Metsäviestintä menee yli hilseen

Metsäviestintää moititaan usein siitä, että se puhuu vain kuutioista, euroista ja hehtaareista. Ne eivät kuulemma kiinnosta.

Tämä voi olla totta. Toisaalta, jos yrittää puhua muusta, aika äkkiä metsäalalta tulee vastaus, että mitä te höperehditte – puhukaa kasvusta, suojeluhehtaareista ja työpaikoista, nehän ovat vahvuutemme Esimerkiksi viime kesän Metsien Suomi -kampanjaa arvosteltiin ”tunnehömpästä”.

Kokonaisuutena kritiikki oli kuitenkin hyvin vähäistä. Kansalaisten suuri enemmistö piti kampanjaa paitsi iloisena ja positiivisena, myös luotettavana ja selkeänä tiedon välityksenä.

Mainonnan perussääntöjä on, että ihmisen korvien väliin pääse vain vetoamalla tunteisiin. Se on paras tie saada hänet kuuntelemaan faktatietoa ja sitä Metsien Suomi teki. Onnistuneessa viestinnässä tunne ja fakta eivät ole vaihtoehtoja, vaan saman kolikon kaksi puolta.

Millaisia faktoja sitten pitäisi kertoa?

Esimerkiksi metsäsertifiointi on viestinnän työkalu. Sen tarkoitus on kertoa, millaista metsänhoito on.

Viesti ei kuitenkaan välity pelkästään luettelemalla säästöpuiden määriä tai suojakaistojen leveyksiä. Ihmiset eivät edes tiedä, mitä ne ovat.

Taannoin lähestyimme Metsä puhuu -hankkeella nuorisoa. Eräässä Taloustutkimuksen haastattelussa oli mukana puoli tusinaa yläkouluikäistä.

He olivat varmoja, että Suomessa hakataan metsää enemmän kuin se kasvaa. Syy oli yllättävä: ”Kun rakennetaan teitä ja taloja, aina joudutaan kaatamaan puita.”

Kun haastattelija kysyi, että mitä jos se onkin toisin päin, että hakataan vähemmän kuin kasvaa, kaikki menivät aivan hämilleen. Lopulta joku rohkaistui kysymään: ”Mikä tässä sitten on se ongelma?”

Ihmisiä ei metsässä kiinnosta mikään monimutkainen. Vaikka heidän kysymyksensä saattavat vaatia monimutkaisia vastauksia, itse kysymykset ovat yksinkertaisia.

Metsen Suomen radiokampanjan kuuntelijat saivat esittää hankkeelle kysymyksiä, joihin etsimme vastauksia. Kysymykset olivat valaisevia.

Miten voisi pitää huolta metsän eläinten hyvinvoinnista? Mikä saa aikaan sen, että valtava puu kaatuu juurineen päivineen maahan?

Mitä puuta kasvaa Helsingissä eniten? Kumpi kaatuu vanhuuttaan ensiksi, mänty vai kuusi?

Erityisesti kysymys ”miksi toisten puiden rungot ovat ruskeita ja toisten valkoisia” pani miettimään: missä oikeastaan on ruskeita puunrunkoja? Muistin Helsingin Sanomien toimittajan taannoisen hämmästyksen, kun hänen koskemattomaksi luulemassaan metsässä puunrungot eivät olleetkaan ruskeita.

Sitten muistin yhden paikan, missä kaikki puunrungot ovat ruskeita: Aku Ankka.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 25.8.2021.

Metsämaailma on muuttunut, ja täysin

 

Vihreät pitävät Ultra Brasta, koska sen merkittävä sanoittaja on Anni Sinnemäki. Taloustoimittaja Juhana Rossin sanoittama "Ampukaa komissaari, nuo hullutkoirat" ei ole enää niin suosittu.

1990-luvulla vihreät pitivät Euroopan unionia kolonialismina. Mutta he hyväksyivät sen, kun havaitsivat sen ympäristökolonialismiksi.

Rossin sanoitus kuvaa lähes sanatarkasti komission byrokratian suhtautumista EU-kansalaisten metsiin. Tahto ilmenee kesäkuun lopulla julkisuuteen vuodetussa luonnoksessa unionin metsästrategiaksi.

"Sinä et heitä kiinnosta; seisot heidän edessään vailla nimeä”, runoilee Rossi.

 

Lopullinen strategia on lievempi, kiitos vaikuttamistyön. Luonnoksen teki kuitenkin komission pääosastojen byrokratia, joka on ennallaan. Pääosastoista jokainen haluaa valtaa, myös muilta pääosastoilta.

Parlamentin ne sivuuttavat, koska siihen voivat vaikuttaa jäsenmaat. Ja isännällä on aina myös myötäilijänsä: ympäristöministeri Krista Mikkosen (vihr.) mielestä metsänomistaja voi olla levollinen.

Pääkomissaari Ursula von der Leyen lienee Mikkoseen tyytyväinen. Tosiasiassa lepo olisi metsäalan pahin virhe.

Luonnonsuojeluliiton Tapani Veistola kumppaneineen vakuuttaa, että strategia ei sido ketään, vaikka sen nimenomainen tarkoitus on sitoa unionin tulevaa lainsäädäntöä. "Piikkilangat siirretään rajoille Afrikan ja Aasian. Pois, pois tieltä ylikansallisen pääoman."

 

Metsäalan toimintaympäristö on muuttunut. Isot liiketoimintariskit ovat kaikonneet, mutta poliittinen riski on moninkertaistunut. Metsämaailma on täysin uusi.

Suurin haaste on kuultu unionin sydänmailta: emme voi vähentää päästöjämme, teidän nielunne ovat meille mahdollisuus. Metsänsä tuhonneet haluavat ottaa niiltä, jotka ovat metsistään huolehtineet.

Tämä on politiikkaa. Tutkimusta komissaarit kuuntelevat kuin pahainen kansalaisjärjestö: noukkivat sen, joka sopii suunnitelmaan. Esimerkiksi avohakkuiden tarpeellisuus pitäisi osoittaa, vaikka se on osoitettu moneen kertaan.

Pitääkö joka avohakkuulle saada jatkossa erillinen lupa? "Ei ole ruoho enää vihreätä missään, kun aidatkin ovat iäksi kadonneet."

 

Komissaarit muka kannustavat metsäalaa, mutta samalla hävittävät alan mahdollisuudet vastata. Mistä ala saisi varat investointeihin, mistä puut, joiden jalostamisen merkitystä komissaarit korostavat, kun he samaan aikaan haluavat suojella ne samat puut?

Rossin sanoin: "Tuot tänne mukanasi kuitenkin vain pelkkää harmia, kun ajelet mustalla autolla kuuntelemaan jazzia."

Tällaistako unionia meidän pitäisi puolustaa?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.7.2021.