Kone ja kumppanit ostaisivat metsämme

Muistan hyvin 2000-luvun alun sertifiointisodat. Ihmettelin, miten ympäristöjärjestöjen tukema FSC-sertifiointi sai rahaa yhdysvaltalaisilta säätiöiltä.

Nimensä mukaisesti nämä säätiöt oli perustettu kohentamaan autoteollisuuden mainetta. Mutta miksi se piti tehdä jonkin toisen toimialan kustannuksella?

Nyt ilmiö on rantautunut Suomeen. Kävin kesäkuun alussa Turussa Koneen säätiön seminaarissa, jonka aiheena olivat ekologiset kompensaatiot. Se tarkoittaa toimintaa, jossa ympäristöhaitat voi korvata parantamalla luonnon tilaa jossakin muualla.

Tilaisuuden aluksi säätiön hallituksen jäsen Janne Kotiaho julisti, että säätiö on päättänyt – hyvittääkseen aiheuttamansa ympäristöhaitat – ostaa 128 hehtaaria metsää ja suojella sen. Päätös oli linjassa seminaarin sisällön kanssa. Kukaan ei tuonut esille mahdollisuutta, että ympäristöhaittoja voisi korvata muuten kuin suojelemalla metsiä.

Täyttä korvausta ei ajatella maksaa. Edes ympäristötalouden professori Markku Ollikainen ei osoittanut huomiota menetyksille, joita toiminnasta aiheutuu kansantaloudelle, työllisyydelle ja teollisuudelle.

Puhumattakaan, että näin jäisimme ilman monia metsätuotteita, joiden ympäristövaikutus on varmasti parempi kuin kilpailijoidensa. Että kiitos Koneelle.

Takavuosina silloinen ympäristöministeri Ville Niinistö kävi Brasiliassa. Hän esitteli Helsingin Sanomissa, että Suomen metsissä voitaisiin maksua vastaan hyvittää brasilialaisen kaivosteollisuuden aiheuttamia haittoja.

Niinistö puhui bisneksestä samaan tapaa kuin Koneen säätiö: korvataan tappiot, mutta ei niille, jotka kärsivät.

Kun olen kysynyt, onko tästä korvaustouhusta tarkoitus tehdä kansainvälistä, minulle on aina vastattu, että ei. Silti toiminta on maailmalla yleistä esimerkiksi juuri kaivosteollisuudessa. Korvaavat toimet tehdään yleensä kehitysmaissa.

Kansainvälisiä korvauksia esitti Koneen säätiön tilaisuudessa yhdysvaltalaisen Stanfordin yliopiston Jasper Ridgen bioreservin johtaja Anthony D. Barnosky. Hänen mukaansa ne olisivat yksityistä toimintaa.

Tämä saattaa vaikuttaa fiksulta, kun valtioiden sitoutuminen ympäristönsuojeluun horjuu. Todellisuudessa se on epädemokraattista eikä ainakaan meillä toisi metsävarojen käytöstä riippuvaisille kuin menetyksiä.

Asia on vakava. Jos Suomessa olisi luonnonvarastrategia ja jos sitä noudatettaisiin, se ymmärrettäisiin heti.

Hankkeissa saattavat liikkua isot rahat. Suomen metsien hehtaarihinta on näissä kekkereissä mitätön, minkä osoittaa myös Koneen säätiön parhaalla metsätalousmaalla noin vain tekemä kauppa.

Totta, 128 hehtaaria ei ole paljon. Mutta mitäpä jos se olisikin 12 000 hehtaaria? Ei mikään ongelma monikansalliselle yhtiölle, mutta miten kävisi paikallisen sahan?

Onko meillä varaa tällaiseen? Onko varaa hylätä uusiutuvasta puusta tehdyt tuotteet, onko varaa katkaista kansantalouden selkäranka?

Jos ei ole, kunnollinen luonnonvarastrategia pitäisi hyväksyä ja panna täytäntöön korkeimmalla tasolla ja heti. Miksi mekään myisimme strategiset valttikorttimme muutamalla rovolla kasvottoman teollisuuden viherpesuun?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.6.2017.

Kaikkitietävä Katleena

Katleena Kortesuo tietää kaiken. Jopa sen, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista solmuista. Siksi hän ei suostunut partiolippukuntansa kanssa kauppakeskuksen tapahtumaan opettamaan solmujen tekemistä.

Eivät siis ole kiinnostuneet solmuista sadat tuhannet vapaa-ajan kalastajat, eivät veneilijät, metsästäjät tai kiipeilijät. Eikä Katleena Kortesuo, sillä todellisuudessa hän ei edes osaa tehdä solmuja.

Mutta ei tarvitsekaan, ei, vaikka on partiolainen. ”Partion tehtävänä on opettaa niitä taitoja, joita siinä yhteiskunnassa sillä hetkellä tarvitaan. Me opeteltiin WhatsAppin käyttöä.”

Joka härjillä kyntää, se härjistä puhuu. Oikeasti Katleena Kortesuo on viestintäkouluttaja, minkä saimme kuulla Radio Suomen Kesävieras-ohjelmasta, joka lähetettiin 4. kesäkuuta 2017.


Toimittaja yrittää, että harrastukset ovat siitä kivoja, että saa valita seuransa, kuten partiossa, mutta töissä ei voi.

Yrittää turhaan.

”Itse asiassa yrittäjän työssä voi valita myös. Et enhän mä tee töitä sellaisille asiakkaille, jotka eivät edusta mun arvojani. Tää on aika ideaalitilanne, että pystyy sekä harrastuksissa että töissä valkkaamaan seuransa.”

Katleena Kortesuolla menee selvästikin hyvin. En tiedä toista palveluammatin harjoittajaa, jolla olisi varaa tällaiseen.

Vai onko sinulta kysytty baaritiskin takaa poliittista kantaa tarjoilun ehtona? Tai onko kysytty viestintätoimistoista?

Ei sentään – moni on palveluammatissa jopa peräti siksi, että kohtaisi erilaisia ihmisiä. Mutta ei Katleena Kortesuo.

Jollakin ilveellä hän selvittää mahdollisten asiakkaidensa arvot etukäteen, tai sitten ne paljastuvat työn mittaan ja hän lopettaa toimeksiannon. Hänellä menee todella hyvin.

Tai sitten hän laittaa toimiston oven pieleen erilaisia aatesymboleita, joiden päällä on rasti. Olen nähnyt sellaisia historiallisissa filmeissä. Niilläkin rasti-ihmisillä meni hyvin, ainakin jonkin aikaa.

Katleena Kortesuo tuntee retoriikan keinot ja ihmettelee niiden valossa sitä, että Donald Trump valittiin presidentiksi. Vaikka hän tietää, että Trumpin käyttämät keinot ”ovat olemassa”, ”me moraaliset ihmiset” emme ole halunneet uskoa, että ne toimivat.

”Tää on kiinnostavaa, että esimerkiksi valehtelu ja öykkäröinti, ne on ikään kuin tunnustettuja ja olemassa olevia retoriikan keinoja. On tiedetty, että ne ovat olemassa, mutta yksikään retoriikan kouluttaja ei suosittele käyttämään niitä”, sanoo Katleena Kortesuo.

Rasti Trumpin päälle.

”Ja nyt me itse asiassa ollaan nähty, että ne tehoaa. Me ollaan aikaisemmin haluttu uskoa moraalisina yksilöinä, että ne eivät voi tehota, mutta se on nyt testattu.”

Tätä moraalinen asenne tekee ammattitaidolle. Nähdäkseen tehoavaa öykkäröintiä ei tarvinne katsoa edes historiallisia elokuvia, riittää kelata muutama Suomen hallituksen tiedotustilaisuus.

Kerrattainkin Esko Aho öykkäröi suorassa lähetyksessä Toimi Kankaanniemen maan rakoon, mitä ylistettiin julkisuudessa laajasti. Sama mies on saanut suorastaan valtiomiehen maineen lanseeraamalla suomalaisen öykkäriopportunistin korkeimman veisun: Siperia opettaa.

Toimittaja yrittää, että entäs se kriisiviestintä. Katleena Kortesuo osaa senkin.

”Me joudutaan tunnustaan, jos jotain typerää on tehty. Jos on tehty laittomuuksia, ne kerrotaan, pyydetään anteeksi ja autetaan viranomaisia tutkinnassa. Sitten taas, jos on väärinkäsitys, se pitää pyrkiä kumoamaan, ja siinä on erilaisia tekniikoita.”

Ai että oikein tekniikoita!

”Mutta ei koskaan epäeettisin keinoin, koska valehtelusta jää aina kiinni. Se on ihan vihoviimeinen virhe jos valehdellaan”, valehtelee Katleena Kortesuo.

Sillä eihän hän sitä voi tietää, jääkö siitä aina kiinni. Hän tietää vain ne kerrat, kun on jääty kiinni.

Itse asiassa jokainen viestintäalan ihminen tietää esimerkkejä, että valehtelusta nimenomaan ei jää kiinni – jos nyt on edes vähän kokemusta alalta.

Mutta ei minustakaan saa valehdella. Tosin minusta sitä ei saa tehdä siksi, että se on väärin.

Katleena Kortesuon mielestä valehtelu taas on virhe, koska siitä jää kiinni. Tämähän tarkoittaa, että valehdella saa, jos siitä ei jää kiinni.

Mitä siis ovat Katleena Kortesuon arvot? Ehkä väljät.

Ehkä kannattaisi ottaa ne ikonit sieltä oven pielestä pois, tai ainakin rastit niiden päältä.

Uskottavuus meni, mutta ei Hassilta

Ennen aikaan luonnonsuojelu vaati älyä ja juonikkuutta. Niillä saatiin aikaan muun muassa Urho Kekkosen kansallispuisto – Suomen toiseksi suurin ja mahdollisesti ekotehottomin suojelualue.

Muuan mukana ollut Suomen luonnonsuojeluliiton veteraani kertoi, kuinka suojelupiireissä oli keksitty hyödyntää vuonna 1980 tulossa olevaa Urho Kekkosen 80-vuotispäivää. Kohkaaminen syntymäpäivän ympärillä oli tietenkin aivan mahdotonta.

Keksittiin esittää Kekkoselle nimettyä kansallispuistoa. Nopeasti tajuttiin, että jos esitys on riittävän näkyvä, kukaan ei kehtaa asettua vastaan. Saman tien oivallettiin, että esitetyn puiston pitää olla mahdollisimman suuri, sillä jokainen pienennysehdotus voitaisiin oitis tuomita Kekkos-vastaiseksi.

Riitelyn välttämiseksi alue piti tietenkin valita niin, että se haittaisi mahdollisimman vähän tavallisen kansan eloa. Luontoarvoilla ei niinkään ollut väliä.

Siis suuri, asumaton alue Lapista ja sillä ajatuksella, että paikalliset luonnonkäyttäjät saisivat pitää oikeutensa. Voitaisiin jopa ajaa asia niin, että tämä näyttäisi suorastaan Kekkosen itsensä hankkeelle asettamalta ehdolta.

Suunnitelma onnistui täydellisesti. Puisto perustettiin lopulta virallisesti vuonna 1983.

Nyt luonnonsuojeluliiton ei tarvitse olla näin viekas. Luonnonsuojelua on helppo laajentaa, koska ihmiset ovat niin käsittämättömän hyväuskoisia ja tietämättömiä.

Siitä huonompi esimerkki on se, miten Metso-ohjelman määrärahojen pienennykset on saatu julkisuudessa näyttämään luonnonsuojelun suoranaiselta lopettamiselta. Tosiasiassahan se tarkoittaa vain, että suojelu laajenee edelleen, mutta suunniteltua hitaammin.

Paras esimerkki pitkään aikaan oli kuitenkin Satu Hassin äskettäin nostattama somekiista Metsähallituksen hakkuista Inarin Maikkumapään-Sorsapään alueella. Siellä on kuulemma suojelukohde ja Hassi oli saanut joltakin silminnäkijältä tiedon, että se oli nyt hakattu.

Näin ei kuitenkaan ollut, oli hakattu vierestä. Skandaaliksi alettiin sitten sanoa sitä, että Hassi ei mitenkään pahoitellut erehdystään, vaikka myönsikin sen. Sanoipahan vain, että kyseessä oli keskustelun herättely ja että sehän on hyvä, jos ei hakattu.

Vähemmälle huomiolle jäi, että kyseessä ei ollut mikään suojelukohde, vaan luonnonsuojeluliiton esitys suojelukohteeksi. Kohde kuuluu liiton 100 luontohelmeä -kampanjaan, jonka kohteet on valittu yksinomaan liiton paikallisyhdistysten, piiriyhdistysten ja hallituksen voimin.

Hämmästyttävällä tavalla kukaan ei kyseenalaistanut Hassin sitä vaatimusta, että luonnonsuojeluliiton suojeluun esittämää aluetta ei saisi hakata. Ei edes Lapin Kansa, joka pääkirjoituksessaan 13. toukokuuta epäili Hassin uskottavuutta, mutta vain siksi, että hän ei myöntänyt erehdystään.

Tähän on siis tultu: luonnonsuojelujärjestöjen esitykset laillistetaan saman tien jopa merkittävissä sanomalehdissä.

Olen joskus ilmoittanut kadehtivani järjestöjen viestintäsaavutuksia. Nyt en kadehdi: olisi mitä hirvein tilanne, jos metsäsektorilla olisi tällainen asema yhteiskunnassa.

Luoja meitä siltä varjelkoon, minkä hyvänsä etutahon suhteen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.5.2017.