Luonto turvataan arkisella työllä

Lempisitaattini on Attac-liikkeen perustajalta Ignacio Ramonetilta: on perustavaa laatua oleva virhe kuvitella maailma sellaiseksi kuin se tiedotusvälineissä kuvataan. Itse olen jatkanut tätä: virhe kasvaa, kun sen tekee journalisti työssään.

Uutiset kertovat isoista ja äkkinäisistä asioista. Asioiden seuraaminen ei ole journalismin vahvin puoli, ellei asia ole riittävän iso.

Muutos taas tapahtuu usein pienin askelin. Niinpä se jää huomaamatta.

Toimituspäällikkö Jussi Eronen kirjoitti Suomen Kuvalehden pääkirjoituksessa 29.5. pölyttäjistä. Viittauksia oli Sauli Niinistön tupajumikommenttiin vuodelta 1997, vuoden 2020 ”sointiin” – siis ei ”uutisointiin”, vaikka kaikki tieto kirjoituksessa on uutisista.

Kirjoituksessa viitattiin myös Euroopan unionin päätökseen monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämisestä vuoteen 2020 mennessä ja siihen, mikä on kaatanut hankkeen: ”Meillä on aina jotakin tärkeämpää”.

Oikeasti tämä on kuitenkin tärkeää, ainakin ”meille”. Näyttää siltä, että ulkopuolisen on vaikea tunnistaa metsäalalla tehtyä monimuotoisuustyötä. Sitä ei tehdä suurin sanoin vaan arkisena työnä.

Verrattuna muuhun talouselämään, juuri metsäalalla tätä ruohonjuuritason työtä on tehty systemaattisimmin ja tuloksellisimmin. Sitä ovat tehneet metsäammattilaiset ja tavalliset suomalaiset perhemetsänomistajat. Tässä työssä on esimerkiksi havaittu, että paljon parjattujen avohakkuiden vaikutus monimuotoisuuteen ja vaikka nyt pölyttäjiin ei suinkaan ole yksiselitteisen kielteinen.

Kun kysyin vuoden 2010 uhanalaisarvion tehneiltä tutkijoilta, mikä oli tärkein yksittäinen syy siihen, että metsien uhanalaisilla meni jo tuolloin paremmin kuin muilla, vastaus oli selvä: päätehakkuun yhteydessä kaatamatta jätettävät säästöpuut. Edistys ei siis aina perustu lehtien uutisoimiin suuriin päätöksiin, vaikka suojelupäätöksiäkin on tehty paljon.

Nykyään perhemetsänomistajat jättävät 30 miljoonan euron edestä säästöpuita kaatamatta, omalla kustannuksellaan, joka vuosi. Lisäksi tulevat yhtiöiden ja valtion metsät. Ja uusin keino, harvennushakkuiden yhteydessä jätettävät tekopökkelöt, joita jätetään useita satoja tuhansia kappaleita vuodessa.

Vuoden 2019 arviossa metsien uhanalaisuus oli pysynyt ennallaan. Jos se siis oli kasvussa edellisen arvion aikaan vuonna 2010, niin kuin moni tuolloin väitti, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten ei olisi päästy samalle tasolle kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Havaintojeni mukaan tällaista uutista ei kuitenkaan ole näkynyt missään journalistisessa mediassa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.6.2020.

Missä on Ylen journalistinen kritiikki?

Valitan: Antero Okkosen mukaan hyvässä journalismissa otsikko ei saa olla kysymys. Mutta jos sen kuitenkin on oltava kysymys, jutussa täytyy olla vastaus kysymykseen.

Tämä olisi yleisön palvelua, johon en nyt yletä. Vastaus löytyy vain Ylestä.

Sain kysymyksen metsien tuhosuuntaisen käytön suhteen. Todisteena oli Ylen juttu otsikolla ”Selvitys: Suomi on yksi huonoimpia metsien monimuotoisuuden säilyttäjiä – tutkijan mukaan ikuinen kiista avohakkuista ei ole ratkaisevaa”.

Kysyjän mielestä juttu on rankkaa todistusaineistoa. Niin olisi minustakin, jos edes juttu todistaisi otsikon pääväitettä jollakin tavalla, saati siteeratut tutkimukset.

Mutta ei.

Jutun alussa sanotaan näin: ”Nopeasti uhanalaistuneen hömötiaisen on enää vaikeaa löytää pesäkoloa itselleen suomalaismetsästä, koska lahot puut, joihin kolon saisi nokalla hakattua, loistavat poissaolollaan.”

Tosiasiassa kuitenkin sekä lahopuiden että suurten puiden määrä on viime 20 vuoden aikana lisääntynyt Suomen metsissä. Tämä näkyy selvästi Valtakunnan metsien inventoinneista.

Kehitys myös jatkuu: Luonnonvarakeskuksen skenaarioiden mukaan kaikissa esillä olleissa hakkuuvaihtoehdoissa talousmetsissä saavutetaan viimeistään vuonna 2060 taso – lahopuuta 20 kuutiota per hehtaari – jolla luonnonmetsän prosessit alkavat ekologian tutkijoiden mukaan toimia.

Hyvä kysymys on, miksi ei aiemmin. Hyvä vastaus on, että totta kai saisimme metsiin valtavan määrän lahopuuta kaatamalla kaikki puut tässä ja nyt.

Lahopuulajeja se ei auttaisi, koska ne tarvitsevat ennen muuta lahopuujatkumoa, millä tarkoitetaan riittävää määrää eriasteisesti lahonnutta puuta. Pitkälle lahonnutta puuta ei tietenkään voi saada aikaan muuten kuin ajan kanssa.

Ja mitä tulee hömötiaiseen, sen uhanalaistumisesta tutkijoiden raportti sanoo paljastavasti: koska muutakaan syytä ei ole keksitty, sen täytyy olla metsätalous.

Arviossa ei ole otettu lainkaan huomioon esimerkiksi ilmaston lämpenemistä mahdollisena syynä hömötiaisen kärsimyksiin. Toisaalta hömötiaisen reviirejä valtaa sinitiainen, joka selviää hömöserkkuaan paremmin lämpimämmässä ilmanalassa.

Luonnonvarakeskuksen tutkija Ilkka Vanha-Majamaa sanoo kirjoituksessa, että ”Suomessa jätetään ehkä kaikkein vähiten säästöpuita avohakkuiden yhteydessä ja lahopuuta on metsissä huomattavasti paljon vähemmän kuin muualla boreaalisessa vyöhykkeessä.”

Väite hämmästyttää kovin, samoin kuin muutkin kirjoituksen väitteet siitä, miten Suomi asettuu kansainvälisessä vertailussa. Muista maista kirjoituksessa mainitaan vain Ruotsi, jossa metsäyhtiöt laskevat tiukasti suojelluksi alueeksi jopa päätehakkuissa kaatamatta jätettyjen säästöpuiden ympärillä olevan, halkaisijaltaan noin kahden metrin suuruisen ympyrän.

Suomessa ei ole kuunaan alennuttu tällaiseen.

Esimerkiksi Kanadan metsissä tehdään yleisesti aukkoja, joiden koko on 20x20 kilometriä (40 000 hehtaaria). Lahopuuta ei jätetä yhtään eikä kukaan tule metsään hakkuun jälkeen esimerkiksi istuttamaan tai kylvämään uusia puita.

Suomessa tulee, sitä vaatii laki. Eikä keskimääräisen hakkuualueen koko ole Etelä-Suomessa 40 000 vaan 1,4 hehtaaria.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”muualla pohjoisella havumetsävyöhykkeellä on herätty Vanha-Majamaan mukaan jo 1980-luvulla siihen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseksi vaaditaan paljon enemmän sekä elävää että kuollutta puuta metsien käsittelyjen yhteydessä”.

Tällainen väite voi perustua vain tietämättömyyteen. Esimerkiksi suomalaiset metsäyhtiöt pystyvät helposti näyttämään, että meillä tähän on herätty viimeistään 1980-luvulla.

Kirjoituksessa sanotaan, että ”esimerkiksi Ruotsissa jätetään hakkaamatta keskimäärin 11 prosenttia hakkuualueista. Suomessa taas alle kolme prosenttia puuston kuutiomäärästä jätetään keräämättä.”

Miten voi verrata näin? Ruotsin osalta puhutan alueesta, Suomen osalta kuutioista. Eihän tällaisessa vertailussa ole mitään muuta järkeä kuin se, että saatiinpa taas Suomelle pienempi prosenttiluku.

Kirjoituksen väliotsikossa sanotaan, että “kaikki kuollut puu pitäisi hakkuissa säästää”. No, niin säästetäänkin. Mitä ihmettä sillä edes tekisi?

Kirjoituksessa sanotaan, että ”Suomessa on sitouduttu pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden väheneminen vuoteen 2020 eli kuluvaan vuoteen mennessä. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, vaan lajisto hupenee kovaa vauhtia. – Käytännössä juuri mitään toimenpiteitä ei ole tehty laajassa mittakaavassa, Vanha-Majamaa sanoo.”

Tämä lausunto on nimenomaan ekologian tutkijalta täydellisen käsittämätön. Ensiksi, luonnon monimuotoisuuden väheneminen ei ole lainkaan sama asia kuin lajiston hupeneminen. Lajiston hupeneminen toki viittaa luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen, mutta se ei ole sama asia.

Mutta hyvä, jos halutaan puhua lajiston hupenemisesta, niin uusimman, vuonna 2019 julkaistun uhanalaisuusarvion mukaan metsälajisto nimenomaan ei hupene, vaan metsälajien uhanalaisuus on viime kymmenen vuoden aikana säilynyt ennallaan.

Jos uhanalaisuus siis heikkeni edellisen arvion aikaan eli vuonna 2010, niin kuin esimerkiksi ympäristöjärjestöt kiivaasti tuolloin väittivät, käänteen parempaan on täytynyt tapahtua, muuten emme olisi samalla tasolla kuin kymmenen vuotta aiemmin.

Lopuksi kirjoituksessa sanotaan, että ”Talousmetsien hakkuutapojen kehittämisen lisäksi tarvitaan lisää suojelualueita, jotta lajeille riittäisi myös luonnontilaisia metsiä.”

Metsien uhanalaisuuden hyvä kehitys havaittiin jo vuonna 2010 julkaistussa arviossa. Kysyin tuolloin arvion tehneiltä tutkijoilta, mikä voisi olla syy tähän. He vastasivat, että suurin yksittäinen syy on säästöpuiden jättäminen päätehakkuiden yhteydessä.

Syy ei siis ollut luonnonsuojelualueiden lisääminen, jota sitäkin oli tehty paljon, vaan tämä metsänomistajien omalla kustannuksellaan (30 miljoonaa euroa vuodessa) vapaaehtoisesti tekemä toimi, jota on jatkettu kaiken aikaa ja jatketaan edelleen.