi valmistuneen uhanalaiskartoituksen mukaan Suomen luonnon uhanalaistuminen on kääntynyt parempaan suuntaan, jos mittarina käytetään uhanalaisten lajien osuutta tutkituista lajeista. Paras tilanne on metsissä ja tutkijoiden mukaan suurin yksittäinen syy siihen ovat päätehakkuiden yhteydessä kaatamatta jätetyt säästöpuut.

Niitä ei ole jätetty Metson eikä järjestöjen painostuksen takia, vaan niiden jättäminen perustuu PEFC-metsäsertifiointiin. Tästä kannattaisi puhua enemmän.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 18.6.2012.