Hiilensidontamaksu on ansa

Tohtori Veli Pohjonen arvioi Maaseudun Tulevaisuudessa huhtikuun alussa perhemetsätilojen hiilinielun suuruutta ja rahallista arvoa. Pohjosen mukaan Suomen pitäisi ajaa sellaista linjaa, että hiilensidonnasta alettaisiin maksaa maanomistajalle korvauksia.

Laskenta ei olisi monimutkaista. Kun tiedetään, paljonko puuston määrä metsässä on kasvanut, on helppo laskea, mikä osa tästä on hiiltä. Sen hintaa taas voi arvioida päästökaupan avulla.

Hinnat eivät ehkä olisi suuria, mutta kyllä niillä merkitystä olisi. Kuutiossa puuta on 200 kiloa hiiltä. Nykyisellä, huomattavan alhaisella päästökauppahinnalla sen arvo olisi viitisen euroa.

Vaikka Pohjosen ajatukset vaikuttavat lupaavilta, en usko niihin. Tuskin edes korvauksia saava maanomistaja lopulta hyötyisi Pohjosen esittämästä järjestelmästä.

Durban kielsi hiilimaksut
Ensinnäkin, suunta on päinvastainen: Durbanin ilmastokokous käytännössä kielsi maanomistajalle hiilensidonnasta maksettavat korvaukset. Tämä, eikä suinkaan metsäpinta-alan vähenemisestä syntynyt metsäkato, oli kokouksen merkittävin anti Suomelle.

Toiseksi, ei tiedetä, kuka metsät omistaa. Muun muassa Suomen ulkoministeriön tukema kansainvälinen ympäristöliike Rights and Resources Initiative on selvittänyt 23 maan maanomistusoloja. Niissä on kaksi kolmasosaa maailman metsistä.

Maanomistusolojen selvittämiseksi on tehty todella paljon töitä. Silti niitä ei ole saatu kohennettua oikein missään. Tavallisten, metsästä elävien ihmisten oikeuksia ei ole saatu vahvistetuksi.

Hiilensidontamaksujen toivossa suuryhtiöt ovat pyrkineet jopa ryöstämään heidän käyttämänsä maat. Tällaisessa tilanteessa maanomistajalle maksettavia maksuja on turha suunnitella.

Hiilivarastoa ei voisi myydä
Mutta eikö järjestelmä silti voisi toimia meillä? Tuskin. Suomen ei kannata metsänomistajille hiilensidonnasta maksaa, jos se ei saa siitä hyötyä kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa.

Jos taas hyötyä saataisiin, maksut olisivat kansainvälisessä valvonnassa. Kuka hyväksyisi maksujen menemisen Suomen metsänomistajille, jos systeemi ei voisi toimia valtaosassa metsämaita?

Arveluttavinta maksussa on kuitenkin se, mihin metsänomistaja sitoutuisi. Tätäkään kakkua kun ei voi sekä syödä että säästää, vaikka metsäalan puhe usein siltä kuulostaa.

Maksu olisi korvaus hiilivaraston perustamisesta. Entä jos metsänomistaja tulisikin toisiin aatoksiin, ja haluaisi myydä tuon varaston vaikka sahalle.

Se tuskin sopisi hiilensidontamaksun maksaneelle taholle. Todennäköisesti hän edellyttäisi maksujen palauttamista – ja sitä ennenkin valvontaa, että puita todella ei salaa kaadettaisi. Valvontakoneisto ei olisi pieni.

Maksu määräytyisi päästöoikeuden perusteella, jolloin se olisi markkinahinta. Siksi se voisi olla paljonkin suurempi kuin maanomistajan aikoinaan saama maksu. Ostajalla tuskin olisi varaa nostaa puun hintaa vastaavasti.

Pohjosen laskelmien mukaan keskikokoinen, 30 metsähehtaarin perhetila saisi tätä nykyä hiilensitomismaksusta uudenlaista metsätuloa 271 euroa vuodessa. Onko tämä todellakin niin suuri summa, että sen takia kannattaa ulkoistaa itsensä metsätaloudesta loppuelämäkseen?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.5.2014.