Puunkorjaaja tuhosi raakut, ei Stora Enso

 

Veteraaniluonnonsuojelija Ilpo Kuronen kommentoi taannoin syytöksiä siitä, että olisin takinkääntäjä. Hän sanoi, että se on mahdoton ajatus, ”eihän Hanneksella ole takkia laisinkaan”.

Kuronen oli oikeassa. Minulla tosiaan ei ole juurikaan mielipiteitä, ainakaan luonnonsuojelusta, mitä Kuronen varmaankin tarkoitti ja mitä läheisystäväni äskettäin piti – no niin, en nyt tiedä – ainakin omituisena.

Mutta nyt on otettava kantaa, ehkä jyrkästikin – silti faktoihin perustuen.

 

Kun metsänomistaja aikoo tehdä hakkuun, hänen on tehtävä metsäkeskukseen metsänkäyttöilmoitus. Tästä ilmoituksesta selviää, missä hakkuu on tarkoitus tehdä.

Tieto hakkuusuunnitelmasta menee ympäristökeskukseen. Metsäkeskus ja ympäristökeskus katsovat, että hakkuusuunnitelma on pykälien mukainen. Jos alueelta tai sen läheisyydestä löytyy suojeltavia luontokohteita, tästä toimitetaan tieto metsänomistajalle ja puut ostavalle metsäteollisuusyhtiölle.

Nämä tahot siirtävät tiedot luontokohteista korjuuyritykselle, joka on puut ostavan metsäyhtiön alihankkija. Korjuuyritys tekee hakkuun viranomaisten, metsänomistajan ja metsäyhtiön ohjeiden mukaan. Käytännössä hakkuusta ovat vastuussa metsäkoneiden kuskit.

 

Tärkein keino, millä luontokohteiden tuhoja hakkuukohteilla on pyritty – näin kai on sanottava – estämään, on konekuski. On säädetty, että konekuskin on tunnistettava luontokohteet, olivat ne etukäteen tiedossa tai ei (jopa lumen alta) ja säästettävä ne, vaikka se olisi vastoin työnjohdon ohjeita.

Tämän velvoitteen metsäala on ottanut riemumielin vastaan ja korostanut sitä, kuinka korkeaa ammattitaitoa konekuskeilta vaaditaan.

Onneksi konekuskilla on apuja. Jokaisessa metsäkoneessa – niin puut kaatavassa hakkuukoneessa kuin puut kuljettavassa metsätraktorissakin – on sähköinen kartta, josta näkyvät hakkuualueen rajat ja tiedossa olevat luontokohteet. Jos kone edes lähestyy luontokohdetta, se alkaa hälyttää.

Ja tämä tunnettu Hukkajoen luontokohde oli tiedossa ja kartalla, kuten olemme nähneet jopa telkkarista.

On kysytty, olisiko GPS-häirintä voinut olla syy ongelmaan. Ehkä. Tähän kannattanee palata sitten kun saamme edes ensimmäisen esimerkin siitä, että tällaista olisi esiintynyt.

Teknisistä vimpaimista puhuminen vie kuitenkin harhaan. Ne todellakin ovat vain apukeino. Tärkein ja sitovin ilmoitus on elinkeino- ja ympäristökeskuksen toukokuinen ilmoitus Hukkajoen suojelukohteesta ja tärkein vastuu on konekuskin vastuu. Tämän rinnalla hakkuukoneiden kartat ovat jotakuinkin sivuseikka.

 

Metsäkoneiden ajourat hakkuukohteella suunnitellaan etukäteen. Suunnitelmat tehdään samoille kartoille, missä luontokohteet näkyvät. Jos ajoura siis menee luontokohteen läpi, se ei voi olla vahinko.

Hukkajoen yli oli ajettu. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että luontokohteena olevan pienvesistön yli ei saa ajaa, oli siellä raakkuja tai ei. Se vain on yksiselitteisesti kielletty.

On myös ihmetelty, eikö puron yli olisi voitu rakentaa siltaa. No, jos pienvesistö on luontokohde, siihen kuuluvat myös pienvesistön rannat. Toki, jos on valmis rakentamaan riittävän pitkän ja korkean, mahdolliset puut väistävän tai ylittävän sillan, se voisi onnistua, mutta se ehkä vaikuttaisi hakkuun kannattavuuteen.

 

Mitä tapahtui? Siitä emme tiedä kaikkea. On väitteitä, että konekuski olisi – Metsähallituksen edustajan kohdattuaan (ja ehkä sen jälkeen, kun hän ei pyynnöstä huolimatta ollutkaan riisunut rintaliivejään) – soittanut työnjohtajalle kysyäkseen neuvoja ja saanut neuvon jatkaa. Joka tapauksessa on selvää, että Hukkajoen yli ajettiin satoja kertoja.

On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miten tämä olisi voinut olla muuta kuin vähintäänkin piittaamattomuutta, tai jopa tarkoituksella tehty.

Kaikkeen edellä kerrottuun nähden aivan yhtä kummallista on asian saama julkisuus. Toki ymmärrän, että Stora Ensoa haukutaan, mutta kun tunnen jonkin verran viestintää, en lähde siihen kuoroon, joka mestaa yhtiön tässä(kin) huonoksi.

Kannattaisi muistaa, että todennäköisesti Stora Enso ei ole syyllinen, mutta silti se on ottanut vastuun. Se on antanut ohjeet, joita on rikottu – ja käsitykseni mukaan tarkoituksella. Jos näin tehdään, on aivan sama, millaista on valvonta, tätä ei voi estää.

Metsäalan kannalta valtavan paljon merkityksellisempi seikka on, miten puun korjuuyhtiöt toimivat. Eikö niiden antama lupaus konekuskien korkeasta ammattitaidosta pidäkään paikkaansa? Vai moraalistako  on pula? Mikä on yhtiöiden kulttuuri ylipäätään?

Korjuuyrityksissä on nyt peiliin katsomisen paikka. Julkisuus ei näytä tätä peiliä niiden eteen kantavan, mutta onneksi metsäteollisuus tekee sen.

Stora Enso on jo ilmoittanut uudelleenkoulutuksesta, mikä lienee kaunisteleva nimitys sille, mitä on tulossa. Tiedän, että muut metsäteollisuusyhtiöt tekevät saman. Enkä yhtään epäile, etteikö julkisuus tule niitä moittimaan tästäkin.

Kun on tehnyt 30 vuotta työtä metsäalan maineen puolustamiseksi, tämä on vähintä, mitä voi toivoa.

Tuulentupaa ja hämäystä

Maailman paras ilmastopolitiikka on osoittautunut paitsi tuulentuvaksi, myös hämäykseksi. Suomi sitoutui takavuosina rehvakkaasti hiilineutraaliuteen jo vuonna 2035 – maailman ensimmäisenä. Tavoite nojautui ratkaisevasti metsien hiilinieluihin.

Nyt on tullut pää vetävän käteen, kun metsien kasvu on hidastunut. Tämä on se tuulentupa, joka toki oli nähtävillä kaiken aikaa ja olisi pitänyt ajankohtaa lukuun ottamatta pystyä ennustamaankin.

Hämäys taas paljastui Ukrainan sodan takia asetettujen pakotteiden myötä. Kun puun tuonti Venäjältä lopetettiin (ks. esim. täältä), hölmöimmällekin paljastui, että maailman paras ilmastopolitiikka perustui tuontihiileen – siis tuontipuuhun – joka siirsi ilmastohaitat maailman huonoimman, venäläisen ilmastopolitiikan taakaksi.

Ilmastokeisari paljastui alastomaksi, mutta kaikki eivät ole havainneet sitä vieläkään. Ilmastopaneelin uusi puheenjohtaja Jyri Seppälä on esittänyt maailman parhaan ilmastopolitiikan pelastajaksi – tuontihiiltä, haketta Etelä-Amerikasta.

Hämäystä halutaan jatkaa, hinnalla millä hyvänsä. Toinen kikka on pienentää hakkuita, mikä sekin vain siirtäisi melkeinpä koko pienennyksen, eli vähentyneet hakkuut, muualle maailmaan. Ilmasto ei siitä siis hyötyisi, mutta Suomen hiilitase toki saataisiin kuntoon, ehkä juuri tavoitevuodeksi 2035.

Minusta tämä hämäys on viherpesua. Ennen kaikkea siksi, että tavoitevuoden jälkeen metsien kasvu ja hiilinielu kuihtuisivat juuri niiden hakkuiden pienennysten takia.

 

Verkkohuijarin taktiikka on luoda kiireen tuntu. Samaa noudattavat ilmastoalarmistit, vaikka kiire on heikoiten perusteltu seikka ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Metsäasioissa kiireellä perustellaan alkeellista silmänkääntötemppua: puuta ei saisi kaataa, koska kestää 70 vuotta, eli liian kauan, ennen kuin sen tilalle on kasvanut uusi puu. Lieneekö yllättävää, että tämäkin harhautus menee tiedotusvälineissä sukkana läpi?

Mistä tulee tämä kummallinen kuvitelma, että kaadetusta puusta vapautuneen hiiliatomin pitäisi siirtyä juuri sen saman kannon, mistä atomin aiempi kotipuu oli kaadettu – tämän kannon ääreen kyttäämään, että josko tähän kasvaisi uusi puu, niin voisin sitten sitoutua täsmälleen siihen samaan paikkaan kasvavaan uuteen puuhun?

Tosiasiassa, jos hiilen poistuma metsistä kokonaisuutena on sama kuin kasvu, kaadettua puuta vastaava määrä hiiltä sitoutuu metsään samalla hetkellä kuin puu kaadetaan. Ja jos kasvu on poistumaa suurempi, niin kuin Suomen metsissä, voi sanoa hiilen sitoutuvan metsään jopa ennen sen kaatamista.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.4.2024.

Viherkomission loivat jäsenmaat

Kirjoitin runsas vuosi sitten, että en ymmärrä, mistä tulee nykyisen Euroopan unionin komission politiikka. Nuo hyvät tavoitteet, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta aivan hullu käytäntö.

Erityisesti komission metsiin liittyvät aloitteet eivät vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita tai parlamentin vaalitulosta, eivätkä komission toimintatavat muutenkaan ole vastanneet yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, Ursula von der Leyenin komissio hylkäsi siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet ja valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuutti jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

 

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen saanut sen selville.

Kun viimeksi käytiin Euroopan parlamentin vaalit, jokainen parlamentin ryhmä asetti oman kärkiehdokkaansa, josta oli määrä tulla komission puheenjohtaja, jos ryhmä voittaa vaalit – mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan.

Vaalit voitti – kaikkien mielestä – European People’s Party, EPP. Siis se ryhmä, jossa Kokoomuskin on mukana. EPP:n kärkiehdokas oli saksalainen Manfred Weber, mutta häntä ei EPP:n vaalivoitosta huolimatta valittu.

Miksi ei? Koska se ei käynyt jäsenmaille.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ratkaisi jäsenmaiden kiistelyn esittämällä komission puheenjohtajaksi Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyeniä. Hänet valittiin.

Toisin sanoen, jäsenmaiden hallitusten demokratia voitti kansalaisten vaaleissa ilmaiseman demokratian. Samalla hallitukset antoivat, edelleen vaalituloksen vastaisesti, sosialisteille ja vihreille sitovia lupauksia siitä, mitä komissio tekee.

Kummallisesti kävi niin, että kun kansalaisten demokratiaa pilkattiin jättämällä Weber valitsematta, se ikään kuin korvattiin antamalla vaaleissa toiseksi tulleelle sosialistien kärkiehdokkaalle Frans Timmermansille komission varapuheenjohtajan paikka ja sen myötä lupa toteuttaa ideologista ympäristölinjaansa, joka juuri oli tullut tyrmättyä Euroopan parlamentin vaaleissa.

Nyt varmaankin tulisi toiveikkaasti sanoa, että uudet ajatukset, uudet vaalit – siis kesäkuussa 2024. Uudesta on merkkejäkin. von der Leyen lienee EPP:n ehdokas seuraavankin komission johtoon ja hänen mahdollisuutensa näyttävät hyviltä (tilanne helmikuussa 2024). Mikä tärkeää, uuden komission linja antanee ainakin tiedotteiden perusteella metsäalalle vähintäänkin aikaa hengähtää.

Mutta saako von der Leyen seuraukseen uuden timmermansin, ja millä valtuuksilla. Sitähän me emme tiedä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.2.2024.

Sellutehdas tekee edelleen sellua – mutta mitä tehdään naapurissa?

 

”Kilpailijat jaksoivat vinoilla”, sanoi tehtaanjohtaja Ari-Pekka Vanamo syksyllä Metsä Fibren Äänekosken biotuotetehtaalla. Sitä olisi kuulemma pitänyt sanoa sellutehtaaksi.

Vanamo oli vieraskorea. Eniten nimityksestä oli vinoillut Vanamon tuolloinen yleisö, toimittajat.

Ja kyllähän se näyttääkin sellutehtaalta. Mutta ajattelu oli ja on uutta, mikä on helppo leimata biopropagandaksi, kriittinen journalisti kun on.

Se kannatti, eihän kukaan vanhoja juttuja lue, paitsi minä. Nyt toimittajat panevat bion jopa sellun eteen, ikään kuin epäbiologistakin sellua olisi olemassa.

 

Metsäalaa on pitkään moitittu siitä, että se tuottaa mieluummin määrää kuin laatua. Uusi ajattelu on irtiotto vanhasta: kun puun käyttöä ei voi lisätä, kasvua on haettava tekemällä vähemmästä enemmän.

Tämän luulisi kelpaavan kaikille.

Monissakaan Äänekosken tuotteissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä: mäntyöljy, tärpätti, sähkö, lämpö – jota Valio käyttää naapuritontilla Aura-juuston tekoon. CMC-sellua tuotettiin Äänekoskella jo ennen biotuotetehdasta.

Uutta on biokaasu. Suunnitelmissa oli käyttää raaka-aineena myös maatalouden sivutuotteita. Hanke on edennyt, joskin takkuillen. Yksi yhtiö suunnitteli biokomposiittien valmistusta, mutta sortui talousongelmiin.

 

”Höpö höpö”, vastasi VTT:n tutkimusprofessori Ali Harlin minulle taannoin, kun olin esittänyt epäilyn, että metsäteollisuus ei enää koskaan löydä volyymiltaan ja kilohinnaltaan aanelosen veroista tuotetta. Harlinin mukaan sellainen melko varmasti tulee ainakin tekstiilikuidusta, jota jo tuotetaan Äänekoskella.

Tekstiili oli Äänekosken suunnitelmissa alusta alkaen ja menee koko ajan eteenpäin, oikeita ratkaisuja etsien, niin kuin teollisen prosessin kehittämiseen kuuluu.

Maailmanmitassa uutta on metanolin teollinen puhdistus sellun sivutuotteista. Monikansallinen suuryritys Veolia rakentaa Äänekoskelle tehdasta, jonka tuotanto käynnistyy vuonna 2026. Yhtiö aikoo rakentaa vastaavia laitoksia kaikkialle maailmaan.

Muovattavia monikerrospakkauksia Metsä Fibre tekee ja tutkii Valmetin kanssa koetehtaassa.

Hiilidioksidin tuotannon suunnittelusta on julkistettu hanke yhdessä Fortumin kanssa. Ligniinin erottamista suunnitellaan. Viherlipeäsakan hyötykäyttöä tutkitaan.

Ja vielä viimeisenä, puuviiluista liimattua kertopuuta valmistava Metsä Woodin tehdas otetaan Äänekoskella käyttöön loppuvuonna 2026. Äänekosken konseptin kannalta merkittävää on kyky käyttää muun tuotannon sivutuotteita ja sen omat sivutuotteet. Ties mitä niistä voikaan tehdä.

Sellutehdas tietenkin tekee sellua edelleen ja jatkossakin. Oleellista on, mitä tehdään tehdasalueella, integraatissa, siinä naapurissa.

Työntekijä on paras lähettiläs

 

Metsämiesten säätiön 75-vuotisjuhlillaan julkaiseman mielipidetiedustelun tiedot kansalaisten vähäisistä metsätiedoista herättävät huomiota. Asiaa lienee käsitelty jopa Metsäneuvostossa asti.

Tämä on hyvä, mutta ei tietojen mikään yllätys pitäisi olla. Suomen Metsäyhdistyksen vuoteen 2016 asti säännöllisesti teettämät Metsä ja puu -mielipidetiedustelut sanoivat aina, että eivät suomalaiset tiedä, kuka metsät omistaa, mikä on metsiensuojelun määrä tai metsäalan taloudellinen merkitys. Se tosin tiedettiin aiemmin, että metsää hakataan vähemmän kuin se kasvaa, nyt ei.

Tuloksesta on syytetty jopa peruskoulua ja vaadittu sitä korjaamaan asiaintila. Voi kysyä, millä muulla elinkeinolla olisi kanttia vaatia peruskoulua hoitamaan toimialaviestintänsä.

 

Säätiön juhlaseminaareissa kuultiin vinkkejä asiaintilan korjaamiseksi. Niitä yhdisti, että kaikkia on kokeiltu, ja useimmiten onnistuneesti, jos esimerkiksi Metsien Suomi-viestintähankkeen tuloksiin on uskominen.

Säätiö nosti jo seminaarissaan esiin, että paras metsäalan puolestapuhuja on kuitenkin ala itse. Tämä on viestinnän perustuslaki, jota metsäalalla ei haluta uskoa: viestintää ei voi ulkoistaa ammattilaisille eikä kampanjoille. Onnistunut viestintä on jatkuvaa ja sitä tekee mahdollisimman moni. Viestinnän ammattilaisten tehtävä on suunnitella ja tukea tätä viestintää.

Erityisesti viestintä kuuluu organisaatioiden johdolle, sillä se osoittaa johdon sitoutumisen. Jos siitä on epäilys, muutkaan eivät sitoudu. Oli kuvaavaa, että juuri kukaan toiminnanjohtaja, pääjohtaja tai ylijohtaja ei puhunut julkisuudessa Metsien Suomen puolesta – poikkeuksena maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä.

 

Maailmalla on ollut muotia, että työnantajat kannustavat omaa väkeään puhumaan työstään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Metsäalalla on päinvastoin: työnantajat jopa kieltävät mokoman.

Tämä tietysti kiistettiin Säätiön seminaarissa, vaikka se on totta – olen kokenut sitä itsekin. Silti tällaisen kiellon poistaminen olisi vasta alku.

Työnantajien pitäisi kannustaa ihmisiä alan lähettiläiksi. Se on ollut Metsien Suomenkin tavoite, mutta siinä on epäonnistuttu. Tämä on surkeaa erityisesti aikana, joka on tuonut kaikkien käyttöön erinomaisen median, nimittäin sen sosiaalisen, unohtamatta muitakaan yhä käytössä olevia kanavia. Lopulta jokainen viestii alastaan aina kotoa lähdettyään – niin hyvässä kuin pahassa.

Olisiko uuden yrityksen aika? Tukea työntekijälähettiläille löytyy yhä. Esimerkiksi kaikki Metsien Suomen viestintämateriaalit ovat käytettävissä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.12.2023.

Vihreälläkin taloudella on rajansa – apua karhuista?

 

Kävin Teknologiateollisuuden tiedotustilaisuudessa, missä australialainen professori kertoi vihreän siirtymän mahdollisuuksista. Suuria ovat. Ongelmista ei juuri puhuttu.

Vihreä siirtymä merkitsee uutta ajattelua. Fossiilitalous käyttää varantoja, kun taas vihreä talous käyttää virtoja. Vihreän talouden tarvitsemat luonnonvarat ovat kierrätettäviä tai uusiutuvia, siis rajattomia, ainakin uusiutuvuuden rajoissa.

Tuulta ja aurinkoa riittää. Ajatus on looginen, ja ajaa harhaan.

 

Ensimmäinen vihreän talouden raja on pinta-ala. Siitä kilpailevat tuuli-, aurinko- ja biovoima.

Edustaako metsien peittäminen aurinkopaneeleilla kestävää kehitystä? Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan Tapani Veistolan mukaan edustaa, jos metsä on hakattu.

Näin saattaisi olla, jos kyse olisi vain energiasta. Veistolan näkemys ei kerro vahvasta luontoymmärryksestä.

Ihmisen mittakaavassa auringonvalo on loppumaton. Aurinkopaneelit hyödyntävät sitä jo nyt paljon tehokkaammin kuin lehtivihreä ja teho kasvaa koko ajan. Kehitys toivottavasti pienentää myös paneelien vaatimia pinta-aloja.

Myös tuulivoima tarvitsee maata, mutta sitäkin on kysytty, viekö tuulivoima tuulet. Tiedetään, että tuulivoimapuisto sekoittaa ilmavirrat jopa 50 kilometrin matkalta alatuuleen.

Jos näin on, kai se tuulta hidastaakin. Ehkä se on hyvä. Jos tuulimyllyt saadaan siirtämään ilmakehän energiaa pysyvästi pois ilmakehästä, se kaiketi myös vähentää paljon uumoiltuja myrskyjä.

 

Mutta suurinta vihreän siirtymän rajoitetta vältellään mainitsemasta viimeiseen asti. Se on mineraalien riittävyys. Tutkimuksen mukaan suunnitteilla oleva sähköistäminen merkitsee, että litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen mukaan ongelmasta 75 prosenttia voitaisiin hoitaa kierrätyksellä (kuukauden puheenaihe, marraskuu 2023) jo vuonna 2030. Kierrätys on toki välttämätöntä, mutta ei riitä edes – tai nimenomaan – alkuun.

Lasketaan. Jos jotakin mineraalia käytetään nyt yksi yksikkö vuodessa ja seitsemän vuoden kuluttua, siis vuonna 2030, kymmenen yksikköä, pystytään kierrätyksellä tyydyttämään vuoden 2  030 tarpeesta korkeintaan kymmenen prosenttia, jos käyttökohteen, esimerkiksi akun elinikä on seitsemän vuotta.

Mutta, ”tulemme näkemään ihmeellisiä asioita”, vakuutti europarlamentaarikko Nils Torvalds äskettäin Brysselissä vierailleelle toimittajaryhmälle. Hän oli tutustunut saksalaiseen CMblu-yhtiöön, joka teki litiumakkujakin tehokkaampia akkuja – rasvasta.

Idea oli kuulemma saatu karhujen talvisista energiavarastoista.

 

Kirjoitus on lyhennelmä Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.10.2023 julkaistusta kirjoituksesta.

 

Metsien ilmastovaikutusta kuvaa hiilivarasto, ei nielu

 

Kun Suomessa suunniteltiin maailman parasta ilmastopolitiikkaa, työssä nojattiin paljolti metsien hiilinieluihin. Ne ovat kuitenkin yhtä pysyviä kuin tuulentuvat.

Syy on yksinkertaista matematiikkaa. Jos metsien kasvu on sata ja poistuma 90, nielu on 10. Jos hakkuut kasvavat ihan tavanomaisen määrän niin, että poistuma kasvaa 91:een, poistuman kasvu on 1,1 prosenttia, mutta nielu väheneekin suhteellisesti liki kymmenkertaisesti, 10:stä 9:ään, eli 10 prosenttia.

Jos laskelman numerot ajattelee miljooniksi kuutioiksi, ei edes olla kovin kaukana todellisuudesta.

Jonkun olisi pitänyt osata kertoa tämä ilmastopolitiikan suunnittelijoille. Metsäalasta siihen ei ollut, lieneekö vieläkään.

Metsillä olisi kuitenkin tarjolla nieluja parempi väline ilmastopolitiikalle, nimittäin hiilivarasto ja sen muutokset. Ne kertovat metsien hiilitaseen todellisen vaikutuksen ilmakehään: mitä isompi on varasto, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä.

Hiilivarasto ei vaihtele lyhyiden suhdanteiden mukaan niin kuin nielu. Toisin kuin nieluun, varastoon voi vaikuttaa metsäpolitiikalla ja metsänhoidolla.

Nieluun taas vaikuttavat eniten puumarkkinat – ja jos siihen halutaan vaikuttaa politiikalla, keinojen pitäisi olla niin rajuja tai kalliita, että ne luultavasti rikkoisivat perustuslakia eivätkä niitä hyväksyisi kansalaisetkaan.

 

Monet haluaisivat rajoittaa hakkuita sillä perusteella, että metsänielu on ”romahtanut”. Nämä ihmiset jättävät aina huomiotta, kun nielu sitten jossakin vaiheessa taas kohenee.

Isossa kuvassa metsien hiilivarasto on kuitenkin kasvanut koko ajan jo 50 vuotta. Edellisestä, vuonna 2018 päättyneestä Valtakunnan metsien inventointikaudesta puuston määrä oli kokonaista 70 miljoonaa kuutiota suurempi verrattuna uusimpaan, vuonna 2022 päättyneeseen mittausjaksoon.

Yllättävintä uusissa tiedoissa oli metsien kasvun eli hiilinielun kasvu Ylä-Lapissa. Kertoisiko tämä puuston kasvusta nimenomaan suojelualueilla, koska niitähän Ylä-Lapissa riittää?

Luonnonvarakeskuksen mukaan Ylä-Lapin 13,1 miljoonan kuution kasvunlisäys jakautui suurin piirtein tasan suojelualueiden ja talousmetsien kesken. Mutta kun alueen metsäpinta-alasta vain neljännes on talousmetsää, todellisuudessa talousmetsien hehtaarikohtainen kasvunlisäys oli suojelualueita paljon suurempi.

Osaltaan asiaan vaikuttaa metsä- ja kitumaan pinta-alan 71 000 hehtaarin lisäys, joka saattaa johtua ilmaston lämpenemisestä, toipumisesta takavuosien hyönteistuhoista tai vain otosvaihtelusta. Pinta-alan lisäys oli kuitenkin talousmetsissä selvästi pienempi kuin suojelualueilla.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.9.2023.