Luonto on siitä hauska juttu, että siitä voi sanoa monenlaisia sanoja, ihan valehtelemattakin. Luonnon voi esimerkiksi pilkkoa osiin, ajallisesti ja paikallisesti.
Ja mitä pienempiin osiin luonnon pilkkoo, sitä älyttömämpiä asioita siitä voi sanoa, syyllistymättä millään tavoin valehteluun, korkeintaan harhaanjohtamiseen.
Voidaan ottaa esimerkiksi hehtaari, siis hyvin pieni osa luonnosta. Se on kuitenkin aivan tavanomainen päätehakkuun ala eteläsuomalaisessa yksityismetsässä.
Ja voidaan ottaa jokusen päivän aikaväli, joka alkaa juuri ennen päätehakkuuta ja päättyy juuri sen jälkeen. Tuho on suunnaton, sillä aikavälillä ja sillä hehtaarilla, mutta luonnon kannalta täysin merkityksetön.
Tällaisilla kuvilla metsätaloutta arvostellaan, jatkuvasti.
Otetaan kaksi kuvaa. Ensimmäinen on Hannu Hutun Vuoden Luontokuva 1994, ilmakuva kainuulaiselta hakkuuaukolta rajun maanmuokkauksen jälkeen.
Vuoden luontokuva 1994. Julkaistu Hannu Hutun luvalla.
Tämä kuva on syöpynyt moniin mieliin Suomen metsätalouden koko kuvana. Kuvasta tuli uutinen, vaikka hakkuu oli tehty jo 1980-luvulla ja vaikka tuolloin, siis vuonna 1994, tämänkaltaisia hakkuita ei enää edes tehty.
Se kertoo, että metsäalan maine tässä maassa on hyvä – muutenhan kuvassa ei olisi ollut mitään yllättävää, mikä on yksi uutisen perusvaatimuksista.
Silti kuva edustaa vain yhtä hetkeä ja yhtä paikkaa.
Meillä tehdään 150 000 hakkuuta joka vuosi, mistä noin puolet on päätehakkuita. Niistä jotkut ovat voineet olla tämän näköisiä, mutta suurin osa ei mitenkään.
Toisaalta, päätehakkuut kohdistuvat runsaalle puolelle prosentille talousmetsien pinta-alasta. Niin että siinä on ainakin yksi yläraja luontokuvan edustavuudelle.
Vaikka kyse on vuoden luontokuvasta, se ei edes ole luontokuva. Pikemminkin se todistaa Vuoden luontokuvan valinneen raadin halusta moittia metsien käyttöä.
Ikävästi raadilta lienee jäänyt havaitsematta, että myös luontokuvaus on metsien käyttöä – ja aika usein kaupallisiin tarkoituksiin. Tai sitten raati on havainnut sen.
Siis sen, että luontokuvaus on kaupallista toimintaa ja raadin kannattaa käyttää positiivista julkisuuskuvaansa aiheuttaakseen haittaa toisenlaiselle, siis kilpailevalle metsien käytölle.
Jos luontokuvan valinnut raati olisi todella halunnut kuvata luontoa, se olisi katsonut asiaa laajemmalla näkövinkkelillä. Se ei olisi pilkkonut luontoa osiin, vaan kertonut kokonaisuuksista. Se olisi ottanut kuvan kauempaa, tai se olisi odottanut, ja julkaissut yllä olevan kuvan rinnalla toisen kuvan.
Vaikkapa tällaisen:
Kuva: Mirja Humalamäki
Tämä kuva on otettu sieltä Hutun kuvan keskellä näkyvältä kääntöpaikalta vuona 2011. Nimenomaan tämä kuva, edellisen rinnalla, kertoo luonnosta ja sen valtavasta kyvystä uudistua.
Jos siis olisi valittava vuosikymmenen luontokuvapari, eivätkö ne olisi tässä?
No eivät olisi, sillä eihän tällainen kiinnosta, ei ainakaan tiedotusvälineitä, jotka ovatkin Suomen liike-elämästä se kohta, missä ympäristöasiat tunnetaan heikoiten – minkä seurauksena ne päästävät tuon tuostakin kaikenlaiset intohimot valloilleen. Muualla liike-elämässä tällaista ei juuri tapahdu, sillä siellä ollaan ympäristöosaamisessa valovuosia edellä.
Otetaan esimerkiksi Helsingin Sanomat, jonka systemaattisesta vainosta valtion metsätaloutta kohtaan Kainuussa kirjoitin jo aiemmin. Nyt näyttäisi, että lehti yrittää turvata jatkuvuuden edes tässä pienessä asiassa.
4. marraskuuta HS uutisoi jälleen, nyt uuden toimittajan julkaisemana, ties monenenko kerran, Metsähallituksen tuhonneen Vienan reittien ympäristöjä hakkuillaan. Ja jälleen, hakkuita oli ollut, mutta ne olivat noudattaneet täsmälleen asiasta päättävän viranomaisen, Museoviraston ohjeita.
Tällä kertaa lehti sentään antoi Metsähallitukselle paitsi vastineoikeuden, myös oikeuden saada vastine julkisuuteen. Valeen saa siis edelleenkin Helsingin Sanomien mielestä präntätä, kunhan vaan muistaa jossakin vaiheessa julkaista vastineen.
Kirjoituksen lyhempi versio on julkaistu Maaseudun Tukevaisuus -lehdessä 6.11.2013.