Veteraaniluonnonsuojelija Ilpo Kuronen
kommentoi taannoin syytöksiä siitä, että olisin takinkääntäjä. Hän sanoi, että
se on mahdoton ajatus, ”eihän Hanneksella ole takkia laisinkaan”.
Kuronen oli oikeassa. Minulla tosiaan
ei ole juurikaan mielipiteitä, ainakaan luonnonsuojelusta, mitä Kuronen varmaankin
tarkoitti ja mitä läheisystäväni äskettäin piti – no niin, en nyt tiedä – ainakin
omituisena.
Mutta nyt on otettava kantaa, ehkä
jyrkästikin – silti faktoihin perustuen.
Kun metsänomistaja aikoo tehdä
hakkuun, hänen on tehtävä metsäkeskukseen metsänkäyttöilmoitus. Tästä
ilmoituksesta selviää, missä hakkuu on tarkoitus tehdä.
Tieto hakkuusuunnitelmasta menee
ympäristökeskukseen. Metsäkeskus ja ympäristökeskus katsovat, että
hakkuusuunnitelma on pykälien mukainen. Jos alueelta tai sen läheisyydestä
löytyy suojeltavia luontokohteita, tästä toimitetaan tieto metsänomistajalle ja
puut ostavalle metsäteollisuusyhtiölle.
Nämä tahot siirtävät tiedot luontokohteista
korjuuyritykselle, joka on puut ostavan metsäyhtiön alihankkija. Korjuuyritys tekee
hakkuun viranomaisten, metsänomistajan ja metsäyhtiön ohjeiden mukaan. Käytännössä
hakkuusta ovat vastuussa metsäkoneiden kuskit.
Tärkein keino, millä
luontokohteiden tuhoja hakkuukohteilla on pyritty – näin kai on sanottava – estämään,
on konekuski. On säädetty, että konekuskin on tunnistettava luontokohteet,
olivat ne etukäteen tiedossa tai ei (jopa lumen alta) ja säästettävä ne, vaikka
se olisi vastoin työnjohdon ohjeita.
Tämän velvoitteen metsäala on
ottanut riemumielin vastaan ja korostanut sitä, kuinka korkeaa ammattitaitoa konekuskeilta
vaaditaan.
Onneksi konekuskilla on apuja.
Jokaisessa metsäkoneessa – niin puut kaatavassa hakkuukoneessa kuin puut
kuljettavassa metsätraktorissakin – on sähköinen kartta, josta näkyvät
hakkuualueen rajat ja tiedossa olevat luontokohteet. Jos kone edes lähestyy
luontokohdetta, se alkaa hälyttää.
Ja tämä tunnettu Hukkajoen luontokohde oli tiedossa ja kartalla, kuten olemme nähneet jopa telkkarista.
On kysytty, olisiko GPS-häirintä
voinut olla syy ongelmaan. Ehkä. Tähän kannattanee palata sitten kun saamme
edes ensimmäisen esimerkin siitä, että tällaista olisi esiintynyt.
Teknisistä vimpaimista puhuminen
vie kuitenkin harhaan. Ne todellakin ovat vain apukeino. Tärkein ja sitovin
ilmoitus on elinkeino- ja ympäristökeskuksen toukokuinen ilmoitus Hukkajoen
suojelukohteesta ja tärkein vastuu on konekuskin vastuu. Tämän rinnalla
hakkuukoneiden kartat ovat jotakuinkin sivuseikka.
Metsäkoneiden ajourat hakkuukohteella
suunnitellaan etukäteen. Suunnitelmat tehdään samoille kartoille, missä
luontokohteet näkyvät. Jos ajoura siis menee luontokohteen läpi, se ei voi olla
vahinko.
Hukkajoen yli oli ajettu. Vähemmälle
huomiolle on jäänyt, että luontokohteena olevan pienvesistön yli ei saa ajaa,
oli siellä raakkuja tai ei. Se vain on yksiselitteisesti kielletty.
On myös ihmetelty, eikö puron yli
olisi voitu rakentaa siltaa. No, jos pienvesistö on luontokohde, siihen kuuluvat
myös pienvesistön rannat. Toki, jos on valmis rakentamaan riittävän pitkän ja
korkean, mahdolliset puut väistävän tai ylittävän sillan, se voisi onnistua,
mutta se ehkä vaikuttaisi hakkuun kannattavuuteen.
Mitä tapahtui? Siitä emme tiedä kaikkea.
On väitteitä, että konekuski olisi – Metsähallituksen edustajan kohdattuaan (ja
ehkä sen jälkeen, kun hän ei pyynnöstä huolimatta ollutkaan riisunut rintaliivejään)
– soittanut työnjohtajalle kysyäkseen neuvoja ja saanut neuvon jatkaa. Joka
tapauksessa on selvää, että Hukkajoen yli ajettiin satoja kertoja.
On äärimmäisen vaikea ymmärtää,
miten tämä olisi voinut olla muuta kuin vähintäänkin piittaamattomuutta, tai
jopa tarkoituksella tehty.
Kaikkeen edellä kerrottuun nähden
aivan yhtä kummallista on asian saama julkisuus. Toki ymmärrän, että Stora
Ensoa haukutaan, mutta kun tunnen jonkin verran viestintää, en lähde siihen kuoroon,
joka mestaa yhtiön tässä(kin) huonoksi.
Kannattaisi muistaa, että todennäköisesti Stora Enso ei ole syyllinen, mutta silti se on ottanut vastuun. Se on antanut ohjeet, joita on rikottu – ja käsitykseni mukaan tarkoituksella. Jos näin tehdään, on aivan sama, millaista on valvonta, tätä ei voi estää.
Metsäalan kannalta valtavan paljon
merkityksellisempi seikka on, miten puun korjuuyhtiöt toimivat. Eikö niiden
antama lupaus konekuskien korkeasta ammattitaidosta pidäkään paikkaansa? Vai moraalistako
on pula? Mikä on yhtiöiden kulttuuri
ylipäätään?
Korjuuyrityksissä on nyt peiliin
katsomisen paikka. Julkisuus ei näytä tätä peiliä niiden eteen kantavan, mutta
onneksi metsäteollisuus tekee sen.
Stora Enso on jo ilmoittanut
uudelleenkoulutuksesta, mikä lienee kaunisteleva nimitys sille, mitä on
tulossa. Tiedän, että muut metsäteollisuusyhtiöt tekevät saman. Enkä yhtään
epäile, etteikö julkisuus tule niitä moittimaan tästäkin.
Kun on tehnyt 30 vuotta työtä metsäalan maineen puolustamiseksi, tämä on vähintä, mitä voi toivoa.