Tieto ei kelpaa luonnonsuojeluliitolle

Metsäasiat kiinnostavat monia ja ilmiselvästi niistä on liian vähän tietoa. Tästä syystä metsäala pyrkii hankkimaan sitä aktiivisesti.

Voisi kuvitella, että kun tätä tietoa saadaan, se kuluisi käsissä. Mutta ei, kyllä se on pikemminkin päinvastoin: tieto kelpaa vain jos se tukee omia näkemyksiä. Ja jos se ei tue, väärää tietoa levitetään, vaikka se tiedetään vääräksi.

Tällainen on jossakin mielessä ymmärrettävää niin sanotun rahvaan osalta, mutta ei esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliiton, eikä ainakaan sen puheenjohtajan osalta.

Hän, Risto Sulkava, kirjoitti Keskisuomalaisessa 2. marraskuuta (lue täältä) muun muassa, että avohakkuuttomat metsänhoitomenetelmät – mitä lienevätkään – on tutkimuksin todettu toimiviksi ja tuottaviksi ja että ei ole olemassa tutkimusta, joka osoittaisi ”avohakkuumenetelmän” edes taloudellisesti tuottavammaksi.

Totuutta, jos sellainen kiinnostaa, selvitti taannoin Pellervon taloustutkimus PTT Suomen Metsäsäätiön rahoituksella. Siis sitä, millä tavalla eri metsänkasvatusmenetelmien kannattavuutta tulisi verrata ja voiko niiden paremmuudesta tässä suhteessa sanoa jotakin.

Lisätietoja tutkimuksesta löytyy täältä ja täältä.

Päätulos oli, että yleistä vastausta metsänkasvatusmenetelmien paremmuuteen ei oikeastaan voi ollakaan. Tulos riippuu aina metsikkökuvion ominaisuuksista ja metsänomistajan tarpeista.

Selvityksessä käytiin läpi kymmenittäin asiasta tehtyjä tutkimuksia. Niistä yli 40 antoi jonkinlaisen kuvan jommankumman kasvatustavan paremmuudesta. Kokonaisuutena tutkimus ei kallistu kummankaan kannalle.

Syitä voi etsiä itse tutkimuksista: niiden tavoitteet, lähestymistavat ja lähtökohdat vaihtelevat, niistä osa vertaili kirjallisuutta, osa tilastoja ja osa kenttäkokeita, osa taas perustui seurantatutkimuksiin ja osa simulointiin. Myös taloudellisen tulos laskettiin kovin monin tavoin.

Oleellisempaa kuitenkin on, onko asiasta edes mahdollista saada kaikkialla pätevää tulosta.

Todennäköisimmin kasvatusvaihtoehtoja vertaillaan tilanteessa, jossa metsänomistaja harkitsee siirtymistä ”avohakkuumetsätaloudesta”, kuten Sulkava sen haluaa määritellä, jatkuvaan. Harkintaa tehdään todennäköisesti metsikkökuvio kerrallaan eikä esimerkiksi koko metsänomistajan metsäomaisuuden osalta.

Erityisen paljon kasvatustavan valintaan vaikuttaa alueella oleva puusto. Jos kuviolla kasvaa valmiiksi paljon erikokoisia puita, siirtyminen on järkevämpää kuin jos puut ovat saman ikäisiä tai niitä on vain vähän. Tämä vaikuttaa myös siirtymäajan pituuteen, joka tutkimuksissa yleensä sivuutetaan täysin.

Jatkuvaan kasvatukseen ei nimittäin voi siirtyä yhdessä yössä. Siirtymäaika voi olla pitkäkin, jopa 25‒30 vuotta – siis yhtä paljon kuin metsätilan keskimääräinen omistusaika.

Metsästä voi saada hakkuutuloja siirtymäaikanakin. Se pitäisi ottaa huomioon kannattavuutta arvioitaessa mutta siitä tutkimukset eivät sano mitään.

Kannattavuutta tutkimukset pohtivat teoreettisesti. Luultavasti harva mittaa sitä muuntamalla tulevaisuuden nettotulot nykyarvoon. Todennäköisemmin arvioidaan sitä, saako metsästä rahaa silloin kun sitä tarvitaan.

Eikä rahantarve tule yksin metsätaloudesta, niin kuin tutkimukset olettavat. Metsänomistajan talouteen kuuluu muutakin: usein maataloutta, hyvin varmasti kotitaloutta, ehkä muuta yritys- tai sijoitustoimintaa, joskus myös jälkeläisten tai vanhempien taloutta.

Suurin osa metsänomistajista haluaa metsiltään muita kuin puuntuotannollisia arvoja. Moni esimerkiksi tavoittelee jatkuvalla kasvatuksella puustoista metsää.

Jos haluaa puustoista metsää, hakkuita on vähennettävä, oli kasvatustapa mikä hyvänsä. Se vähentää kannattavuutta. Hakkuiden lisääminen taas vähentää puustoisuutta, mutta jatkuvan kasvatuksen tapauksessa myös taimettumista, mihin metsän uudistuminen tällä kasvatustavalla perustuu.

Jatkuvan kasvatuksen metsä ei välttämättä olekaan erityisen puustoinen, jos puuntuotannon kannattavuus on metsänomistajan ensisijainen tavoite.

”Avohakkuumetsätalouden” riskit tunnetaan melko hyvin. Niitä on myös jatkuvassa kasvatuksessa, ennen muuta juurikäävän suhteen, minkä johdosta kuusikoiden hakkuut pitäisi tehdä muutenkin lyhenevän talvisesongin aikana.

Sulkava väheksyi jatkuvan kasvatuksen riskejä, mikä esimerkiksi juurikäävän osalta hämmästyttää. Jos talvihakkuusesonki lyhenee edelleen, nämä yhdessä voivat laskea jatkuvan kasvatuksen puun hintaa.

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimuksista tiedämme myös, että jatkuva kasvatus kuusikoissa, minne sitä etupäässä tarjotaan, lisää tukin ja sahatavaran laatuvaihtelua niin paljon, että se vaikuttaa sahauksen kannattavuuteen ja sitä kautta puun hintaan.

Kirjoituksesta on julkaistu lyhennetty versio Keskisuomalaisessa 14.11.2015, luettavissa täältä.

Ruokasektori sössii yöttömän yön maut

Osuin Elma-messuilla Elintarviketieteiden seuran osastolle. Siellä oli kysely ruoan laatuasioista.

Minä innokkaana siihen vastaamaan. Ja järkyttymään.

Kaavakkeessa kysyttiin lukuisia ruoan laatuun liittyviä kysymyksiä. Yksikään niistä ei liittynyt makuun.

Närkästelin tästä osastolla päivystävälle nuorellemiehelle. Hän veti pohjat: ”Makuhan on perusoletus.”

Olin että mitä ihmettä. Kun kurkku oli minuutin kakistelun jälkeen selvä, sanoin jyrkän vastalauseeni: jos joku on perusoletus, niin se, että maku on täydellinen sivuseikka.

Se oli tietenkin typerästi sanottu. Totta kai maku on tärkeä asia.

Se on niin kuin ympäristönsuojelu Neuvostoliitossa: koska se on perustuslain mukaan kunnossa, siihen ei tarvitse puuttua.

Nuorimies tyrkytti mukaan seuran julkaisemaa Kehittyvä Elintarvike -lehteä. Otin yhden numeron.

Nyt olen lukenut sen ja voin vakuuttaa: nuorimies oli väärässä ja minä oikeassa. Maku todellakin on vain jonkinlainen sivustakatsottujen kuluttajien naturalistinen kuvitelma.

Luin kyseisen lehden numeron 5/2015. 60-sivuisessa lehdessä maku mainitaan ensimmäisen kerran sivulla 17.

Sitä ennen on käsitelty kuluttajalle annettavaa tietoa, jonka pitäisi olla mahdollisimman oikeaa, elintarvikeketjua mylläävää digitalisaatiota, elintarvikkeiden laatua ja vastuullisuutta, elintarvikeketjun hävikkiä, Japaniin vietävää suomalaista leivontakulttuuria, alan opiskelijoille annettavaa oluttietoa, hygieniapassia, hyväntekeväisyyttä, kiertotaloutta, luomun vetovoimaa, vuoden 2015 ravitsemustekoa, sommelierien MM-kisaa, Fazerin puuropakkauksen vastuullisuutta, kauravientiä, lähdevesisampanjaa, vuoden luomutuotetta, juustojen suolapitoisuuden ohjaamista, elintarviketurvallisuuden hallintajärjestelmien standardisoimista, ympäristöterveydenhuoltoa, laatusertifikaattien merkitystä elintarvikevalvonnassa, Luomuinstituutin ”jalkautumista”, ruokatrendejä ja elintarvikekaupan vastuullisuutta.

Olemme sivulla 15.

Likimain jokaisessa edellä kuvatussa jutussa olisi voitu käsitellä myös makua. Mutta ei käsitelty.

Sivulta 16 alkaa juttu otsikolla ”Digitalisaatio muuttaa jakelukanavat, valikoimat ja asiakassuhteen”. Sen kuvateksti huomauttaa, että ”ruuan maku ja nautinto ovat tärkeitä, myös silmänruoka”, mutta ei muu sisältö.

Viereisellä palstalla todetaan kehuvaan sävyyn, että ”Suomi on harvoja maita, joissa ensimmäisenä puhutaan ruuan terveellisyydestä. Jo Ruotsissa tulevat ensimmäisenä maku ja nautinto. Meillä neuvominen on päällimmäisenä.”

Että terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Seuraavan jutun otsikko kuuluu näin: ”Suomalainen ruoka ansaitsee arvonsa”. Ei kertaakaan sanaa maku.

Kirjoitus ”Totuus luomusta” muistaa mainita – aivan oikein – että kuluttajat mieltävät luomun tavanomaista paremman makuiseksi, mutta näyttöä ei ole. Sitä johtopäätöstä ei tehdä, että maulla olisi merkitystä.

Kahden sivun juttu pohjoisen marjoista tehtävistä trendikkäistä terveysöljyistä ei mainitse makua. Sosiaalista mediaa arvosteleva juttu mainitsee, kun se sanoo, että kuluttajat pitävät asiallista linjaa vouhotuksena ja puhuisivat mieluummin mausta. Samoin mainitaan, että lounaspaikan valinnan ratkaisee usein ruoan maku.

Tulee tunne, että tällaisista kuluttajista pitäisi kyllä päästä eroon.

Kahden sivun juttu suolasta ei mainitse tärkeintä syytä suolan käyttöön, siis makua. Paitsi teollisuuden edustajan kainalojuttu, jonka mukaan suola kuuluu leipään myös rakenteen takia.

Kahden sivun juttu ruokatrendeistä sanoo, että nykyään pyritään ”kokonaisvaltaisemmin terveelliseen ruokavalioon, joka sallii hetkittäisen herkuttelun”.

Hetkittäisen herkuttelun!

Miksi kaikki ruoka ei saisi maistua hyvältä? Terveisiä vaan sinne messuosastolle.

Kirjoitus ruokamarkkinoiden hallitusta kaaoksesta ei mainitse makua. Ei myöskään se, mikä kertoo karjalanpiirakan yhä jatkuvasta matkasta trendien aalloille.

Arkikielen vastuullisuudesta kertova juttu ei mainitse makua, eikä Hyvää Suomesta -juttu, joka kuitenkin sanoo suomalaisen ruoka-alan vastuullisuutta ylivoimaiseksi. Ja onhan se, syöttää kuluttajalle ruokaa, jossa maku on täydellinen sivuseikka.

Olemme sivulla 34. Nyt kirjoitetaan lapsille järjestettävästä Ruokakoulusta. Täällä todetaan ensimmäisen kerran, että ”hyvä ruoka maistuu hyvältä”, siinä missä puhutaan lapsille ja lapsista.

Mutta kun puhutaan siitä, miten lapset saadaan arvostamaan hyvää ruokaa, merkitykselliseksi sanotaan, että syö säännöllisesti, monipuolisesti ja riittävästi.

Kylmäjärjestelmien modernisoinnin syyksi lehti ei kerro makua eivätkä siihen liity kylmälaitekeksinnöt muutenkaan, eikä F-kaasutusasetus tai ilmastonmuutoksen torjunta.

Varsin hauska on juttu siitä, miten suomalaista kauraa pyritään myymään espanjalaisllle. Makua ei mainita kertaakaan. Näkisinpä päivän, että espanjalainen ostaa ruokaa, joka maistuu puulta.

Pakkauksia käsittelevässä jutussa maku todetaan, mutta väheksyen: ”Kuluttajan ostopäätös perustuu usein hintaan sekä mielikuvaan tuotteen tuoreudesta ja mausta.”

Surullisinta on, että elintarvikesektori hukkaa sen ainoan edun, mikä suomalaisella ruoantuotannolla on, vaikka me suomalaiset sössisimme asiamme kuinka pahasti. Ja se on tietenkin meidän pitkä yötön yömme, mikä todistetusti tuottaa täällä kasvaviin ruokakasveihin syvää, luonnollista ja voimakasta makua.

Tämä on tärkein syy esimerkiksi siihen, että Suomi on maailman johtavia kuminan tuottajamaita – se maku, minkä yötön yö tuottaa kuminaan, on ylivoimainen.

Tämän luulisi olevan keskeinen osa Suomen elintarvikesektorin laatulupausta. Totta kai molekyylihöpötyskin on tärkeää, mutta jos se tulee ennen makua ja ruoasta saatavia elämyksiä, mikään ei tule onnistumaan.

Nyt joku voi sanoa, että maku on makuasia, eikä siitä voi sanoa mitään luotettava. Eikä voisi olla enempää väärässä.

Kysykää vaikka Pauligin kahvipaahtimon maistajilta. Aivan varmasti makua voi jopa säätää täsmälleen siihen suuntaan kuin kuluttajat haluavat.

Mutta tämä lehti, se määrittelee laatua näin:

”Laajalti katsoen laboratoriomittauksien laatuparametrit voisivat soveltua sellaisenaan myös elintarvikeketjuun”. ”Laadukkaan toiminnan… kriteeri onkin, että mahdollisten virheiden muodostuminen pyritään… estämään.”

Luomun laatu määrittyy ravintoaineiden, torjunta-aineiden ja ympäristömyrkkyjen määrinä. Pohjoisten marjojen osalta on hienoa, että ne onnistutaan, maailman uudenaikaisimmalla menetelmällä, uuttamaan lisäravinnekapseleiksi.

Lihantuotannon suhteen lehti rohkaistuu väittämään, että suhteessa hyönteisten syöntiin, ”kuluttajanäkökulmasta helpommin lähestyttävä, joskin teknologisesti haastava ratkaisu voisi olla… lihan tuottaminen laboratorioissa soluviljelmillä…”.

Lehdessä mietitään sitäkin, miten varmistaa, että vanhus syö kotonaan tulostetun ruoan. ”Kun hän avaa pakkauksen, etävalvonta piippaa, ja kun hän tarttuu haarukkaan, etävalvonta kertoo, että ruoka tulee myös syödyksi.”

Luoja minua varjelkoon tällaiselta elintarviketieteeltä.

Rasvamontulta kuultua

Oli Volkswagen Golf dieselin huolto. Samalla oli näppärää kysyä rasvamontun suunnasta, että onkos tässä nyt semmoinen huijausmoottori.

Vastaus oli pitkä, mutta ennen kaikkea tyrmistyttävä – ja todennäköisesti ainakin osittain väärä. Rasvamontun mukaan päästönormit ovat niin tiukat, että niitä ei vaan voi dieselillä huijaamatta täyttää, minkä kuulemma tajuaa jokainen joka käsittää moottoreista jotakin.

Kysyin toista mielipidettä. VTT:stä kerrottiin, että kyllä normin täyttävä diesel on mahdollinen rakentaa, mutta se näyttäisi tekevän autosta myyntikelvottoman – kukaan ei halua niin tehotonta kärryä. Saman näyttävät havainneen myös Mercedes-Benz, Honda, Mazda ja Mitsubishi.

Rasvamonttu pani miettimään, että millaista Ekologistania me olemme tänne oikein rakentamassa. Kuinka ympäristönsuojelun voidaan kuvitella saavan kannatusta, jos se edellyttää, että asiat lakkaavat toimimasta?

Toivomattomia tuloksia
Useita ympäristönsuojelusäädöksiä voisi kuvata englannin kielen sanalla counterproductive, mikä tarkoittaa, että ne tuottavat tavoitteeseen nähden päinvastaisia tuloksia. Esimerkkejä on vaikka kuinka paljon.

Ensimmäisenä tulevat mieleen omakotitalojen energiatodistukset, jotka ovat muuten hyviä, mutta kun ne eivät kerro omakotitalojen energiankulutuksesta. Sen sijaan ne antavat moraalisia ohjeita siitä, mitä lämmitysmuotoja on hyvä käyttää: suora sähkö on paha, kaukolämpö hyvä.

Entäpä sähkölamput? Kokonainen Euroopan unionillinen kuluttajia on pantu aivan sekaisin sillä, että hehkulamput kiellettiin ilman että tilalle oli pitkään aikaan mitään kunnollista vaihtoehtoa.

Sellaiseksi tarjottiin energiansäästölamppuja, jotka lunastavat vain kaksi lupausta: ne ovat kalliita ja ongelmajätettä. Huono puoli on, että ne kestävät paljon lyhemmän ajan kuin on luvattu ja sen aikanakin himmenevät niin ettei valotehoa lopussa ole nimeksikään.

Vasta nyt olemme saamassa lupaukset täyttäviä LED-lamppuja käyttöömme.

Uhanalaisuus on huono mittari
Ekologistan on levinnyt metsäalallekin. Siellä se näkyy täysin käsittämättömänä puheena luonnon monimuotoisuudesta.

Luonnon monimuotoisuus tarkoittaa määritelmän mukaan kolmea asiaa: geneettistä, lajistollista ja maisematason monimuotoisuutta. Sitä kuitenkin mitataan lajien uhanalaisuudella, jolla on vain etäinen yhteys monimuotoisuuteen.

Monimuotoisuuden turvaamiseksi taas sanotaan uhanalaisten lajien esiintymien turvaamista, mitä se ei ole. Kaikki asianosaiset tietävät ja ymmärtävät tämän: ajatus, että uhanalaisen lajin löytyminen osoittaa, että löytöpaikka pitäisi suojella, on vailla perusteita.

Todellisuudessa uhanalaisia lajeja voi löytyä ihan mistä vaan, minkä merkkinä jopa kadonneeksi luultuja vanhan metsän lajeja on löytynyt järvenpääläiseltä kadulta.

Lajit voivat myös olla uhanalaisia ihan luonnollisistakin syistä. Esimerkiksi muutamaa kuukkeliesiintymää vaadittiin taannoin suojeltavaksi, koska ne olivat lajin esiintymisalueen äärirajalla ja siksi uhanalaisia.

Niinpä. Missä muualla laji voisikaan olla uhanalainen kuin esiintymisalueensa äärirajalla?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.10.2015.