Mitä se yhteiskuntavastuu oikein on?

Helsingin Sanomat uusi joulukuussa kirjoituksensa Tapani Koivuniemen nimellä tunnetusta uskonlahkosta vuodelta 2011. Kirjoitus palautti mieleen tuolloiset mietteet: miksi niin moni tunnettu suomalainen yhtiö tai yhteisö onnistui ostamaan palveluita lahkon – tai johtajansa – omistamalta kustannusyhtiöltä, vaikka sen toiminnan on täytynyt näyttää erittäin epäilyttävältä alusta alkaen.

Päällisin puolin vastaus on tietenkin selvä: tarjous oli ennenkuulumattoman halpa. Se oli niin halpa, että sen on täytynyt soittaa hälytyskelloja niiden parissa, jotka yhtiöltä jotakin tilasivat. Mutta samalla tarjouksen halpuus oli myös sen epäilyttävin puoli.

Emme tietenkään tiedä, ketkä haistoivat palaneen käryä ja jättivät sopimuksen tekemättä. Paitsi että yhden voin tässä paljastaa: työpaikkani Suomen Metsäyhdistys. Siksi myös tiedän, mitä mahdolliset asiakkaat ovat eteensä tarjouksena saaneet.

Koivuniemen tarjous oli lähes puolet halvempi kuin normaalisti. Uskottavuutta saatiin hyvillä referensseillä.

Tunsin referensseiksi mainittujen firmojen viestintävastaavista osan, niin että tein soittokierroksen. Vastaukset olivat vältteleviä: työn laatua ei ainakaan arvosteltu, mutta kaikki kuitenkin selvästi tiesivät, että taustalla on jonkunlainen uskonnollinen yhteisö.

Loppujen lopuksi ratkaisu oli helppo. Uskontoja vastaan minulla ei sinällään ole mitään, mutta uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämisestä en tiedä oikein yhtään hyvää esimerkkiä.

Uskovainen voi varmasti olla hyvä ja rehellinen yrittäjä, mutta se ei olekaan uskonnon ja liiketoiminnan yhdistämistä. Se on, kun liiketoiminta tuottaa rahaa uskonnollisen yhteisön käyttöön ja vielä saman yhteisön voimin.

Sekin olisi vielä saattanut mennä, mutta ei niin, että tarjous on puolta halvempi kuin oikeaa liiketoimintaa harjoittavilla, edullisimmillakin yhtiöillä. Arvelin, että emme voi ottaa tällaista riskiä.

Kun HS sitten paljasti Koivuniemen touhut, ihmettelin kovasti, että kuinka niinkin moni kunnianarvoisa yhteisö oli mennyt halpaan. Odotin, että kunnon journalistit olisivat kysyneet sitä näiltä yhtiöiltä ja yhteisöiltä.

Ja kysyiväthän he. Jutuiksi asti kyselyt eivät johtaneet. Kaikki kuulemma vetosivat kilpailutukseen; halvempi voitti.

Eivät nämä firmat siis olleetkaan menneet halpaan, vaan ihan suunnitelmallisesti olivat ottaneet halvimman tarjouksen. Halpuuteen vetoaminen on tietenkin luokatonta, ja ennen kaikkea sellaisilta tahoilta, jotka muuten paasaavat toiminnassaan kantavansa niin sanottua yhteiskuntavastuuta. Kai nyt voisi olettaa, että siihen kuuluu edes kunnollisen korvauksen maksaminen ihmisten tekemästä työstä.

Siihen voi tietenkin vedota, että kustannusyhtiö ei rikkonut lakia. Työsuojelutarkastuksessa selvisi, että työntekijät eivät olleet työ- vaan free lance -suhteessa yhtiöön.

Tässäkään ei ole mitään vikaa. Mutta siinä on, jos ihmiset pakotetaan näennäisyrittäjiksi, jotta heille voitaisiin maksaa nälkäpalkkaa.

Jotain tällaista saattoi epäillä ja syytä epäillä -havainnon kohdalla yhteiskuntavastuulla elämöivän yrityksen tulisi reagoida. Näin ei kuitenkaan monien kohdalla tapahtunut. Eihän asia kiinnostanut edes verohallintoa, Tullia, Kansaneläkelaitosta, ei edes Diakonissalaitosta.

Ja huonoa palkkaa, sitä todella maksettiin.

Talouselämä-lehti arvioi Kustannusosakeyhtiö Koivuniemen vuonna 2009 Suomen kahdeksanneksi kannattavimmaksi yritykseksi. Sen liikevaihto oli kolminkertaistunut muutamassa vuodessa.

Vuonna 2010 sen liikevaihto oli 4,4 miljoonaa euroa ja se teki voittoa yli kaksi miljoonaa euroa, eli peräti noin 50 prosenttia liikevaihdostaan. Vuonna 2008 liikevoittoprosentti oli huikeat 70.

Tämä on selvästikin kiskottu työntekijöiden selkänahasta. He ansaitsivat keskimäärin 2300 euroa kuussa vuonna 2010. Vastaavissa viestintäammattien palkkatöissä tienattiin tuolloin 2883–3592 euroa kuussa.

Lisäksi, päästäkseen vastaaviin tuloihin free lance -työntekijän pitäisi tienata 50 prosenttia enemmän, koska hän on vastuussa kaikista työnantajan sivukuluista, kuten työtiloista ja sosiaali- ja eläketurvasta.

Olin taannoin mainostoimistossa ympäristöviestinnän töissä, missä yhteydessä teimme paljon esimerkiksi yritysten ympäristöraportteja. Minun työhöni kuului muun ohella kertoa yritykselle ”ulkopuolisen mielipide” siitä, mitä raporteissa olisi viisasta sanoa ja jättää sanomatta.

Useinkin esitin monenlaisten, yhteiskuntavastuun kannalta merkittävien ja kiinnostavien asioiden raportointia. Joskus neuvoja seurattiin, joskus ei.

Kiintoisampaa on se, millä neuvojen seuraamista perusteltiin. En kuullut kuin yhden perustelun: onko mahdollista tai todennäköistä, että tämä asia joutuu tulevaisuudessa jotakin, esimerkiksi kansalaisjärjestöjen kautta julkisuuteen ja voimmeko me, jos raportoimme siitä nyt, joko saada etulyöntiaseman tai ehkäistä tulevaisuudessa aiheutuvia vahinkoja.

Asia sinänsä, siis sen tärkeys, ei yleensä merkinnyt mitään.

Metsien uhanalaisuus ei riipu metsätaloudesta

Ympäristöaktivistien ja -tutkijoiden lobby syyttää metsätaloutta jatkuvasti uhanalaisuuden lisäämisestä. Näin tekivät myös WWF:n Annukka Valkeapää ja Petteri Tolvanen Maaseudun Tulevaisuudessa marraskuun lopussa.

Heidän mukaansa uhanalaisuutta koskevat väitteet tulisi perustaa tutkimukseen. Kuitenkin juuri tutkimuksen perusteella WWF:n väitteiden perusteleminen käy kaiken aikaa vaikeammaksi.

Tähän asti uhanalaisuutta ei ole seurattu kovin tarkasti. Suomessa on tehty vasta kaksi keskenään vertailukelpoista uhanalaisarviointia, vuosilta 2000 ja 2010. Tilastotieteen peruskurssista tiedetään, että kahdesta tapauksesta ei voi päätellä kehityksen suuntaa.

Uhanalaisuus on hyvä esimerkki selittämään tätä tilastofaktaa: kahden mittaushetken perusteella tiedämme vain kaksi tasoa uhanalaisuudelle. Mittaushetkien välillä uhanalaisuuden taso on voinut olla mitä vain, joten niin voi myös olla uhanalaisuuden kehitys mittaushetkillä.

Niinpä vaihdetaan mittaria
Koko 2000-luvun ensi vuosikymmenen mantra oli, että uhanalaistilanne heikkenee. Silloin kaikki arvioivat uhanalaisuutta yhdellä mittarilla: uhanalaisten lajien osuudella tutkituista lajeista.

Mutta vuoden 2010 selvityksessä tämä osuus oli täsmälleen sama kuin kymmenen vuotta aiemmin. Jos uhanalaisuus siis kasvoi vuonna 2000, tilanteen oli täytynyt kääntyä parempaan. Näin kansainvälinen tavoite uhanalaisuuden kääntämiseksi laskuun ennen vuotta 2010 olisi toteutunut.

Tätä hyvää uutista ympäristölobby ei voinut sulattaa. Niinpä otettiin käyttöön uusi mittari. Nyt lasketaan, että on enemmän niitä lajeja, joiden uhanalaistilanne on heikentynyt, kuin niitä, joilla se on parantunut.

Ympäristöasioissa heikosti itsetuntoinen maa- ja metsätalousministeriökin hyväksyi tämän ainoaksi oikeaksi metsäluonnon monimuotoisuuden mittariksi Kansallisessa metsästrategiassa. Strategiassa kuitenkin – onneksi – määriteltiin myös tavoite tälle mittarille.

Järkeenkäypää tavoitetta luokkamuutoksille on vaikea perustella, mutta hyvä edes näin; ympäristölobby ei ole edes yrittänyt sellaista. Toivottavasti metsäministeriö ei nakkaa tätäkin mittaria kaatopaikalle heti, kun se näyttää positiivista.

Metsillä menee paremmin
Edellä puhuttiin siis Suomen luonnosta yleensä. Metsien uhanalaisilla menee paremmin. Tämä näkyy selvästi vuoden 2010 uhanalaiskartoituksesta.

Oikeastaan ei pitäisi puhua laisinkaan metsien, vaan lehtojen ja paahderinteiden uhanalaisista. Lehtoja ja paahderinteitä on Suomen talousmetsistä runsas viisi prosenttia, mutta niillä elää kokonaista 61 prosenttia metsien uhanalaisista lajeista.

Näistä lehtolajien uhanalaistuminen ei ole metsätalouden, vaan pellonraivauksen syytä. Kartoitus ei kuitenkaan tunnista elinkeinorajat ylittäviä uhanalaisuuden syitä.

Ja mitä paahderinteiden uhanalaisiin tulee, niiden kannalta parasta on maisemat avaava hakkuu, koska ne elävät valosta.
Jäljelle jäävistä merkittävä osa on uhanalaisia esimerkiksi metsästyksen, ympäristömyrkkyjen tai vain luontaisen harvinaisuuden takia. Metsätalouden taakka, tai sen lopettamisen tuoma apu, on siis lopulta hyvin pieni.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.12.2014.