Puuta vai muuta, save a tree, use PVC

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: kymmenen minuuttia.

 

Some-aktiivi, aiempi Metsähallituksen tiedottaja Juri Laurila on jo vuosikausia kysellyt puun käytön vastustajilta, ensin Twitterissä ja sitten X:ssä, että mikä olisi se ympäristöystävällisempi vaihtoehto esimerkiksi suomalaisen puun käytölle. Vastausta ei ole tähän päivään mennessä kuulunut.

Kysymys on hyvä ja ongelma vanha.

 

Yhdysvaltalainen, ympäristöjärjestöjä lähellä oleva Worldwatch-instituutti tarjosi jopa peltosellua puun tilalle. Kirjoitin instituutin lehteen asiaa koskevan kommentin, jossa totesin, että peltosellu ei millään voi olla luonnonläheistä pohjoismaista metsää parempi, koska se vaatii metsän korvaamista pellolla. Sitä varten metsästä viedään pois kaikki puut, mutta myös kaikki muutkin kasvit ja vielä humus, tuodaan tilalle uusi humus, viljellään yhtä kasvia ja hävitetään muut, lannoitetaan vuosittain ja korjataan sato kerran vuodessa.

 

Kommenttia ei julkaistu koskaan. Kirjoitan asiasta enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

On helppo sanoa, että ”Save a tree, use PVC”, kuten Britanniassa mainostettiin. Saksassa oli mainostettu, että puusta tehdyn paperin käyttö pakkauksissa on häpeä, ”me käytämme pakkauksissamme ympäristöystävällistä All-folin-foliota”. Statoil mainosti Norjassa, että muovikassi säästää metsiä. Kun norjalainen Bankenes Betalingssentral siirtyi paperisista muovisiin kirjekuoriin, se perusteli: ”Olemme valinneet ympäristöystävällisen muovin, jota voi polttaa ja kierrättää ja jonka valmistamiseen käytetään merkittävästi vähemmän energiaa kuin paperin tuottamiseen.”

 

Siemens taas mainosti, että Danderydin sairaalassa Tukholmassa ”korvaklinikka on korvannut kaikki paperimuistiot sähköisillä muistiinpanoilla”. Saksalainen Miele mainosti, että sen kodinkoneiden käyttöohjeet on painettu jäteoljesta eikä puusta tehdylle paperimassalle, mikä on ympäristöystävällisempää, koska se vähentää puiden kaatamista.

 

Näin siis vuonna 1997. Mutta on turha kuvitella, että tuollaista ei olisi ollut myöhemmin.

 

”Puu häviää”, kirjoitin 9.1.1997 Vihreä Lanka -lehdessä. Väitin, että ympäristöjärjestöjen tärkeä tavoite, pienempi puutuotteiden kulutus, toteutuu niin, että puu korvataan jollain muulla ja ympäristömielessä huonommalla, mutta kulutus sinällään ei vähene.

 

Esimerkiksi Rainforest Action Network esitteli luonnonvarojen käytön tavoitteensa näin: ”Reduce, re-use, recycle, replace” – tässä järjestyksessä. Todellisuudessa keinot kuitenkin toteutuvat päinvastaisessa järjestyksessä.

 

Puutuotteiden vastainen kampanjointi on ajanut kaikkein tehokkaimmin niiden korvaamista (replace) muilla materiaaleilla, kuten uusiutumattomilla muoveilla, teräksellä, alumiinilla ja kivellä. Kyseisiä tuotteita tuottavat toimialat käyttävät mielellään ympäristöjärjestöjen metsäkampanjoita todisteena omien tuotteidensa paremmuudesta.

 

Seuraavaksi parhaiten on toteutunut kierrätys (recycle), jopa niin, että siitä on tullut tekosyy muiden tavoitteiden unohtamiseksi: re-use ja reduce, eli uudelleenkäyttö ja käytön vähentäminen eivät ole toteutuneet juuri lainkaan.

 

Samaan suuntaan ajaa uusiutuvan raaka-aineen suuri ongelma, hengiltä ottaminen, joka koskee kaikkia muita uusiutuvia raaka-aineita paitsi aurinkoa ja tuulta. ”Uusiutuva raaka-aine on aina tapettu”, kuten kirjoitin yllä mainitun Worldwatch-kommenttini väliotsikossa.

 

Ympäristöjärjestöt – erityisesti Greenpeace – käyttävät tätä täysin häikäilemättömästi hyväkseen. Siitä on hyvä tehdä kauheita mainosvideoita, joiden arviointi ei kuulu minkäänlaiselle viestinnän eettiselle arviointineuvostolle, kuten kuvaan kirjassani. Mutta jälleen: mikä olisi vaihtoehto, siitä Greenpeace ei puhu.

 

Joskus puunvastustamishankkeet saavat mitä kummallisimpia piirteitä. Joulukuussa 1998 silmiini osui Pagina-nimisen kustannusyhtiön mainos, joka alkoi lupauksella: ”Hanki kirja, istuta puu! Hankkimalla kirjan Paginalta olet mukana istuttamassa Suomen metsiä”.

 

Esitteen mukaan ”Pagina Oy vastustaa avohakkuita ja tukee metsien uudelleenistuttamista”. Kuitenkin, aivan riippumatta siitä kuka puutuotteet ostaa, Suomessa on ollut vuosikymmenet voimassa laki, jonka mukaan metsänomistajan on huolehdittava uuden taimikon syntymisestä avohakkuun jälkeen. Niinpä Suomen metsissä istutetaan vuosittain aivan rutiininomaisesti noin 150 000 puuntainta. Eikä siinä kaikki, lisäksi kylvetään vastaava pinta-ala, ja sen päälle vielä luontaisen uudistamisen myötä tuotetaan taimikko hieman kylvöä pienemmälle pinta-alalle.

 

Paginan esitteen viherpesulinja jatkui paperin valmistajan, Kymin paperiteollisuuden (UPM) teknisen palvelun päällikön Henrik Karlssonin lausunnolla. Sen mukaan ”käyttämämme kirjapaperi on Kymnova, joka on täysin puuvapaa” paperi.

 

Selittämättä jäi, että ”puuvapaa” ei tässä suinkaan tarkoita sitä, että paperiin ei olisi käytetty puuta, vaan sitä, millä menetelmällä paperinvalmistuksessa käytetty massa on valmistettu. Syystä, jota en tiedä, sellusta valmistettua paperia kutsutaan puuvapaaksi, erotuksena hiertämällä tai hiomalla tehdystä massasta. Molemmat on kumminkin tehty kokonaan puusta.

 

Britannia pyrki FSC-sertifiointiin julkisissa hankinnoissaan 2000-luvun alkuvuosina. Kirjoitan metsäsertifioinnista ja ympäristöjärjestöjen tukemasta FSC:stä enemmän sekä Terveisiä ullakolta -kirjassani että Ideaalista itsetarkoitukseksi – kirjassani (Metsälehti-kustannus, 2005).

Siitä, mihin Britannian hanke todellisuudessa olisi puutuotteiden markkinat vienyt, puhuttiin vähemmän. Todennäköisin häviäjä olisi ollut puu.

 

FSC-puusta oli huutava pula. Oli päivänselvää, että jos pelkästään FSC-puun käyttö olisi ollut hyväksyttyä ja sitä ei kuitenkaan olisi ollut saatavilla, britannialaisen koulun ikkunanpokiksi olisi valittu jotain muuta kuin puuta, kuten muovia tai alumiinia.

 

Ei yllättänyt, että alumiiniteollisuus tuki FSC:tä. Yksi maailman suurimmista alumiinijäteistä, kanadalainen Alcan oli myöntänyt sille miljoonan dollarin Alcan Prize for Sustainability -palkinnon. Toki varsinainen päätös palkinnon saajasta ohjattiin ulkopuoliselle International Business Leader Forumille – jossa Alcan oli jäsen. Alcan ei vastannut mitenkään asiaa koskeviin kysymyksiini.

 

Liike-elämässä tiedetään, millä tarkkuudella ympäristöjärjestöt nykyään vahtivat ylikansallisten yritysten toimia kolmannessa maailmassa. Siihen nähden on kummallista, että Alcanin Intiassa toimivan osakkuusyhtiön Utkal Alumina Internationalin toimet eivät aikanaan herättäneet minkäänlaista kritiikkiä, pikemminkin päinvastoin: rahat, jotka joissain muissa yhteyksissä saatettaisiin tuomita verisiksi, muuttuvat hyväksyttäviksi, jos osa niistä lahjoitetaan ympäristöjärjestöjen tukemalle FSC:lle.

 

Vuonna 2005 Alcan omisti Utkal Aluminan 45-prosenttisesti. Yhtiön oli tarkoitus perustaa Kashipuriin Intiaan bauksiittikaivos ja alumiinitehdas. Paikalliset kuitenkin vastustivat hanketta siinä määrin, että valmista ei tullut ilman valtion turvallisuuspoliisin väkivaltaista tukea – viimeksi sitä tarvittiin joulukuussa 2004.

 

Mitä Kashipurissa todella tapahtui, minun on mahdoton tietää. Yleisesti tiedetään, että paikallisten vastarintaliikkeiden syytökset saattavat pitää paikkansa, mutta vain saattavat. Jos kaikki kuitenkin on kunnossa, miksi niin Alcan kuin FSC:kin jättivät vastaamatta asiaa koskeviin kysymyksiin?

 

Mutta kyllä metsäalallakin on osattu viherpesu. Heinäkuussa 2007 sain eteeni Turun kirjekuoritehtaan esitenipun, missä yhtiö jopa jääkarhuun vedoten kehotti käyttämään heidän paperiaan, koska se tuo paremman ilmaston.

 

Väitteelle oli perustelukin: yhtiön käyttämä ruotsalaisyhtiö Munkenin paperi oli FSC-sertifioitua. Väite oli mielenkiintoinen siksi, että FSC-metsäsertifioinnin säännöissä ei tuossa vaiheessa ollut minkäänlaista viittausta ilmastonmuutokseen eikä sen torjuntaan metsäsertifioinnin keinoin.

 

Niinpä kysyin 30.7. Turun kirjekuoritehtaalta, mikä tekee FSC-sertifioidun paperin ilmastonmuutoksen kannalta muita paremmaksi. Kirjekuoritehdas lähetti kysymykseni Arctic Paper -yhtiöön, josta minulle vastattiin 1.8., että asia selviää menemällä FSC:n verkkosivuille ja että puupohjaisten tuotteiden käyttö ylipäätään on ilmastolle muita tuotteita parempi.

 

Vastasin, että tietenkin olin jo käynyt FSC:n sivuilla ja kävin nyt uudestaan, enkä vieläkään löytänyt sieltä mitään mainintaa ilmastonmuutoksesta. Muistutin myös ainakin Länsi-Euroopassa voimassa olevista markkinoinnin säännöistä, joiden mukaan mistään ihmisen tekemästä tuotteesta ei saa sanoa, että se on ympäristöystävällinen, vaan luvallista on ainoastaan vertailla eri tuotteiden ympäristöystävällisyyttä – seikka, joka toki unohtuu liki jokaiselta mainostajalta tuon tuostakin.

 

FSC:stä totesin, että olisi toki perusteltavissa väittää, että se takaa huolenpidon luonnon monimuotoisuudesta, mutta että ilmastosta. Niinpä toistin tehtaalle aiemmin lähettämäni kysymyksen – mutta vastausta en saanut.

 

Tärkein raaka-aineiden välinen kilpailu käydään rakentamisessa. Näin siksi, että materiaalien kulutus rakentamisessa on valtavan suurta. Ja myös siksi, että puun ympäristö- ja ilmastoedut verrattuna muihin rakennusmateriaaleihin ovat merkittävät.

 

Moni pitää tätä ratkaisevan tärkeänä kilpailutekijänä, mutta ei se sitä kuitenkaan ole. Ratkaisevaa on raha eikä ole juuri merkkejä siitä, että isot rakennusyhtiöt ainakaan Suomessa siirtyisivät puuhun vain siksi, että se on niille edes yhtä edullista kuin vaikkapa betoni. Jos ollaan niin sanotusti vapailla markkinoilla, puurakentamisen pitäisi olla rakennusyhtiölle selvästi edullisempaa, jotta ne alkaisivat rakentaa kokonaan toisenlaista, puuelementteihin perustuvaa talonrakentamisen infrastruktuuria.

 

Suomi on puurakentamisen mallimaa, kirjaimellisesti. Suuret puurakennukset ovat meillä säännönmukaisesti markkinoiden ulkopuolella rakennettuja, tuettuja malliesityksiä. Osuutta erityisesti suurissa ja markkinaehtoisissa rakennuksissa ei ole saatu nousemaan.

 

Moni kysyy, miksi pitäisikään. Vastaus on yksinkertainen: jos ihmiskunnan suuret ympäristöongelmat – kuten kasvihuoneilmiön voimistuminen ja luonnon monimuotoisuuden uhat – on tarkoitus ottaa vähänkään tosissaan, ei ole kyse siitä, haluammeko rakentaa puusta, vaan siitä, että meillä ei ole vaihtoehtoa, niin ylivoimainen puu on ympäristöominaisuuksiltaan.

 

Miksi puurakentaminen on lyönyt itsensä läpi Ruotsissa paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa? Rakennusyhtiötkin ovat molemmissa maissa pitkälle samoja. Miksi Skanska ja Peab osaavat rakentaa puusta kannattavasti Ruotsissa, mutta eivät Suomessa?

 

Molemmissa maissa on vedetty aika samanlaisia valtiojohtoisia ohjelmia puurakentamisen edistämiseksi, mutta tuloksia on saatu vain Ruotsissa. Jo kauan sitten puun osuus kerrostaloissa, teollisuuden ja kaupan käyttämissä halleissa ja silloissa oli 15–40 prosenttia.

 

Ruotsissa puu on jyrännyt myös täydennysrakentamisessa: vanhan kerrostalon päälle voi runkoa vahvistamatta rakentaa kolmekin uutta kerrosta, jos ne tehdään puusta, kun betonista voi tehdä vain yhden. Kolme puukerrosta syntyy murto-osassa siitä ajasta, mitä yksi betonikerros ja puusta rakennettaessa asukkaat voivat asua talossa koko rakentamisen ajan.

Miksi tätä ei tapahdu Suomessa? Vastaus on yksinkertainen ja paljastava: Suomessa asia on jätetty markkinoille, Ruotsissa ei. Näin sanoi ainakin Ruotsin elinkeinoelämän perustaman Träbyggnadskanslin johtaja Niclas Svensson Tukholmassa suomalaisille toimittajille niinkin aikaisin kuin lokakuussa 2010.

 

Viesti oli selvä: kunnalliset rakennuttajayhtiöt yksinkertaisesti alkoivat vaatia puuta. Svenssonin mukaan pienet yhtiöt oivalsivat puurakentamisen tuovan niille kilpailuedun, minkä jälkeen suurtenkin oli pakko lähteä mukaan, koska muuten ne olisivat menettäneet markkinan.

 

Ruotsissa tämä on ollut mahdollista, sillä siellä ei ole epäröity käyttää poliittista voimaa hyvän asian edistämiseen. Suomessa näin ei haluta tehdä.

 

Ruotsissa apuna on ollut myös kaavoittaja: kunnat yksinkertaisesti päättivät, että tietyille alueille on rakennettava puusta. Olen useissa kirjoituksissani tuonut esille, että jos kuntalaiset haluavat puutaloja, heidän on painostettava kunnallisia päättäjiä kaavoittamaan puutaloalueita. Niin yksinkertaista se on.

 

Mutta ei Suomessa, missä poliittista valtaa käytetään usein kovin vastentahtoisesti ja vedotaan markkinoihin, jotka mantran mukaan aina löytävät parhaat ratkaisut – vaikka samaan aikaan tiedetään, että ympäristöseikkoja markkinat eivät ota huomioon, ellei poliittinen päättäjä pakota.

 

Rakentamisen ympäristövaikutukset ovat suuri huolenaihe, minkä johdosta Työ- ja elinkeinoministeriö selvitti vuonna 2012, miten rakentaminen vaikuttaa ennen muuta ilmastoon ja ympäristöön. Puu osoittautui ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin verrattuna.

 

Tämä ei käynyt betonimiehille. Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelivat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko rakennuksen elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

 

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus. Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he tekevät siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

 

Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa vähentää syntiään jakamalla sen asukkaan kanssa.

Betonimiesten vastuun välttely perustuu väitteeseen, että asuminen on oleellinen osa rakennuksen elinkaarta, koska asumista vartenhan asuintalot rakennetaan. Tämä pakottaa kysymään, eikö silloin pitäisi ottaa mukaan myös asuintalojen vaatima kunnallistekniikka – sähköt, vesi, viemärit – niitäkään ei tarvita ilman asumista.

 

Mutta betonilogiikalla tämä ei kannata, koska kunnallistekniikka jos mikä niitä kasvihuonepäästöjä vasta aiheuttaakin.

 

Betoni imee hiilidioksidia, uutisoitiin Rakennuslehdessä loppuvuodesta 2020. Uutista tässä ei ollut: se tietenkin tiedettiin, että kun betoni on valmista, se alkaa hiljalleen ja ajan kanssa sitoa itseensä hiilidioksidia.

 

Uutinen kuitenkin ohitti kokonaan sen, miksi betoni on ilmastolle haitallista: sen tekeminen tarvitsee valtavasti energiaa ja tuottaa hiilidioksidia muutenkin. Jos Rakennuslehti olisi katsonut asiaa betonin koko elinkaaren mitalta, mikä on alkeisvaatimus ympäristöasioissa, uutinen olisi saattanut jäädä tekemättä.

 

Betoniteollisuus väitti Ympäristö ja yritys -lehdessä (3/2020), että Helsingin Kuninkaantammen rakentamiskokeilu olisi osoittanut puurakentamisen erittäin kalliiksi tavaksi sitoa hiilidioksidia. Tutkin Kuninkaantammen tuloksia, enkä löytänyt väitteelle todisteita.

 

Soitin kyseiset Kuninkaantammen kohteet rakentaneelle Rakennus-Reposelle ja kysyin, mistä tietoja olisi saatavilla. Yhtiöstä vastattiin, että ei mistään, koska hiilidioksidin sitomiskustannuksia ei arvioitu hankkeessa millään tavoin.

 

Betoniteollisuus oli kuitenkin löytänyt viestilleen kiitollisen levittäjän. Kivi ei jää kääntämättä, kun WWF etsii kanavia viestilleen, että puiden kaataminen tuhoaa ilmaston.

 

WWF:lle betoniteollisuus on selvästi haluttu yhteistyökumppani ja se levitti kanavissaan tätäkin viestiä. WWF tukee betonilinjaa myös sosiaalisessa mediassa ja kulissientakaisessa painostuksessaan. Toisaalta WWF on betonimiehille haluttu lähettiläs, minkä merkkinä betonimiehet levittävät WWF:n suosiollista betoniviestiä haastattelulausunnoissaan ja julkaisuissaan.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

 

E-julkaiseminen – kaikki e ei ole ekologiaa

 

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: 12 minuuttia.

 

”E-lasku on pienyrityksen ekoteko”, kirjoitettiin Energia-lehden numerossa 6/2008. Lähteenä oli TietoEnatorin johtaja Bo Harald. Hän lupasi jutussa giganttisia bensan ja sähkön säästöjä, ”jos eurooppalaiset firmat luopuisivat paperilaskuista”. Sitä, mihin lupaukset perustuivat, jutussa ei kerrottu, niin kuin ei perusteltu sitäkään, että tulostetut maksumääräykset olisivat aiheuttaneet kokonaista 2,8 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt vuodessa.

 

Kirjoitin lehteen vastineen, joka julkaistiin numerossa 7/2008. Huomautin, että emme tiedä, mitkä ovat e-laskun ympäristövaikutukset, tai jos niistä jotakin tiedetään, niitä ei kerrota, koska ne ovat liikesalaisuuksia – mikä ei tarkoita, että niitä ei olisi olemassa.

 

”Mistä hyvänsä toiminnasta luopuminen säästää tietenkin ympäristöä, mutta eikö olisi rehellistä verrata näitä säästöjä siihen, mitä korvaava menetelmä tuo tullessaan. Esimerkiksi viestinnästä tiedämme, että painotuotteet pärjäävät erittäin hyvin ympäristövertailussa sähköisen julkaisemisen kanssa. Eikä näissä vertailuissa edes ole otettu huomioon, että painotuotteita tehdään uusiutuvasta raaka-aineesta, ne käytetään lukuisia kertoja, ne kierrätetään ja lopuksi niistä tuotetaan bioenergiaa.”

 

”Niitä jalostava teollisuus käyttää enemmän uusiutuvia energianlähteitä kuin esimerkiksi energiantuotanto, jossa taas todennäköisesti aiheutetaan merkittävimmät e-laskun ympäristövaikutukset – tietotekniikan ja ohjelmistojen rakentamisen ohella.”

 

Harald laski paperilaskun ympäristövaikutukset jopa kahteen kertaan, kun hän sanoi, että paperilaskut vievät vuodessa sekä 400 000 tonnia paperia että 15 miljoonaa tämän paperin tekoon tarvittavaa puuta. ”Sen sijaan hän ei ota lainkaan huomioon sitä mahdollisuutta, että e-laskukin saatetaan jossakin vaiheessa tulostaa”, kirjoitin.

 

Haraldin väitteet olivat tavanomaisia. E-laskun ja e-julkaisemisen paremmuutta perustellaan laskemalla paperisen kilpailijan ympäristövaikutukset jopa enemmän kuin täysimääräisesti, kun taas e-vaihtoehdon vaikutuksia ei usein lasketa ollenkaan: koska niitä ei tunneta, ne oletetaan nollaksi. Myöskään puun uusiutuvuutta ja puutuotteiden kierrätystä ei yleensä oteta laskelmissa huomioon.

 

Sitä, että e-vaihtoehdon tarvitsema tietokonekapasiteetti jätetään huomiotta, perustellaan usein sillä, että sehän on olemassa muutenkin. Samalla perusteella paperilaskun paperinvalmistus ja painaminen olisi voitu jättää huomiotta, koska olivathan ne paperitehtaat ja painokoneet olemassa muutenkin.

 

Näin kirjoitti muun muassa ympäristöministeriön ympäristöneuvos Antero Honkasalo Ympäristö-lehdessä 7/2008. Honkasalon mukaan, ”vaikka sähköinen tiedonvälitys tarvitsee energiaa ja oman aineellisen intrastruktuurinsa, niin tiedonvälityksessä bitin siirtäminen on lähes aina ympäristöystävällisempää kuin paperin, koska siihen tarvittava järjestelmä joka tapauksessa on jo olemassa ja sähköisessä viestinnässä jätteiden käsittely vaatii vain delete-napin painamista”.

 

Kannanotto oli kerrassaan hämmästyttävä. Eikö Honkasalo ollut kuullut esimerkiksi tietokoneiden tarvitsemista harvinaisista ja kriittisitä mineraaleista, joita jopa verimetalleiksi kutsutaan. Siis mineraaleista, joiden louhinnan synnyttämät jätteet aivan varmasti eivät katoa delete-näppäintä painamalla?

 

Vastasin Honkasalolle 24.11. Toin esiin, että sähköisen tiedonvälityksen ympäristövaikutuksia ei tiedetä, koska niitä ei ole haluttu tutkia, mitä onkin hyvä verrata erittäin hyvin tutkittuihin paperin vaikutuksiin.

 

Mutta on toisenlaisiakin tutkimuksia. Esimerkiksi Tukholman teknillisen korkeakoulun (KTH) tutkimuksen mukaan paperilehti pärjäsi e-lehdelle ympäristöystävällisyydessä oikein hyvin, vaikka tutkimuksessa oli oletettu, että paperilehti luetaan vain kerran, mikä pitäneekin toisinaan paikkansa.

Sähkölehdessä taas jokainen lukukerta vastaa uutta tuotantoa. Eikä tässäkään tutkimuksessa otettu huomioon paperin ja metsäteollisuuden käyttämän energian uusiutuvuutta.

 

Kun Honkasalo kirjoitti, että sähköinen tietojärjestelmä ”on jo olemassa”, kysyin, mihin tarkoitukseen tässä maassa sitten joka vuosi ostettiin tuhansia uusia tietokoneita ja mitä niitä huoltavat firmat oikeastaan siis pitävät yllä? Ja millä järjestelmä pyörii, ellei sähköllä, jota on tehtävä joka ikinen hetki, eikä koskaan ilman ympäristövaikutuksia.

 

Entäpä ympäristöministeriön suuri työ elektroniikkajätteen kierrättämiseksi, eikö siinä jätteessä ole tietokoneita? Eikö siitäkin sentään selviäisi painamalla delete-nappulaa?

 

Honkasalo vastasi 1.12.2008. Siinä hän käytännössä perääntyi kaikista väitteistään ja korosti huoltaan siitä, että sähköiset järjestelmät tulevat kaiken vanhan ”päälle” ja lisääntyvät jatkuvasti.

 

E-lasku on ympäristöteko, väitti Helen, Helsingin Energia, lehdessään marraskuussa 2008. Tälle esitettiin vain yksi perustelu: ei synny turhaa paperijätettä. Jouduin taas lähettämään sähköpostia.

 

Ilmoitin haluavani parempaa, ihan asiakkaanakin: jos tällaisia sanotaan, pitäisi pystyä esittämään edes jonkinlainen vertailu vaihtoehtojen kesken. Kohteliaasti oletin, että sellainen on olemassa ja halusin siitä enemmän tietoa.

 

Helenin laskutuspalvelupäällikkö Satu Willgren vastasi 5.12.2008. Aluksi hän luetteli paperinkäytön ympäristösyntejä ja perusteli sitten e-laskua jälleen sillä samalla vapaamatkustusperusteella, minkä olin kuullut moneen kertaan: kukaan tuskin ostaa tietokonetta e-laskutuksen takia, niin että juuri Helenin ei tarvitse ottaa niiden ympäristövaikutuksista mitään vastuuta.

 

Willgren antoi linkit luonnonsuojeluliiton ja WWF:n julkaisuihin asiassa, joista kirjoitan edempänä lisää. Tiesin jo, että niissä toistuvat samat, tässä suhteessa jatkuvasti vastaan tulevat puutteet, jotka totesin vastauksessani Willgrenille 3.12. Kiitin tiedoista paperintuotannon ympäristövaikutuksista, jotka toki tiesinkin jo. ”Oleellisempaa on, että te näytätte pitävän kilpailuetuna sitä, että te ette tiedä omianne”, vastasin.

 

Mutta kansalaiset oli harhautettu, ainakin mikäli on uskomista Uusi toimisto -lehdessä 10.2.2009 julkaistuun juttuun. Siinä kerrottiin Postin NetPosti-palvelun tammikuussa teettämästä Facebook-kyselystä, jossa kansalaisilta oli kyselty NetPosti-palvelun sähköisen asioinnin hyötyjä. Jutun mukaan kyselyyn vastasi lähes 20 000 suomalaista ja sen tulos oli, että vastaajien mielestä ”vihreys” on sähköisen asioinnin tärkein ominaisuus. Tätä mieltä oli noin puolet vastaajista. Itellan Antero Sarén päästettiin ylistämään sähköisen asioinnin vihreitä ansioita.

 

5.3.2009 lähetin vakuutusyhtiö Ifin viestintäjohtaja Anja Talasmolle kysymyksen yhtiön käyttämästä laskusaatteesta, jossa kehotettiin säästämään luontoa ja ympäristöä ottamalla käyttöön paperiton palvelu. Toin esiin tutut perusteet, mutta myös ihmettelin yhtiön asiakaspalvelijoita, jotka olivat vastanneet minulle, että asia ei kuulu heille laisinkaan.

 

Talasmo ei vastauksessaan 13.3. yrittänytkään vastata kysymyksiini eikä siis kyennyt osoittamaan minkäänlaisia perusteita yhtiön väitteille. Hänen sanomanaan oli vain yleinen huoli, jota hän kuvasi esimerkiksi sellunteon vaatimalla energialla – mikä osoitti vain tietämättömyyttä: selluntekohan ei kuluta vaan tuottaa energiaa.

 

Luonnonsuojeluliitto suosittelee verkkolaskua paperilaskun sijaan, kirjoitti Helsingin Sanomat 25.2.2009, koska ”ympäristöystävällisyys on verkkolaskun vahva valtti”. Uutisen johdosta lähdin tutkimaan liiton verkkosivuja, enkä löytänyt asiasta mitään tietoa.

 

Kysyin liiton viestintäpäällikkö Matti Niemiseltä 5.3., mihin väite perustuu. Nieminen vastasikin vielä samana päivänä, että liitolla ei ole asiaan virallista kantaa mutta sitä kehitellään.

 

Nieminen kuitenkin arveli verkkolaskutuksen olevan ympäristömielessä vahvoilla ja epäili Metsäyhdistyksen tämän takia vastustavan verkkolaskutusta – mikä oli aika omituinen väite: eihän Metsäyhdistyksellä eikä edes minulla ollut asiaan mitään kantaa. Ainoa, mikä kiinnosti, olivat perustelut.

 

Nieminen kysyi, onko Metsäyhdistyksellä asiasta tietoa. Vastasin, että minun tietojeni mukaan näyttöä verkkolaskutuksen tai sähköisen julkaisemisen paremmasta ympäristöystävällisyydestä ei ole. Nieminen kertoi Luonnonsuojeluliiton seuraavan tilannetta, mutta jättävän tarkemmat laskuharjoitukset muille.

Luonnonsuojeluliitolla ei siis ollut asiaan kantaa eikä se suositellut mitään.

 

Vihreä Lanka -lehti neuvoi säästämään paperia kotitoimistossa 20.3.2009 julkaistulla toimittaja Elina Venesmäen jutulla. Helsingin kauppakorkeakoulun yliassistentti neuvoi jutussa ottamaan kovat keinot käyttöön ja vaihtamaan palveluntuottajaa, jos sähköistä laskua ei ole saatavilla. ”Sanoin itse juuri irti matkavakuutukseni, koska vakuutusyhtiö ei kyennyt lähettämään verkkolaskua.”

 

Jouduin lähettämään viestiä sekä Vihreälle Langalle että yliassistentti Esko Penttiselle. Penttinen vastasi minulle 26.3. aloittamalla, että on erittäin hyvä, että asiasta keskustellaan. Hän kuitenkin väitti, ilman todisteita, että esimerkiksi e-laskun ympäristövaikutus on marginaalinen.

 

Penttisen mukaan tietokoneiden ympäristövaikutusta ei tarvitse ottaa huomioon, koska ne meillä on muutenkin. Hän laittoi viestinsä ja siis myös viestin hännässä olleen minun kysymykseni kopiona Tieto Oy:n johtaja Bo Haraldille, tietysti minulta lupaa kysymättä.

 

Harald leimasi pikaisesti tulleessa viestissään minut muutosvastarintaiseksi ja vaati, että muutosvastarintaisuuteni pitäisi perustua faktoihin. Tuntui hölmöltä: minähän olin vain kysellyt perusteluita muiden väitteille.

 

Minkäänlaista vertailua paperi- ja sähkölaskutuksen ympäristövaikutuksista Harald ei esittänyt, mutta katsoi kuitenkin aiheelliseksi letkauttaa, että ”oletan että vihreätkin ovat edistyksellisiä ja muutoshakuisia” – kertomatta kuitenkaan, ketä hän tässä yhteydessä tarkoitti ”vihreillä”. Minuako? Aika moni ”vihreä” olisi saattanut ratketa nauruun.

 

Vastasin koko joukolle vielä samana päivänä. Huomautin, että kuluttajamarkkinoinnissa ei saisi sanoa sellaista, mikä ei ole totta, ”mutta kas, todisteita vaaditaankin minulta”. Harald lähetti sitten tutkittavakseni PDF:n, jossa ei kuitenkaan sanottu sanaakaan minkään asian ympäristöystävällisyydestä.

 

”Mutta (…) jos ei halua uskoa digitalisointiin niin menee kohtuuttoman paljon aikaa vakuuttamiseen”, kirjoitti Harald. Pyysin häntä lopettamaan vinoilun, koska arvelin, ettei se sovi hänen edustamansa yhtiön arvoille. Sen hän tekikin – en ole hänestä sittemmin kuullut.

 

Kaikki e ei ole ekologiaa, otsikoitiin kirjoitukseni Suomen Kuvalehdessä 30.4.2009. Kirjoitus on luettavissa myös blogissani päivämäärällä 6.5.2010.

 

Kirjoitin, että ”sähköistä laskua markkinoivalla elinkeinoelämällä ovat menneet eet sekaisin. On unohdettu, että e ei aina tarkoita ekologiaa, vaikka se tarkoittaisikin sähköä (electricity)”

 

Muun ohella viittasin yllä mainittuun Helsingin Sanomien kirjoitukseen, jossa Luonnonsuojeluliiton oli väitetty suositelleen verkkolaskua paperisen sijaan. Kerroin, että väite oli perätön ja kysyin: ”Eikö edes paperille painetussa Helsingin Sanomissa ymmärretä, että vaikka sähköä ei voi nähdä, se tehdään jostakin, usein fossiilisista raaka-aineista, uraanista tai – puusta. Miksi puusta tehty paperi on paha, mutta sähkö hyvä?”

 

Luonnonsuojeluliiton Jouni Nissinen vastasi kirjoitukseeni 15.5.2009. Hänen mukaansa ”e-lasku peittoaa paperin”, mitä hän perusteli Postin tekemällä vertailututkimuksella. Siinä ei kuitenkaan vertailtu muuta kuin eri laskutustapojen ilmastovaikutuksia. Nissisen kannanotto oli kiintoisa nimenomaan Luonnonsuojeluliiton taholta, olivathan juuri luonnonsuojelijat korostaneet, että ilmastovaikutus on vain yksi osa ympäristövaikutuksia.

 

Nissisen mukaan ”täysin sähköisen kirjeen tuotantoprosessin hiilidioksidipäästöt ovat noin 40 prosenttia pienemmät kuin paperilla tuotetun perinteisesti jaellun kirjeen”. Minkäänlaista selkeää tutkimusviitettä Nissinen ei kirjoituksessaan antanut.

 

Ulkoministeriö keksi hiilikiristyksen, kirjoitin Lapin Kansassa 31.8.2010. Työtoverini oli saanut kutsun Helsingissä pidettäville suurlähettiläspäiville. Kutsusta ilmennyt hiiliherätys sai nauramaan: ”Osana toimintaamme hiilijalanjäljen vähentämiseksi lähetämme kutsun tänä vuonna vain sähköisesti.”

 

Ulkoministeriössä siis ajateltiin, että sähköpostin liite on tummaa pukua vaativan ministeriön arvovallan kannalta ihan yhtä hyvä kuin perinteinen, kaunis ja arvostettu, postin kautta lähetetty paperille kohopainettu kunnollinen kutsu.

 

Kaiken lisäksi kutsun alareunassa luki: ”Kutsu (…) pyydetään esittämään saavuttaessa.” Kun kutsua ei vielä tuolloin ollut mahdollista näyttää matkapuhelimesta, ulkoministeriössä varmaankin oletettiin, että osallistujat kantavat mukanaan läppärinsä. Tai sitten, että kutsu tulostetaan ilmeisen ilmastovihamieliselle paperille, mutta onneksi muualla kuin ulkoministeriössä, jolloin kauhea ilmastovaikutus siirtyisikin muille.

 

Oliko kyse hiilikiristyksestä: jos et tulosta, et osallistu.

 

Tosimaailmassa, jos ulkoministeriö oikeasti haluaisi säästää ilmastoa, se vähentäisi lentomatkoja. Yksikin kyseiseen tilaisuuteen tullut suurlähettiläs olisi voinut, ottamalla junan, pienentää ministeriön hiilijalanjälkeä niin paljon, että paperisia kutsuja olisi saatu lähettää vaikka maailman tappiin saakka – riippuen tietenkin juhlien määrästä.

 

Yhden miehen sotani sähköpropagandaa vastaan sai taustatukea 5.11.2010, kun Helsingin Sanomat julkaisi Lasse Krogellin ja Annukka Ahopalon yleisönosastokirjoituksen, joka oli otsikoitu näin: ”Kestävä viestintä perustuu edelleen paperiin”. Krogell ja Ahopalo edustivat teollisuuden perustamaa Suomen Print Power/Two Sides-hanketta paperisen viestinnän edistämiseksi.

 

Kirjoittajat kertoivat esimerkiksi sähköisen julkaisemisen aiheuttamista jätteistä. ”Romua syntyy maailmassa jopa 50 miljoonaa tonnia vuodessa ja sen määrä kasvaa kolme kertaa nopeammin kuin muiden jätteiden määrä.”

 

Sen sijaan ”kuolleisiin puihin” – IT-asiantuntija Petteri Järvisen keksimä termi – perustuva paperiteollisuus käytti maailmassa kaadetusta puusta vain 11 prosenttia, eikä se käyttö ole koskaan johtanut metsien katoamiseen. Esimerkiksi Euroopassa metsäala kasvoi tuolloin Uudenmaan pinta-alan verran joka vuosi.

Kirjoittajat toivat esille useita IT-alan sivuuttamia seikkoja metsäalasta: se sitoo kymmenesosan Euroopan hiilidioksidipäästöistä ja puukuitu kierrätetään jopa seitsemässä eri käyttökohteessa ennen kuin se poltetaan uusiutuvaksi bioenergiaksi. He myös muistuttivat, että ”internet on saanut monet yhteisöt luopumaan painotuotteista kokonaan”, minkä seurauksena niiden historiantaju katoaa, kun mistään julkaisuista ei jää mitään jälkeä minnekään.

 

Suorastaan krokotiilinkyyneliin kaadettujen puiden puolesta yltyi Basware Oyj:n toimitusjohtaja Esa Tihilä, kun hän väitti Talouselämässä 25.11.2011, että ”jos suomalaiset kuluttajat siirtyisivät käyttämään sähköistä laskutusta, säästyisi vuodessa kaksi miljoonaa puuta sekä mittavat määrät vettä ja polttoainetta”. Vastasin Tihilälle 5.1.2012 ihmettelemällä IT-alan ”epä-älyllistä kiivailua metsäalaa kohtaan”.

 

Tyypilliseen tapaan Tihilä laski paperilaskun ympäristövaikutukset jopa kahteen kertaan, kun hän ensiksi halusi säästää puut ja sitten vielä niistä tehdyn paperin. Hän ei ollut havainnut, että paperilasku on hiilivarasto, tai sen voi käytön jälkeen polttaa bioenergiaksi, josta tehdyllä sähköllä voidaan käyttää vaikkapa e-laskuja käsitteleviä tietokoneita. Puiden kohtalosta huolehtiva Tihilä ei suonut sanaakaan niille, jopa lapsille, jotka keräävät tietokoneiden tarvitsemia raaka-aineita usein hengenvaarallisissa oloissa pitkin kehitysmaita.

 

Metsäalaa voi toki moittia monesta, mutta se on kuitenkin ollut aina selvä ja julkituotu periaate – mikä minullekin aikoinaan taottiin lujasti päähän – että omaa häntää ei nosteta muiden kustannuksella. Kaikille tämä periaate ei ole tuttu.

 

E-lasku on ympäristöystävällinen, väitti jopa FK, Finanssialan keskusliitto syyskuussa 2011. Ikävä tosiasia on, että markkinoinnin eettisten sääntöjen mukaan mitään ihmistoimintaa ei ole lupa sanoa ympäristöystävälliseksi, koska kaikella on haittansa, kirjoitin Lapin Kansassa 28.11.

 

Liitto oli teettänyt vertailun paperi- ja e-laskun hiilijalanjäljestä, mikä on eri asia kuin ympäristöystävällisyys. Tähän liitolla oli vastaus: ”Eikös ilmastonmuutos vaikuta ympäristöön?”

 

Tätä voi sanoa ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi: tutkitaan jotain osa-aluetta – ilmastovaikutusta – ja väitetään, että se edustaa kokonaisuutta – ympäristövaikutusta.

 

Selvitys väitti, että hiilijalanjälki on käytettävyydeltään erinomainen ilmastovaikutusten arvioinnissa, ”koska sitä on helppo tutkia ja vertailla”. Väite hämmästytti: kukaan ei ollut aiemmin pitänyt sitä helppona.

 

Hankaluuksia oli ainakin kaksi. Hiilijalanjälkeä on mahdoton laskea tyydyttävällä tavalla ja se ottaa huomioon vain negatiiviset ilmastovaikutukset, mitä varten on jouduttu kehittämään hiilikädenjäljen käsite. Sillä mitataan ilmastotoimien aikaansaamia parannuksia. Kirjoitan siitä enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Finanssialan selvityksessä vertailtiin paperi- ja e-laskun aiheuttamaa toimistotyön määrää tunneissa. Tunnit muutettiin hiilidioksidipäästöiksi ”GHG-protokollan” mukaan. Protokolla kuitenkin itsekin varoittaa, että hyvän tuloksen saaminen edellyttää perusteellisempaa tutkimusta. Sen suurin puute on, että se jättää suuria kokonaisuuksia huomiotta.

 

Kun kysyin, miten käytettyjen materiaalien loppukäsittely on otettu selvityksessä huomioon, vastaus oli paljastava: ”Ainoa oleellinen materiaali prosesseissa on paperi.” E-laskun vaatimien tietokoneiden valmistuksen ja loppukäsittelyn vaikutuksia ei oltu yritettykään selvittää.

 

Entä onko e-laskun aiheuttama energiankulutus keskustietokoneissa, palvelimissa ja tietoverkoissa otettu huomioon? En saanut vastausta. Sitä, että paperi tehdään merkittävässä määrin bioenergialla, ei otettu huomioon, eikä sitä, että käytön jälkeen paperilasku voidaan kierrättää bioenergiaksi.

 

Kaiken kaikkiaan ihmetytti, miksi e-laskun tueksi on haettava näinkin huonoja argumentteja. Vaikuttaa siltä, että oikeasti Finanssialakaan ei luottanut e-laskuun.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

 

Siilivastarintaa, niin missä?

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: Kuusi minuuttia

 

Ympäristöliikkeessä on ollut tapana moittia metsäalaa neliraajajarrutuksesta ja siilivastarinnasta. Näkemys tuo mieleen raamatullisen vertauksen: ”Miten huomaat tikun toisen silmässä, kun et näe tukkia omassa silmässäsi?”

 

Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo oli 2000-luvun alussa ylpeä: liiton metsäohjelma vuodelta 1989 oli toteutettu kokonaan. Sen lisäksi oli tehty sellaistakin, mitä liitto ei tuolloin ollut edes älynnyt esittää, kuten metsäsertifiointi.

 

Noihin aikoihin tapasimme Metsäyhdistyksessä WWF:n johtoa saunaillassa. Totesin takan ääressä, että metsäalan pitäisi löytää suojeluasioihin oma näkemys. WWF:n pääsihteeri Timo Tanninen sanoi, että ”nyt puhutaan asiaa, viimeinkin”.

 

Myöhemmin tällainen näkemys syntyikin Metsona tunnettuna, metsänomistajien vapaaehtoisuuteen perustuvana suojeluohjelmana. Siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa, millainen on suojelunarvoinen metsä ja pyrittiin suojelemaan vain määritelmän mukaisia metsiä. Ympäristöliikkeelle tämä oli hirveyden huippu ja se vastusti ohjelmaa aluksi kynsin hampain – tosin WWF suhtautui siihen muuta ympäristöliikettä myötämielisemmin.

 

Vastustus oli kummallista, sillä metsäaktivistit pitivät myös aiemmin noudatettua linjaa epäonnistuneena, vaikka se oli toteuttanut kaikki heidän vaatimuksensa. Vieläkin kummallisempaa oli tämä: he eivät hyväksyneet epäonnistuneeksi sanomansa linjan muuttamista, vaan päinvastoin, he vaativat sen voimistamista. Kirjoitan näistä asioista enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Joutsamolla oli näkemykselleen myös tutkijan tuki: hän viittasi Esa-Jussi Viitalan kirjoituksen ”Hyvän metsänhoidon airuista” Metsätieteen aikakauskirjassa 4/2005. Kirjoituksen mukaan monet liiton esittämät periaatteet, kuten luonnontilaisten alueiden säästäminen, kestävyys, moninaiskäyttö, monipuolisuus ja elinympäristöjen kunnostaminen sekä pienimmän riskin tavoittelu oli hyväksytty laajasti. Voimaperäisestä maanmuokkauksesta oli liiton tavoitteiden mukaisesti luovuttu, samoin uudisojituksista valtaosassa metsiä. Myös liiton korostamat erityisen tärkeät elinympäristöt oli tunnustettu metsä- ja luonnonsuojelulaeissa. Sekametsät olivat metsäpolitiikan virallinen tavoite ja Etelä-Suomeen oli perusteilla erityinen metsiensuojelun toimintaohjelma Metso.

 

Kun sitten toistin tämän näkemykseni Metsälehdessä 9/2007, Viitala jostakin syystä halusi kiistää tulkintani – tai oikeastaan siis Joutsamon tulkinnan. Hän kirjoitti vastineessaan 7.6., että Luonnonsuojeluliiton vuoden 1987 metsäohjelmaa ei oltukaan toteutettu kokonaan.

 

Tätä Viitala perusteli sillä, että vanhojen metsien suojelutilanne ei ollut ”oleellisesti muuttunut”, vaikka Luonnonsuojeluliitto oli vuonna 1987 vaatinut lisää niiden suojelua. Väitettä saattoi pitää sensaatiomaisena, kuten kirjoitin vastineessani Viitalalle (Metsälehti, 21.6.2007). Maassa oli 1990-luvulla toteutettu useita vanhojen metsien suojeluohjelmia, joista kirjoitan Terveisiä ullakolta -kirjassani. ”Niiden tarkoituksena on ollut suojella kaikki Etelä-Suomen vanhat metsät.” Lisäksi vanhoja metsiä oli alettu tehdä ennallistamalla lisää, minkä mainitsin olevan ”hyvä esimerkki sellaisesta, mitä luonnonsuojeluliitto ei vielä pitkällä 1990-luvullakaan osannut edes vaatia”.

 

Jäi vaikutelma, että faktat ovat faktoja, mutta niistä saa puhua vain, jos se palvelee oikeaa asiaa.

 

Euroopan parlamentin jäsen Satu Hassi kirjoitti Aamulehdessä 26.4.2021, että maa- ja metsätalous on siilivastarinnassa. Näin hän on sanonut myös 1990-luvusta, joka Joutsamon mukaan toteutti kaikki Luonnonsuojeluliiton tavoitteet.

 

Mutta kenen siilivastarinnalta kuulostaa, että ympäristöjärjestöiltä kesti vuosikausia myöntyä Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma Metson suhteen edes linjalle ”hyvä, vaikka riittämätön”?

Metsäalan tahot ovat siilivastarintaisen laajasti menneet mukaan ympäristöjärjestöjen FSC-metsäsertifikaattiin, mutta metsänomistajien perustamaan PEFCiin ei ympäristöliikettä ole ilmeisen siilimyönteisesti kuulunut.

 

Kun Suomi täytti 100 vuotta, metsäala keksi ihan itse Luontohelmi-hankkeen, jota päätettiin myöhemmin jatkaa. Toki hanke oli siilivastarintaisen vähäinen.

 

Metsähallitus keksi aikoinaan ihan siilivastarintaisen itse jättää talousmetsistään puita kaatamatta esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, porotalouden ja saamelaiskulttuurin hyväksi. Sitten se laski näiden niin sanottujen yleisten yhteiskunnallisten vaikutustensa kustannukset – lähes puolet liikelaitoksen tuloutuksesta valtiolle – minkä jälkeen ministeriö määräsi toiminnan siilivastarintaisen pysyväksi. Tästäkin kirjoitan enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Metsähallitus päätti myös ihan siilivastarintaisen itse jättää kolmasosan erämaa-alueista talouskäytön ulkopuolelle – kymmeniä tuhansia hehtaareita.

 

Metsäalalla ei tehdä mitään isompaa ilman, että ympäristöjärjestöt pyydettäisiin mukaan sitä suunnittelemaan. Yhä useammin ne eivät tule. Toisaalta, itse ne eivät yleensä edes kutsu metsäalaa mukaan.

Tammikuussa 2008 Luonnonsuojeluliitto kruunasi siilimyönteisyytensä eroamalla Kansallisen metsäohjelman valmistelusta, koska kaikkia sen mielipiteitä ei oltu valmistelussa otettu huomioon. Toukokuussa 2021 siilimyönteisyys jatkui, kun liitto erosi myös Kansallisesta metsäneuvostosta, koska Metso-ohjelma merkitsi sen mukaan metsien suojelun lopettamista.

 

Metsien lisäsuojelua on senkin jälkeen jatkettu, siilivastarintaisen metsäalan tuellä.

 

Metsäalalla siilivastarinta näkyi Hassin mukaan niin ilmastonmuutoksen kuin luontokadonkin suhteen. Hän aprikoi, johtuuko se haluttomuudesta hyväksyä tieteellistä tietoa päätöksenteon pohjaksi. Hassin, niin kuin muuten vasemmistoliiton silloisen eurokansanedustaja Silvia Modiginkin (Suomen Kuvalehti, 30/2021) oli mahdoton ymmärtää, että tieteellinen tutkimus ei aina anna yksiselitteistä vastausta siihen, mikä on luonnon tai ilmaston kannalta parasta, halusi tieteellistä tietoa hyväksyä tai ei.

 

Hassin mukaan ”avohakkuu tuhoaa ekosysteemin. Uusia puita kasvaa, mutta ekosysteemi ei palaudu ennalleen.” Tämä on tai ei ole totta, riippuen tarkasteltavasta aikavälistä. Varsinkaan avohakkuumetsätalouden haitallisuudesta verrattuna muihin menetelmiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Mutta, ”suomalaisen luonnon lajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä”, kirjoitti Hassi ja jätti tietenkin mainitsematta sen tieteellisen tiedon, että metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä yksinomaan siksi, että metsiä on Suomessa niin paljon. Ja sen, että uhanalaisarvioiden mukaan metsälajeilla kuitenkin menee paremmin kuin muiden elinympäristöjen lajeilla.

 

Säästöpuut, tekopökkelöt, suojatiheiköt, mätästys – kaikki tämä on otettu käyttöön metsäalan siilivastarintaisin voimin. Luonnontutkijat ovat todistaneet ne merkittäviksi, mutta ympäristöväelle ne ovat myönteisimmillään naureskelun aihe. Siitä hyvä esimerkki oli metsäaktivistinakin esiintyneen inarilaisen kullankaivajan – entisen Luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsenen – Vesa Luhdan Suomen Luonnon numerossa 3/2021 julkaistu kirjoitus ”Jatkuvan vastustuksen menetelmä”.

 

Luhdan mukaan ”lajikato”, jota Suomen metsissä ei ole ollut eikä ole, ”metsien moninaiskäyttö ja hiilivarastot puhuttavat, mutta metsäammattilaisten asenteet pyörittävät yhä 1960-luvulta tuttuja valtarakenteita ja menetelmiä”.

 

Jotakuinkin demagogiseen sävyyn Luhta kirjoitti, että ”yhä useampi suomalainen on kyllästynyt tehometsätalouden jätöksiin”. Kun metsätalous oli siirtynyt avohakkuualueiden aurauksista ja äestyksistä paljon pehmeämpiin menetelmiin, kuten mätästykseen, Luhta sanoi sitä ”maanpinnan rangaistukseksi”.

 

Mätästyksessä kaivinkone kuopaisee kauhallisen maata, kääntää sen ylösalaisin ja pudottaa takaisin maahan, minkä jälkeen puuntaimi istutetaan näin syntyneen mättään päälle. Menettely on noussut 2000-luvulla nopeasti suosituimmaksi maanmuokkausmenetelmäksi ja sen ansiosta esimerkiksi mustikan välillä heikentyneet esiintymät ovat palautuneet ennalleen. Luonnonsuojeluliitto piti mustikan heikentymisestä aikanaan kovaa meteliä, mutta ei noteerannut lainkaan sitä, kun metsätalouden kehittämä, arvatenkin hyvin siilivastarintainen menetelmä toi asiaan ratkaisun.

 

Luhta moitti metsätaloutta vanhojen, kylien välisten polkujen tuhoamisesta ja niiden korvaamisesta viivasuorilla metsäteillä. Varmaankin kyläläisten olisi siilimyönteisen parempi edelleenkin patikoida polkuja.

 

Tavan mukaan Luhta toisti ympäristöliikkeen useaan kertaan toistamat perättömät mantrat ansiokkaan tiivistetyssä muodossa: jatkuvaan kasvatukseen perustuvassa ”yläharvennuksessa” – mikä ei jatkuvan kasvatuksen kannattajien mukaan tarkoita jatkuvaa kasvatusta – ”metsän tunnelma säilyisi”, samoin hiilivarasto ja luonnon monimuotoisuus. ”Tutkimuksissa se on todettu valtaosassa metsiä myös taloudellisesti tuottavimmaksi”, kirjoitti Luhta, mikä ei ole totta mutta pakotti Luhdan kysymään, miksi siihen ei siis siirrytä.

 

Ja vastaus oli annettu jo otsikossa: koska jatkuvan jarrutuksen menetelmä.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

 

Ekoterrorismi – paljon puhetta, vähän villoja

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: Seitsemän minuuttia

 

Suomeen on tuon tuostakin ennustettu ekoterroristisia tekoja. Onneksi – tai joidenkin ennustajien mielestä varmaan ikäväksi – niitä ei ole meillä tehty. Eläinoikeusliikkeen joitakin tekoja voi sanoa terroristisiksi, mutta ekoterrorismia ne eivät ole, sillä eläinoikeusliike ei ole ekologinen, vaan eettinen liike.

Ekoterrorismin ennustajia on riittänyt sitäkin enemmän. Esimerkiksi Kansan Uutisten viikkolehti kertoi 13.10.1990 ryhmästä, joka sittemmin tultiin tuntemaan nimellä ”Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta”. Sen vetäjä oli Marc Parland, joka oli elokuussa puhunut uusnatsien ja ekoterroristien yhteistyössä suunnittelemista ”sabotaaseista ja salamurhista”. Jopa Pentti Linkola oli kytketty tähän ”Linkolan opetuslapsiksi” kutsuttuun ryhmään, minkä johdosta hän joutui sanoutumaan siitä irti 16.8.1990 julkaistussa Vihreä Lanka -lehdessä.

Joidenkin ”epävakaaksi” luonnehtima Parland mainittiin Ilta-Sanomien jutussa 15.10.1990 ”natsismista kiinnostuneeksi”. Nimetön lähde O. T. luonnehti toimittaja Tuomas Mannisen kirjoittamassa jutussa, että 20-vuotias lintu- ja kasviharrastaja Parland ihaili Linkolaa.

Wikipedian mukaan vuonna 1964 syntynyt Parland, valtiotieteen tohtori ja dosentti Thomas Parlandin poika, osallistui vuosina 1986–1987 menestyksellä Mainostelevision Tupla tai kuitti -tietokilpailuun aiheenaan Natsi-Saksan salaisen poliisin SS:n historia. Helmikuussa 1987 hän järjesti natsismia ja rasismia käsitelleen keskustelutilaisuuden, joka keskeytyi, kun yleisön joukossa olleet skinheadit laukaisivat kyynelkaasupommin. 1990-luvun alussa Parland oli skinheadkerho Skullheadin jäsenlehden päätoimittaja, mutta riitautui turkulaisskinien kanssa niin pahasti, että nämä pahoinpitelivät hänet. Parland toimi myös toimittajana useissa äärioikeistolaisissa lehdissä.

Parlandin kiinnostus ympäristöasioihin ei ole lainkaan yllättävää. Äärioikeisto on sitä ollut aina ja esimerkiksi Saksassa tehdyistä mielipidetiedusteluista tiedetään, että oikeistolaisuus korreloi usein esimerkiksi Greenpeacen kannatuksen kanssa. Menetelmät tosin ovat toiset ja nimimerkki O. T. kertoikin Mannisen jutussa ”tappolistasta, jonka kärjestä löytyvät Nesteen toimitusjohtaja, Enso-Gutzeitin hallituksen puheenjohtaja, Kemiran pääjohtaja ja nykyinen kauppa- ja teollisuusministeri”. Oli puhuttu myös ”dynamiitin varastamisesta, autojen rikkomisesta sekä sairaaloiden, vanhainkotien ja lastentarhojen räjäyttämisestä”.

 

Linkolan mukaan Parlandin ajatukset eivät ”sytyttäneet” luonnonsuojelijoita. Manninen taas kirjoitti, että Kansan Uutisten luku ”sadasta hajallaan, eri puolilla maata asuvasta poliittisia salamurhia hautovasta aktivistista tuntuu jonkin verran liioitellulta”.

Ilta-Sanomat palasi asiaan 17.10.1990 Mannisen kirjoittamassa jutussa. Sen mukaan ”uusnatsit” olivat saaneet käsiinsä Luonto-Liiton aktivistien nimilistoja ja alkaneet soitella heille ”uhkailevaan sävyyn”. Tämä vaikuttaa virhearviolta: jos uusnatsit halusivat etsiä vihollisia ympäristöliikkeestä, Karjala-romantiikasta viehtyneet luontoliittolaiset tuskin olivat siihen paras kohde.

O. T. paljasti jutussa, että uusnatsit olivat käyneet Parlandin kanssa jopa sen aikaisten suomalaisnatsien kantaisän Pekka Siitoimen puheilla. Hänkin oli natsien tapaan ollut kovin huolissaan luonnosta mutta ei pystynyt tarjoamaan aatetovereilleen mitään.

Kommentissaan Manninen kysyi, ”mikä lintupoikia vaivaa”, ja veti laajoja kaaria silloisesta Jumalan teatterista aina Bobrikovin murhaajaan Eugen Schaumaniin, jolla ”viimeisimmän tutkimustiedon mukaan” oli ”psyykkisiä ongelmia”.

Jumalan teatteri oli nelihenkinen ryhmä, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa. Ryhmä piti Oulun kaupunginteatterissa 17.1.1987 esityksen, jossa sen jäsenet esiintyivät alastomina, suihkuttivat junayhtiö VR:ltä varastamiensa sammuttimien jauhetta, ruoskivat yleisöä sekä heittivät yleisön päälle paukkupommeja, ulostetta, kananmunia ja jogurttia.

 

Joulukuun 1990 alussa Parland oli saanut ryhmänsä taakse merkittävän vaikuttajajoukon. Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta -ryhmän julkilausuman olivat Parlandin lisäksi allekirjoittaneet muun muassa Vihreän liiton varapuheenjohtaja Kalle Könkkölä, RKP:n kansanedustajat Henrik Lax ja Mats Nyby, Keskustan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila, SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä, lakitieteen lisensiaatti Veikko Vennamo, kokoomuksen kansanedustaja Jouni J. Särkijärvi ja vasemmistoliiton kansanedustaja Veikko Helle.

Helsingin Sanomat määritteli 3.12. ryhmän ”talouselämää ymmärtäväksi”. Lehti tuki julkilausumaa, mutta jutun kirjoittajaa ei kerrottu. Ryhmä vaati luonnonvaroja säästävien tuotteiden käyttöä, haaskauksen ja itsearvoisen kuluttamisen lopettamista, luontoystävällisyydestä kertovia tuoteselosteita ja luontoystävällisyyden käyttöä markkinoinnissa, riippumatonta ympäristömainonnan valvontaa ja ekologista kuluttajansuojelua – ja tätä kaikkea tuotteiden koko elinkaaren mitalta. Mukana oli myös haittaverotus.

HS luetteli lisää mukana olleita merkkihenkilöitä: kansanedustajat Ole Wasz-Höckert (RKP, Parlandin lapsuusajan kotilääkäri) ja Martti Tiuri (kok.). HS:n mukaan ryhmän päätavoite oli parantaa teollisuuden ja ympäristöväen keskusteluyhteyttä – olkoonkin, että ketään teollisuudesta ei oltu saatu allekirjoittajaksi.

Julkilausumaa tehnyt ryhmä oli perustettu marraskuussa 1990 eduskunnassa järjestetyssä kokouksessa. Myös kansanedustaja Sirpa Pietikäinen (kok.) oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt mukaan ja lienee ollut helpottunut, kun myöhemmin kuuli Manniselta Parlandin taustoista. Pietikäisellä oli kuitenkin kokouksessa edustaja, kokoomuksen ryhmäsihteeri.

Terrorismiin tämä ryhmä ei tietenkään ryhtynyt eikä sitä suunnitellut, mutta Parlandin muun toiminnan tuntien, joku lienee suunnitellut sille jonkinlaista roolia, jossa tietämättömiä voitaisiin käyttää omien päämäärien edistämiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

 

Seura-lehti ja toimittaja Mikko Niskasaari nostivat ekoterrorismin esiin Seuran numerossa 48/1991. Niskasaaren juttu alkoi suurisanaisella mutta ristiriitaisella lausunnolla: ”Jos he antavat meidän olla rauhassa, me annamme heidän olla. Mutta ellei muutosta tapahdu, me voimme tehdä vallanpitäjien elämän helvetiksi.”

Niskasaari viittasi kainuulaisiin metsäkiistoihin 1990-luvun alussa sanomalla, että ”kahinointi Sotkamon Porkkasalolla, Hiidenportin kansallispuiston rajalla loka-marraskuun taitteessa nosti julkisuuteen tuntemattoman metsäsissien ryhmän”. Ryhmästä olisi jutun mukaan puhunut julkisesti Vuolijoen kirkkoherra Markku Simula, joka oli ilmoittautunut Talaskankaan metsäkiistoja käyneiden aktivistien suojelijaksi.

Simulan mukaan, siten kuin Niskasaari kirjoitti, ympäristöterroristiryhmät olisivat olleet koko ajan marraskuussa 1989 Talaskankaan mielenosoituksen ”liepeillä”, mutta aktivistit olivat torjuneet heidät päättäväisesti. Simula ei tiennyt terroristeista muuta kuin että he olivat tulleet Etelä-Suomesta mukanaan muun muassa betoniruiskuja, joilla puut olisi käsitelty mahdottomiksi kaataa.

Kukaan ei tunnustanut kuuluneensa ryhmään eikä heistä sen jälkeen liene kuultu mitään. Niskasaari kuvaili haastattelemaansa ”Karia”: ”Tapaamisessa hänen mukanaan tuleva rynnäkkökivääri kertoo, että hän on kurkkuaan myöten täynnä tapaa, jolla tätä maata hallitaan.”

Usean sivun jutussa annettiin ryhmästä ja sen toiminnasta, muun muassa aseistuksesta valojuova-ammuksineen hämmentävän täydellinen kuva. Jopa niin täydellinen, että se vaikutti epäaidolta. Kuvissa esiintyvällä ”Karilla” oli aseistuksenaan kuuluisa neuvostoliittolainen rynnäkkökivääri AK-47, paremmin tunnettu nimellä Kalašnikov. Samanlaisen aseen kuva oli myös Niskasaaren viestinnässään käyttämässä telefaksin saatesivussa.

 

Ekoterrorismi puhutti Luonto-Liiton Talvipäivillä vuodenvaihteessa 1998–99. Äärivihreiden Elonkehä-lehdessä 22.1.1999 julkaistiin Kirsi Hietalan kirjoittama artikkeli, jossa viitattiin Luonto-liiton puheenjohtajan Olli Turusen puheenvuoroon Talvipäivillä. Kirjoitus koski ekotaaseiksikin nimettyjä sabotaaseja otsikon ”Sabotaasistako muutosvoima?” alla.

Kirjoituksen alussa muisteltiin 30 vuoden takaisia Talvipäiviä, joilla Pentti Linkola oli sureksinut sitä, että teinit ja ylioppilaat eivät ole polttopullot kourassaan käyneet Keskusmetsäseura Tapion konttoriin ja polttaneet siellä kaikki metsänojitus- ja metsäautotiesuunnitelmat. Ikään kuin Talvipäivien ja Luonto-Liiton ”nössöyttä” kuvastamaan juttu oli kuvitettu Linkolasta otetulla rehvakkaalla metsämieskuvalla ja sen vastapainoksi kuvalla Turusesta hellimässä söpöä kissaa.

Tämä sai pitkän linjan ympäristöaktivisti Hannu Hyvösen kirjoittamaan metsäaktivistien sähköpostilista Aihkille 21.1. pitkän vuodatuksen muun muassa siitä, kuinka Turunen oli pohtinut sabotaasien mahdollista käyttöä ja tuonut esiin sen, että Britanniassa moottoritien tekeminen oli estetty sabotaaseilla. Turunen oli Hyvösen mukaan jopa heittänyt yhtenä keinona suurten puiden ympärillä kasvavien puiden naulaamisen niin, että ”kaatokoneet” eivät voisi puuryhmän keskellä olevaa puuta kaataa.

Mutta sen Hyvönen jätti sanomatta, että Turunen oli selvästi sanoutunut irti sabotaaseista, mikä näkyikin selvästi Turusen samana päivänä Aihkille kirjoittamasta, melkoisen tuohtuneesta vastauksesta. Kirjoitan tästä enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Seuraavan kerran ekoterrorismia käsitteli Leena Vilkka, filosofian tohtori ja Suomen Akatemian tutkija, joka julkaisi alkuvuodesta 1999 kirjan Mustavihreä filosofia. Toimittaja Tommi Parkkosen Iltalehteen 17.4. kirjoittaman jutun otsikon mukaan Suomessa ei ole ekoterrorismia, ”vielä”.

Vilkan mukaan ekologisessa vaikuttamisessa oli kaksi ääripäätä: väkivaltainen ja parlamentaarinen. Kumpikaan niistä ei ole oikea, vaan oikea on jotakin siltä väliltä. ”Ikkunoiden särkeminen tai talojen seinien töhriminen ei ole terrorismia, ei edes rikollista”, sanoi Vilkka. Hän kutsui sitä ”ainoastaan laittomaksi toiminnaksi – ja vaarattomaksi”, Parkkonen kirjoitti.

Vilkka ei jutun mukaan olisi käyttänyt suomalaisista ekoanarkisteista sanaa terroristi, koska se ”kuulostaa pahalta”. Sana oli Vilkan mukaan vain keino osoittaa halveksuntaa ja leimata, mihin hän ryhtyi myös itse: ekoterrorismi oli Vilkan mukaan tulossa Suomeen valtion toimina aktivistiryhmiä kohtaan.

Vilkka ei edes yrittänyt määritellä terrorismia, saati tehdä eroa sen ja esimerkiksi anarkismin välillä – vaikka kutsui itseään filosofiksi. Terrorismilta edellytetään usein, että se tavoittelee pelon kasvattamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Siihen ympäristöaktivistit eivät ole syyllistyneet, mutta ei kyllä millään perusteella valtiokaan.

Anarkismi taas, jos ollaan filosofisia, on eri asia kuin anarkia ja tarkoittaa vain sen kiistämistä, että toisella ihmisellä saisi olla valtaa toisen yli.

Mutta yhdessä asiassa Vilkka oli oikeassa ja on edelleen: Suomessa ei ole ekoterrorismia, vieläkään.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä (https://reunalla.fi/

 

Puunkorjaaja tuhosi raakut, ei Stora Enso

 

Veteraaniluonnonsuojelija Ilpo Kuronen kommentoi taannoin syytöksiä siitä, että olisin takinkääntäjä. Hän sanoi, että se on mahdoton ajatus, ”eihän Hanneksella ole takkia laisinkaan”.

Kuronen oli oikeassa. Minulla tosiaan ei ole juurikaan mielipiteitä, ainakaan luonnonsuojelusta, mitä Kuronen varmaankin tarkoitti ja mitä läheisystäväni äskettäin piti – no niin, en nyt tiedä – ainakin omituisena.

Mutta nyt on otettava kantaa, ehkä jyrkästikin – silti faktoihin perustuen.

 

Kun metsänomistaja aikoo tehdä hakkuun, hänen on tehtävä metsäkeskukseen metsänkäyttöilmoitus. Tästä ilmoituksesta selviää, missä hakkuu on tarkoitus tehdä.

Tieto hakkuusuunnitelmasta menee ympäristökeskukseen. Metsäkeskus ja ympäristökeskus katsovat, että hakkuusuunnitelma on pykälien mukainen. Jos alueelta tai sen läheisyydestä löytyy suojeltavia luontokohteita, tästä toimitetaan tieto metsänomistajalle ja puut ostavalle metsäteollisuusyhtiölle.

Nämä tahot siirtävät tiedot luontokohteista korjuuyritykselle, joka on puut ostavan metsäyhtiön alihankkija. Korjuuyritys tekee hakkuun viranomaisten, metsänomistajan ja metsäyhtiön ohjeiden mukaan. Käytännössä hakkuusta ovat vastuussa metsäkoneiden kuskit.

 

Tärkein keino, millä luontokohteiden tuhoja hakkuukohteilla on pyritty – näin kai on sanottava – estämään, on konekuski. On säädetty, että konekuskin on tunnistettava luontokohteet, olivat ne etukäteen tiedossa tai ei (jopa lumen alta) ja säästettävä ne, vaikka se olisi vastoin työnjohdon ohjeita.

Tämän velvoitteen metsäala on ottanut riemumielin vastaan ja korostanut sitä, kuinka korkeaa ammattitaitoa konekuskeilta vaaditaan.

Onneksi konekuskilla on apuja. Jokaisessa metsäkoneessa – niin puut kaatavassa hakkuukoneessa kuin puut kuljettavassa metsätraktorissakin – on sähköinen kartta, josta näkyvät hakkuualueen rajat ja tiedossa olevat luontokohteet. Jos kone edes lähestyy luontokohdetta, se alkaa hälyttää.

Ja tämä tunnettu Hukkajoen luontokohde oli tiedossa ja kartalla, kuten olemme nähneet jopa telkkarista.

On kysytty, olisiko GPS-häirintä voinut olla syy ongelmaan. Ehkä. Tähän kannattanee palata sitten kun saamme edes ensimmäisen esimerkin siitä, että tällaista olisi esiintynyt.

Teknisistä vimpaimista puhuminen vie kuitenkin harhaan. Ne todellakin ovat vain apukeino. Tärkein ja sitovin ilmoitus on elinkeino- ja ympäristökeskuksen toukokuinen ilmoitus Hukkajoen suojelukohteesta ja tärkein vastuu on konekuskin vastuu. Tämän rinnalla hakkuukoneiden kartat ovat jotakuinkin sivuseikka.

 

Metsäkoneiden ajourat hakkuukohteella suunnitellaan etukäteen. Suunnitelmat tehdään samoille kartoille, missä luontokohteet näkyvät. Jos ajoura siis menee luontokohteen läpi, se ei voi olla vahinko.

Hukkajoen yli oli ajettu. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että luontokohteena olevan pienvesistön yli ei saa ajaa, oli siellä raakkuja tai ei. Se vain on yksiselitteisesti kielletty.

On myös ihmetelty, eikö puron yli olisi voitu rakentaa siltaa. No, jos pienvesistö on luontokohde, siihen kuuluvat myös pienvesistön rannat. Toki, jos on valmis rakentamaan riittävän pitkän ja korkean, mahdolliset puut väistävän tai ylittävän sillan, se voisi onnistua, mutta se ehkä vaikuttaisi hakkuun kannattavuuteen.

 

Mitä tapahtui? Siitä emme tiedä kaikkea. On väitteitä, että konekuski olisi – Metsähallituksen edustajan kohdattuaan (ja ehkä sen jälkeen, kun hän ei pyynnöstä huolimatta ollutkaan riisunut rintaliivejään) – soittanut työnjohtajalle kysyäkseen neuvoja ja saanut neuvon jatkaa. Joka tapauksessa on selvää, että Hukkajoen yli ajettiin satoja kertoja.

On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miten tämä olisi voinut olla muuta kuin vähintäänkin piittaamattomuutta, tai jopa tarkoituksella tehty.

Kaikkeen edellä kerrottuun nähden aivan yhtä kummallista on asian saama julkisuus. Toki ymmärrän, että Stora Ensoa haukutaan, mutta kun tunnen jonkin verran viestintää, en lähde siihen kuoroon, joka mestaa yhtiön tässä(kin) huonoksi.

Kannattaisi muistaa, että todennäköisesti Stora Enso ei ole syyllinen, mutta silti se on ottanut vastuun. Se on antanut ohjeet, joita on rikottu – ja käsitykseni mukaan tarkoituksella. Jos näin tehdään, on aivan sama, millaista on valvonta, tätä ei voi estää.

Metsäalan kannalta valtavan paljon merkityksellisempi seikka on, miten puun korjuuyhtiöt toimivat. Eikö niiden antama lupaus konekuskien korkeasta ammattitaidosta pidäkään paikkaansa? Vai moraalistako  on pula? Mikä on yhtiöiden kulttuuri ylipäätään?

Korjuuyrityksissä on nyt peiliin katsomisen paikka. Julkisuus ei näytä tätä peiliä niiden eteen kantavan, mutta onneksi metsäteollisuus tekee sen.

Stora Enso on jo ilmoittanut uudelleenkoulutuksesta, mikä lienee kaunisteleva nimitys sille, mitä on tulossa. Tiedän, että muut metsäteollisuusyhtiöt tekevät saman. Enkä yhtään epäile, etteikö julkisuus tule niitä moittimaan tästäkin.

Kun on tehnyt 30 vuotta työtä metsäalan maineen puolustamiseksi, tämä on vähintä, mitä voi toivoa.

Tuulentupaa ja hämäystä

Maailman paras ilmastopolitiikka on osoittautunut paitsi tuulentuvaksi, myös hämäykseksi. Suomi sitoutui takavuosina rehvakkaasti hiilineutraaliuteen jo vuonna 2035 – maailman ensimmäisenä. Tavoite nojautui ratkaisevasti metsien hiilinieluihin.

Nyt on tullut pää vetävän käteen, kun metsien kasvu on hidastunut. Tämä on se tuulentupa, joka toki oli nähtävillä kaiken aikaa ja olisi pitänyt ajankohtaa lukuun ottamatta pystyä ennustamaankin.

Hämäys taas paljastui Ukrainan sodan takia asetettujen pakotteiden myötä. Kun puun tuonti Venäjältä lopetettiin (ks. esim. täältä), hölmöimmällekin paljastui, että maailman paras ilmastopolitiikka perustui tuontihiileen – siis tuontipuuhun – joka siirsi ilmastohaitat maailman huonoimman, venäläisen ilmastopolitiikan taakaksi.

Ilmastokeisari paljastui alastomaksi, mutta kaikki eivät ole havainneet sitä vieläkään. Ilmastopaneelin uusi puheenjohtaja Jyri Seppälä on esittänyt maailman parhaan ilmastopolitiikan pelastajaksi – tuontihiiltä, haketta Etelä-Amerikasta.

Hämäystä halutaan jatkaa, hinnalla millä hyvänsä. Toinen kikka on pienentää hakkuita, mikä sekin vain siirtäisi melkeinpä koko pienennyksen, eli vähentyneet hakkuut, muualle maailmaan. Ilmasto ei siitä siis hyötyisi, mutta Suomen hiilitase toki saataisiin kuntoon, ehkä juuri tavoitevuodeksi 2035.

Minusta tämä hämäys on viherpesua. Ennen kaikkea siksi, että tavoitevuoden jälkeen metsien kasvu ja hiilinielu kuihtuisivat juuri niiden hakkuiden pienennysten takia.

 

Verkkohuijarin taktiikka on luoda kiireen tuntu. Samaa noudattavat ilmastoalarmistit, vaikka kiire on heikoiten perusteltu seikka ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Metsäasioissa kiireellä perustellaan alkeellista silmänkääntötemppua: puuta ei saisi kaataa, koska kestää 70 vuotta, eli liian kauan, ennen kuin sen tilalle on kasvanut uusi puu. Lieneekö yllättävää, että tämäkin harhautus menee tiedotusvälineissä sukkana läpi?

Mistä tulee tämä kummallinen kuvitelma, että kaadetusta puusta vapautuneen hiiliatomin pitäisi siirtyä juuri sen saman kannon, mistä atomin aiempi kotipuu oli kaadettu – tämän kannon ääreen kyttäämään, että josko tähän kasvaisi uusi puu, niin voisin sitten sitoutua täsmälleen siihen samaan paikkaan kasvavaan uuteen puuhun?

Tosiasiassa, jos hiilen poistuma metsistä kokonaisuutena on sama kuin kasvu, kaadettua puuta vastaava määrä hiiltä sitoutuu metsään samalla hetkellä kuin puu kaadetaan. Ja jos kasvu on poistumaa suurempi, niin kuin Suomen metsissä, voi sanoa hiilen sitoutuvan metsään jopa ennen sen kaatamista.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.4.2024.

Viherkomission loivat jäsenmaat

Kirjoitin runsas vuosi sitten, että en ymmärrä, mistä tulee nykyisen Euroopan unionin komission politiikka. Nuo hyvät tavoitteet, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta aivan hullu käytäntö.

Erityisesti komission metsiin liittyvät aloitteet eivät vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita tai parlamentin vaalitulosta, eivätkä komission toimintatavat muutenkaan ole vastanneet yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, Ursula von der Leyenin komissio hylkäsi siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet ja valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuutti jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

 

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen saanut sen selville.

Kun viimeksi käytiin Euroopan parlamentin vaalit, jokainen parlamentin ryhmä asetti oman kärkiehdokkaansa, josta oli määrä tulla komission puheenjohtaja, jos ryhmä voittaa vaalit – mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan.

Vaalit voitti – kaikkien mielestä – European People’s Party, EPP. Siis se ryhmä, jossa Kokoomuskin on mukana. EPP:n kärkiehdokas oli saksalainen Manfred Weber, mutta häntä ei EPP:n vaalivoitosta huolimatta valittu.

Miksi ei? Koska se ei käynyt jäsenmaille.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ratkaisi jäsenmaiden kiistelyn esittämällä komission puheenjohtajaksi Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyeniä. Hänet valittiin.

Toisin sanoen, jäsenmaiden hallitusten demokratia voitti kansalaisten vaaleissa ilmaiseman demokratian. Samalla hallitukset antoivat, edelleen vaalituloksen vastaisesti, sosialisteille ja vihreille sitovia lupauksia siitä, mitä komissio tekee.

Kummallisesti kävi niin, että kun kansalaisten demokratiaa pilkattiin jättämällä Weber valitsematta, se ikään kuin korvattiin antamalla vaaleissa toiseksi tulleelle sosialistien kärkiehdokkaalle Frans Timmermansille komission varapuheenjohtajan paikka ja sen myötä lupa toteuttaa ideologista ympäristölinjaansa, joka juuri oli tullut tyrmättyä Euroopan parlamentin vaaleissa.

Nyt varmaankin tulisi toiveikkaasti sanoa, että uudet ajatukset, uudet vaalit – siis kesäkuussa 2024. Uudesta on merkkejäkin. von der Leyen lienee EPP:n ehdokas seuraavankin komission johtoon ja hänen mahdollisuutensa näyttävät hyviltä (tilanne helmikuussa 2024). Mikä tärkeää, uuden komission linja antanee ainakin tiedotteiden perusteella metsäalalle vähintäänkin aikaa hengähtää.

Mutta saako von der Leyen seuraukseen uuden timmermansin, ja millä valtuuksilla. Sitähän me emme tiedä.

 

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.2.2024.