Runous – en ymmärrä sinua

Bob Dylanin Nobel-palkinto pakottaa avautumaan.

Minulla on keittiön pöydällä Vänrikki Stoolin tarinat. Kirja on ostettu 14.5.1976, Lammilta muuten, mutta se ei nyt ole olennaista.

Kirja on seurannut minua kaikki nämä vuodet. Niitä on yli 40.

Muuttoja on ollut ainakin 12. Aika monen yhteydessä olen pidellyt kirjaa kädessäni ja miettinyt, että milloin. Yrityksiä on ollut monia, mutta ei siitä mitään ole tullut.

Uusin oli viime keväänä. Päätin, että luen yhden runon joka aamu. Luen vaan. Ei muuta.

Ei sitä kauan kestänyt.

Ei pidä luulla, että Stool on ainoa runokirjani. Minulla on niitä useita ja aika monen olen lukenutkin, siis ihan läpi – ja joskus jopa kehunut kavereille, mutta en kovin usein. On tuntunut jotenkin nololta kehua runokirjoja.

Ei siksi, että pitäisin runoudesta puhumista nolona. Vaan siksi, että en ole käsittänyt lukemastani juuri mitään. Kehu nyt sitten sellaistakin – aika falskia.

Stool on minulle avainteos. Melko tarkkaan silloin, kun se oli kulkenut mukanani tasan 40 vuotta, kysyin itseltäni: onko keisarilla vaatteita ollenkaan?

Miksi minun pitäisi pitää runoudesta? Eikö melkein 60-vuotiaalla miehellä ole oikeutta olla mitä mieltä haluaa, vaikka runoudesta, jos sen vielä perustelee.

Miksi en yksinkertaisesti voisi olla sitä mieltä, että runous on tyhmää? Uskallanhan minä senkin sanoa, että silakka on pahaa!

No, se oli primitiivireaktio. Aikani asiaa mietittyäni ja saatuani häpeällisistä ajatuksistani palautettakin, voin nyt sanoa: ei sellaista voi tuomita tyhmäksi, mitä ei ymmärrä.

Enhän minä ymmärrä espanjaakaan, mutta sanoisinko sitä sen vuoksi tyhmäksi?

Ja runous, sinua minä en tosiaankaan ymmärrä.

Jaan runouden kahteen osaan: on käyttörunous ja on taiteellinen runous.

Käyttörunous on sitä, mitä kuulee laulettavan iskelmissä, mutta myös esimerkiksi kirkkomusiikissa.

Esimerkiksi meidän kuoromme laulamien monituntisten kirkkomusiikkiteosten sanoitus mahtuu yleensä muutamaan riviin, joita sitten toistetaan erilaisissa sävelkuluissa. Seuraavana vuonna otamme uuden monituntisen teoksen, jossa sanat ovat suurin piirtein samat kuin edellisessäkin.

Ainakin viestinnän kannalta tämä kuulostaa minusta järkevältä. Missään muualla ydinviestiä ei ole onnistuttu tiivistämään ja toistamaan niin houkuttelevalla tavalla ja niin kauan kuin kirkkomusiikissa – siis satoja vuosia ja yhä edelleenkin.

Käyttörunouden kirjoittaminen ei kuitenkaan ole minusta taidetta, vaan taito – ja kirkkomusiikissa ehkä se vaatimattomin taito. Iskelmien käyttörunous taas on sisällyksettömyydessään toisinaan pahempaa kuin Radio Suomesta maanantaiaamuisin kuuden jälkeen kuultava Maria Jyrkäksen kyökkifilosofia.

Mutta älkää käsittäkö väärin: minusta käyttörunouden tekeminen on vaativaa. Esimerkiksi minä en siihen kykene, jos se nyt on joku mittari.

Se on vaativaa jo teknisesti. Minä esimerkiksi en saa edes loppusointuja aikaan ja ne nyt ovat kai perusedellytys – paitsi ehkä puhelaulussa, mutta rap lieneekin vain niiden keksintö, joilla ”rivit tuli täyteen mutta riimit ei”.

Mieluummin tyydyn ihailemaan Reino Helismaata, Juice Leskistä ja – niin, Bob Dylania. Nykyhumppaan verrattuna heidän sanoituksensa eivät ikävystytä tai myötähävetä, mutta pitääkö niistä nyt Nobelin palkinto antaa?

Sitäkään en ymmärrä.

Taiderunous on helpompaa, niin kuin taide yleensäkin. Mutta kaikki riippuu tietenkin siitä, mikä on taiteen määritelmä. Itse en ole kuullut parempaa kuin tämän: taide on sitä, mikä on tarkoitettu taiteeksi.

Runouden kanssa nyt on vaan niin, että minusta se on huonoa taidetta. Vaikka miten päin sitä käännän ja väännän, en löydä siitä mitään muuta kuin pyrkimyksen sanoa hankalalla tavalla se, minkä voisi sanoa yksinkertaisestikin.

Omituisinta on, että tämä hankala ymmärrettävyys nostetaan taiderunoudessa jotenkin arvokkaaksi sinänsä: mitä enemmän joutuu miettimään runoilijan todellisia aivoituksia, sitä hienompaa se on.

En voi ymmärtää tätä. Miksei asioita voi sanoa suoraan?

No, ehkä siksi, että kummallisilla sanakäänteillä pyritään sanomaan jotakin muuta kuin tekstissä sinällään lukee. Puhutaan merkityksistä.

No, puhutaan vaan. Siltikään en ymmärrä: jos on sanottava jotakin, miksi sanoa se niin, että mahdollisimman harva sen ymmärtää, kun voi sanoa sen niinkin, että mahdollisimman moni ymmärtää (ellei sitten tosiaan eletä diktatuurissa, missä on pakko puhua piilomerkityksin).

Tähän saatetaan vastata, että miltä se sitten kuulostaisi. Eikö se, mitä runous yrittää sanoa, kuulosta suorana tekstinä aika lattealta?

Olen samaa mieltä. Runous onkin usein keino saada lattea ajatus kuulostamaan hienommalta kuin se onkaan.

Pyydän anteeksi. En halua loukata, mutta tähän olen tullut. Saatte myös pitää minua millä hyvänsä tavalla tyhmänä.

Olen tullut tähän lukemalla runoutta – jopa itämaista, jota ymmärrän enemmän, koska siinä on sentään teknisiä vaatimuksia, ainakin toisinaan.

Olen myös lausunut runoja, siis julkisesti, ja pidän itseäni siinä aika hyvänä, jos runo on oikea - mikä tietenkin erottaa minut ammattilaisesta. Lisäksi olen kirjoittanut runoja.

Näitä runoja olen sitten käännellyt käsissäni ja joskus lukenutkin jollekin onnettomalle. Niistä ei yleensä ole ymmärretty laisinkaan sitä mitä minä olen yrittänyt sanoa.

Kiinnostavaa on silti, että niitä on pidetty hyvinä. Jotkut ovat jopa kannustaneet tekemään runokirjan.

Mutta ei sitä taida tulla. Taiderunokirjan tekeminen – se olisi minusta huijausta. Ja käyttörunokirjan – siihen en pysty.

Pahinta on, että jopa tämän jutun otsikkoa on sanottu runoudeksi. Käyttörunoutta se ei ainakaan ole.

Cleantech on vain outoa politiikkaa

Tekniikka ja Talous -lehdessä kirjoitettiin 26.8. artikkeli otsikolla Cleantech-veturi jumittui mäkeen. Kirjoituksen mukaan ”puhdas teknologia ei ole kyennyt pelastamaan Suomen taloutta”.

Eipä kai. Luulin, että ne ajat ovat takana, jolloin Suomessa ajateltiin venäläiseen tyyliin, että kunhan vaan kulman takaa tupsahtaa joku uusi nokia, olemme pelastetut.

Metsäalalla on usein ihmetelty, että mitä se cleantech oikein on. Että miksi ihmeessä metsäteollisuus ei olisi ”puhdasta teknologiaa”.

Kysymys on aiheellinen, sillä ei sitä tosiaankaan cleantechiksi lasketa. Vastauksia, ainakin perusteltuja on vaikea löytää.

Cleantechille on monia määritelmiä. Wikipedian mukaan cleantech tarkoittaa ”tuotteita, palveluita, prosesseja ja teknologioita, jotka edistävät luonnonvarojen kestävää käyttöä ja ehkäisevät tai vähentävät liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia”.

Olen kysynyt lukuisia kertoja, miksi moderni metsäteollisuus ei olisi tämän määritelmän mukaan cleantechiä. Eikö se muka edistä luonnonvarojen kestävää käyttöä vaatiessaan, että metsätalouden, jolta se ostaa puunsa, on oltava ekologisesti kestävää?

Eikö se tosiaankaan ehkäise, tai edes vähennä liiketoiminnan kielteisiä ympäristövaikutuksia tarjotessaan uusiutumattomiin raaka-aineisiin perustuville teknologioille uusiutuvan vaihtoehdon?

Olen saanut vastauksenkin: ei se ole, koska se ei ole.

Tilastokeskuksen mukaan cleantechillä ”tarkoitetaan kaikkia tuotteita, tekniikoita ja palveluita, jotka tuotantoprosessissaan tai käytössään aiheuttavat vaihtoehtojaan vähemmän haittaa ympäristölle tai kuluttavat vähemmän luonnonvaroja”.

Ei tarvitse mennä kauaskaan, kun havaitaan, että koko suomalainen metsäteollisuus pärjää tässä vertailussa. Ei liiketoimintamielessä eikä maantieteellisesti.

Tämän kaiken Tilastokeskus kuitenkin tekee tyhjäksi käsittämättömällä tarkennuksellaan. Sen mukaan ”vertailukohtana voidaan pitää keskimääräistä kansallista tasoa tämän tuotteen tuotannossa”.

Tämän tuotteen – ei siis vaihtoehdon! Ja kansallista tasoa!

Tämä on kuin lukuisat Euroopan unionin keksinnöt, jotka eivät koskaan palkitse, vaan rankaisevat edelläkävijää. Rajoitus on käsittämättömän nurkkakuntainen: metsäalalla on totuttu hakemaan vertailukohdat aivan muualta kuin naapurin tuppukylästä, jossa sielläkin useimmiten ollaan maailman kärjessä, jos vain metsäalasta on kyse.

Määritelmä on aivan erityisen typerä siinä mielessä, että cleantech pyrkii vientiin. Eikö cleantech-ehdokkaiden vertailukohdat pitäisi siis löytää kaikkialta maailmasta, muutenkin kuin metsäteollisuuden osalta?

Otetaan vaikka erittäin hyvin menestyvä, koko maailman metsäteollisuutta ja metsätaloutta palveleva ja ilmiselvästi cleantechiä edustava konepajateollisuutemme.

Tähänkin olen saanut vastauksen. Kyllä, mutta ei. Se vaan ei käy, koska se ei käy.

Mitä selvimmin cleantech on politiikkaa, jolla vain halutaan jakaa lampaat mustiin ja valkoisiin mielivaltaisin perustein. Onko oikeastaan ihme, jos se sitten ei kykenekään pelastamaan Suomen taloutta?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 19.9.2016.