Anteeksi, eduskunta

Niin sanotussa Nato-keskustelussa on nähty monenlaisia puheenvuoroja. Yksi tyrmistyttävimmistä oli eduskunnan puhemiehen Eero Heinäluoman kirjoitus otsikolla ”Nato-laukkaa”, jonka hän julkaisi muun muassa blogisivullaan 19. kesäkuuta.

Sinänsä kirjoituksen leimaavuus, vihjaileva sävy ja toisella tavalla ajattelevien väheksyntä ei ole uutta, varsinkaan Nato-jäsenyyden vastustajilta. Kirjoittaja kuitenkin on eduskunnan puhemies, jonka jo tehtävänsä puolesta pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa edustuksellista demokratiaa, mihin oleellisena osana kuuluu vapaa ja toista arvostava, asioihin paneutuva kansalaiskeskustelu.

Heinäluoman mukaan Venäjän ilmatilaloukkaukset ”nähdään suuren suunnitelman osana”, ”Nato-dosentit” pitävät rahtikoneita häivehävittäjinä, ukkosrintaman väistö nähdään Suomen valmiustestinä.

Näinkö eduskunnan puhemies vastaa ilmatilaloukkauksista huolestuneille kansalaisille? Johtuiko asiasta liikkeellä ollut väärä tieto ”Nato-dosenteista” vai hallituksen täydellisestä sekoilusta? Hiljaako siinä olisi pitänyt olla?

Heinäluoman mielestä Nato-keskustelu, joka hänen itsensäkin mukaan alkoi Ukrainan kriisistä, siis jotakuinkin helmi-maaliskuusta, on tyypillinen kesäkeskustelu, ”Ruokolahden leijona”, jota siis kukaan ei nähnyt.

Näin kevyesti hän kirjoittaa, vaikka Suomen naapurimaa on pyyhkinyt pöytää kaikilla itse allekirjoittamillaan sopimuksilla, miehittänyt osan naapurimaastaan sekä erittäin todennäköisesti aseistanut ja muutenkin tukenut maassa toimivaa aseellista vastarintaliikettä.

Millaista olisi Heinäluoman huulihumppa, jos tämä kohdistuisi Suomeen?

Heinäluoma väittää, että ”palstat täyttyvät kaikesta siitä hyvästä, mitä Nato voisi Suomelle antaa”. Noinkohan?

Hän muistuttaa, että Nato toisi myös velvollisuuksia ja antaa otsikolleen lopullisen katteen kysyessään, olisiko Suomi lähtenyt Yhdysvaltain rinnalla sotimaan Irakiin tai Etelä-Afganistaniin talibaneja tuhoamaan, kuinka paljon kaatuneita olisimme näissä operaatioissa hyväksyneet ja olisimmeko antaneet sotilaamme ulkomaiseen komentoon.

Heinäluoma siis kysyy, mutta ei vastaa, koska oikea vastaus olisi hänen kannaltaan väärä. Sen sijaan hän laukkaa uusiin väitteisiin.

Emme tietenkään lähtisi Irakiin, jos emme haluaisi. ”Etelä-Afganistaniin” – niin, Pohjois-Afganistanissahan olemme jo, mutta emme siis Natossa.

Ja kun Nato jäsenyys ei tällaiseen pakota, miksi kysyä kaatuneista? Tai sotilaistamme ulkomaisessa komennossa, missä he ovat jo nyt?

No, juuri siksi.

Vastenmielisintä Heinäluoman kirjoituksessa kuitenkin on toista mieltä olevien alaston väheksyntä. Hän ei havaitse, että me monet Naton kannalle siirtyneet olemme havainneet Venäjän politiikan muutoksen viimeistään vuonna 2008, kun se miehitti Georgiaa.

Tuolloin Venäjän politiikan muutoksesta puhui Suomessa äänekkäimmin Alexander Stubb, jota pilkattiin lausunnostaan laajasti.

Venäjältä tuskin tarvitsee pyytää Nato-kannatusta anteeksi. Mutta nyt tuntuu, että pitäisi pyytää, eikä vähemmältä kuin Suomen eduskunnalta. Toivon olevani väärässä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.7.2014.

Ei näin, Sodankylä

Silmiini osui Sodankylän kunnan hanke tulla biotalouden suunnannäyttäjäksi Suomessa, mutta myös Euroopan unionissa. Teksti julkaistiin epämääräisehkössä ”lehden välissä” -julkaisussa nimeltään Elinvoimainen Suomi, jonka on tehnyt Calcus Group.

Julkaisun teksti on sinänsä järkevää, mutta – kauniisti sanoen – valitettavan etäällä siitä, mistä Euroopan unionissa puhutaan. Tekstin mukaan Sodankylän biotaloushankkeet ovat lähiruoassa ja puun polttamisessa. Ruoasta en tiedä, mutta jos puun käyttö tähtää pelkkään polttoon, sillä ei saa mainesijaa ainakaan Brysselissä.

Samanlaisia ajatuksia toivat mieleeni Teknologian kehittämiskeskus VTT ja Valtion taloudellinen tutkimuskeskus VATT, kun ne julkaisivat selvityksen, jonka mukaan biopolttoaineiden – esimerkiksi puudieselin – käyttö on Suomelle edullisin tapa saavuttaa unionin vuoteen 2030 tähtäävän energiapaketin tavoitteet.

Onko puun hinta tärkein?
Unionissa aletaan ottaa tosissaan se, minkä me Suomen metsäsektorilla olemme osanneet jo kauan. Brysselissä käytetään sanaparia ”cascade use”, jota en valitettavasti osaa suomentaa ”kaskadikäyttöä” paremmin. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että esimerkiksi puu pitäisi aina ensisijaisesti käyttää materiaalina ja polttaa energiaksi vasta muun käytön jälkeen.

Tällaista kaskadikäyttöä pidetään metsäsektorin vahvuutena, mitä se onkin. Metsäsektorilla ei vain ole tätä oikein oivallettu.
Viisaan luonnonvarapolitiikan kannalta kaskadikäyttö on itsestään selvää. Meidän metsäsektorillemme se on kuitenkin tullut lähinnä tarpeesta hyödyntää sivuvirtoja.

Periaatteellista puolta ei ole ajateltu. Niinpä on jouduttu tilanteeseen, missä esimerkiksi metsänomistajien etujärjestön mukaan metsänomistajalla on lähes perustuslaillinen oikeus saada myydä puu juuri sille, joka siitä eniten maksaa.

Maanteiden puudiesel on vain välivaihe
Tätä oikeutta on vaikea kiistää, varsinkin jos on kyse yksittäisestä metsänomistajasta. Mutta eikö silti pitäisi ottaa huomioon myös kansantalous, tai kestävä kehitys.

Voi tietenkin ajatella niin – ja itsekin olen tätä mieltä – että jos kestävä kehitys todella on tärkeää, sen pitäisi näkyä myös hinnoissa. Toisin sanoen sen, että puuta voidaan käyttää ensiksi tuotteina ja sitten vielä energianlähteenäkin, tulisi lisätä ostajan maksukykyä.

Tämän pitäisi tarkoittaa sitä, että massa- ja paperitehtaat ja sahat pystyisivät maksamaan puusta enemmän kuin polttolaitokset. Toistaiseksi näin lienee ollutkin, mutta säilyykö tilanne? Miten siihen vaikuttavat esimerkiksi erilaiset valtion tuet?

Missään tapauksessa en kuitenkaan usko, että esimerkiksi maantieliikenteen niin sanottu biokomponentti voitaisiin kovinkaan pitkään täyttää puudieselillä, monestakin syystä.

Ensinnä, maantiellä voi ajaa sähkölläkin. Toiseksi, ilmassa ja esimerkiksi metsätyömailla ei voi.

Tästä seuraa, että jos uusiutuvuus todellakin katsotaan välttämättömäksi, esimerkiksi lentoyhtiöiden ja puunkorjuuyritysten maksuhalu – kenties myös -kyky – on aivan toista luokkaa kuin tavallisella volkkarikuskilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.6.2014.

MTT saisi puhua siitä ihtestään

Maatalouden tutkimuskeskus MTT tiedotti toukokuun alussa luoneensa uuden laskentatavan, jolla se yhdistää ruoan ympäristövaikutukset ja ravitsemuksellisen arvon. MTT:n mukaan, jos tutkitaan pelkästään ympäristövaikutusta, makkara on parempaa kuin liha ja valkoinen makaroni parempaa kuin tumma.

Mutta kun katsomme asiaa uudella mittarilla, osat vaihtuvat. MTT lupaa, että nyt ruokavalintoja voi tehdä ”kestävämmin”.

Uskokoon ken tahtoo. Kestämättömintä on kuitenkin ostaa tummaa makaronia, jos kukaan ei halua sitä syödä.

Kyllä MTT silti järkeä puhuu. Se esimerkiksi sanoo, että semmoisia ruokia ei kannata verrata toisiinsa, joiden ravitsemuksellinen tehtävä on erilainen. Esimerkiksi kasvikset ja proteiinin lähteet – kuten liha ja kala – eivät ole vaihtoehdot, vaan molempia tarvitaan.

Kasvissyöjä väittää vastaan: proteiineja saa kasviksistakin. Hän unohtaa, että ruoan merkitys on erittäin paljon isompi kuin vain ravitsemus.

Jos elämän on tarkoitus olla tylsää, proteiineja saa toki pavuistakin. Kysymys kuuluu, miksi pitäisi.

Kasvissyöjä vastaa, että ympäristön takia, ja on väärässä. Mutta mitä tulee ympäristöön, väärässä on MTT:kin.

Selityksenä on ilmastonmuutos, joka on sekoittanut täysin kaikenlaisen ruoan laatupuheen.

Näissäkään MTT:n esityksissä ei puhuta muista ympäristövaikutuksista kuin rehevöitymisestä ja vaikutuksesta ilmastonmuutokseen. Kuitenkin kaiken kasvinviljelyn oleellisin piirre on monimuotoisen luonnon korvaaminen yhden lajin viljelmällä, monokulttuurilla.

Kasvinviljelyn keskeinen tehokeino on biodiversiteetin tuhoaminen, niin luomussa kuin tavanomaisessakin viljelyssä. Ja ainoa luonnonmukainen keino korjata tätä tuhoa on eläintuotanto. Tähän MTT vain viittaa laimeasti puhumalla ”positiivisista laidunnusvaikutuksista”.

Eläintuotanto ei kuitenkaan kannata, ellei joku maksa siitä. Toistaiseksi muita halukkaita ei ole ilmennyt kuin lihaa syövä ihminen. Näin hän korjaa niitä ympäristötuhoja, mitä kasvissyöjä yksipuolisella ruokavaliollaan aiheuttaa.

Tämä menettely on käytössä kaikkialla maailmassa ja siihen tähdätään myös biotalouden periaattein toimivassa maataloudessa. Esimerkiksi meillä pellot on perustettu navetasta saadun kompostiaineen varassa. Aasialaisen riisinviljelyn kiertoon taas kuuluvat ravintona hyödynnettävät kalat, jotka korjaavat riisinviljelyn tuhoaman biodiversiteetin.

Se, että ”tehomaataloudessa” ei näin tehdä, ei muuta mitään. Mutta jos siitä halutaan eroon, tarvitaan eläintuotantoa.

Sen voi tehdä monin tavoin. Esimerkiksi turkistuotanto muuttaa merten hajakuormituksen pistekuormitukseksi maalle. Jonakin päivänä tämän fosforikaivoksen huomaavat myös lannoitevalmistajat.

Poliittisen ruokavalinnan tehnyt kasvissyöjä ei tästä piittaa. Se on tavallaan ymmärrettävää. Mutta miksi MTT, kertoessaan ympäristövaikutuksista, ei edes mainitse, että nämä täysin oleelliset asiat on jätetty ulkopuolelle?

Minusta MTT:n pitäisi puhua enemmän paskasta. Siinä näkyisi, millaisia ihmisen elinehdot oikeasti ovat tässä maailmassa.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.6.2014.