Linkola teki itsestään teoksen

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – Metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat sen makupalana ja esimerkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirjani voit ostaa hyvin varustetusta kirjakaupasta tai täältä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: 12 minuuttia.

 

Maaliskuussa 1995 Marketta Horn, Anneli Jussila ja Hannu Hyvönen tiedottivat 6.3. pidetystä kokouksesta, jossa oli päätetty järjestää mielenosoitusmatka Keski-Eurooppaan Suomen metsien hävittämistä vastaan. Säätytalolla pidetyssä 15 hengen kokouksessa mukaan oli ilmoittautunut seitsemän henkeä, heidän joukossaan Pentti Linkola.

 

Alkusanat Linkolan metsämarssille oli kirjoitettu. Suunnitteilla oli käydä Hampurissa, Frankfurtissa ja Brysselissä, mahdollisesti myös Lontoossa. Matkalla liikuttaisiin busseilla ja yövyttäisiin teltoissa ja retkeilymajoissa. Ajankohdaksi suunniteltiin saman vuoden toukokuun 11.–21. päiviä.

 

Matkan pääteemaksi suunniteltiin Suomen vanhojen metsien hävittämistä ja suomalaisten toimia Venäjän Karjalassa. Tarkoitus oli vedota puutuotteiden ostajiin, etteivät he ostaisi ”aarnipuusta” tehtyjä tuotteita, ja kuluttajiin paperin ja puun säästämiseksi. Iskulauseet ”Taiga Terminator” ja ”Pulp Fiction” lainattiin brittiläiseltä Women’s Environmental Networkilta, mutta ”mielellään myös saksannettuina”, oli järjestäjien toive.

 

3.5.1995 tiedotettiin, että reitti oli muuttunut, koska Euroopan parlamentti kokoontui matkan aikana Strasbourgissa. Parlamentin vihreä jäsen Heidi Hautala oli halukas järjestämään ryhmälle tapaamisia kokouspäivinä. Niinpä matkareitiksi oli muotoutumassa Hampuri–Strasbourg– Bryssel–Lontoo–Amsterdam–Hampuri. Ranskassa sijaitseva Strasbourg oli ohjelmassa kirjoitettu johdonmukaisesti saksalaiseen muotoon Strassburg. Mielenosoitusten lisäksi ohjelmassa oli muun muassa neuvottelu Enson asiakasyhtiö IPC:n kanssa Lontoossa. Lähtijöitä toivottiin ainakin bussilastillista. Varmoja oli tuossa vaiheessa noin 20.

 

Hornin, Jussilan ja Hyvösen lisäksi lähtijöiden joukossa olivat muun muassa Vihreä Lanka -lehteen paljon kirjoittanut toimittaja Katriina Bent, Vihreän elämänsuojeluliiton sihteeri Erkki Haapaniemi, Jussi Jokela, espoolainen vihreä kaupunginvaltuutettu Merva Mikkola, biologian opiskelija Mari Niemi, Teuvo Niemelä, Otso Ovaskainen ja toimittaja Petri Pöntinen, myöhemmin töissä Suomen Kuvalehdessä.

 

Lisäksi TV2:n kuvausryhmä harkitsi lähteä mukaan. Matkan uutisarvon katsottiin tiedotteessa muutenkin nousseen.

 

Matkalaisten piti olla maanantaina 15. toukokuuta Strasbourgissa, mutta jotain oli tapahtunut. Siitä kertoo ulkoasiainhallinnossa kirjoitettu raportti, jonka kirjoittaja ei ole tiedossani. Raportissa sanottiin, että Suomen Bonnin-suurlähetystön edustalla oli tuona päivänä kello 14 runsaan kymmenen, oletettavasti suomalaisen, joukko osoittamassa mieltään Suomen metsäpolitiikkaa vastaan noin puolen tunnin ajan.

 

Raportin mukaan mielenosoittajilla oli Euroopan unionin lippu ja kaksi surunauhoin koristettua Suomen lippua. Iskulauseissa sanottiin muun muassa, että ”Dresdenin jälleenrakentaminen 10 vuotta, Suomen aarniometsien 500” ja ”Suomen metsätalous – koko Euroopan häpeä”.

 

Mielenosoitus sujui rauhallisesti. Mielenosoittajat olivat luovuttaneet lähetystölle myös julkilausuman, jonka mukaan Suomi oli ansainnut kultamitalin – ei suinkaan jääkiekossa, vaan – aukkohakkuissa, metsäautoteiden rakentamisessa, metsätyökoneiden sekä sellu- ja paperikoneiden tuotannossa, metsiä tuhoavassa konsultoinnissa maailmalla, metsävalehtelussa, soiden ojituksessa, lannoituksessa ja korkeissa vientiluvuissa metsäpinta-alaan verrattuna. Niille, jotka eivät muista, Suomi eli noina päivinä ennennäkemätöntä huumaa 7.5.1995 ensi kertaa voittamansa jääkiekon MM-kullan takia.

 

Julkilausuman allekirjoittajien joukossa oli myös bussikuski Jari Leinonen sekä uusi Hyvönen, nimittäin Hannun poika Hannes.

 

Lähetystö varmasti ymmärsi viestin ja välitti sen yhtä varmasti kotimaahan niin kuin sen asia on. Mutta kaikista varmimmin se huokaisi helpotuksesta, koska mielenosoittajat, vaikka olivatkin vaivautuneet Saksaan asti, tulivat sentään osoittamaan mieltään Suomen suurlähetystölle – vaikka saksalaisten vallanpitäjien konttoreita oli ympärillä pilvin pimein. Varsinkin se, että mielenosoittajien Dresden-viittaus ei saanut Saksassa julkisuutta, saattoi olla helpotus – sen herkkyyttä saksalaisille banderollin kirjoittaja ei liene ymmärtänyt.

 

Mainitun ulkoministeriölle kirjoitetun raportin mukaan kalastaja Pentti Linkola oli aiemmin päivällä tavannut suurlähettiläs Kai Heleniuksen, mutta tässä tapaamisessa ei oltu puhuttu mielenosoituksesta mitään. Tosin lähtiessään Linkola oli kysynyt, voiko Saksassa osoittaa mieltä. Helenius oli vastannut, että siihen tarvitaan viranomaisten lupa.

 

Kaikkiaan mielenosoittajia oli 28, kirjoitti Helsingin Sanomat 16.5.1995. Toimittaja Matti Virtasen jutun mukaan ryhmän puhemies Teuvo Niemelä oli luovuttanut metsälähettiläs Hannu Valtaselle puisen kiekon ”välitettäväksi Suomen metsätaloudesta vastaaville”.

 

Linkola oli perustellut Virtaselle Saksan valitsemista matkakohteeksi sillä, että juuri saksalaiset olivat aikoinaan perustaneet luonnonsuojeluliikkeen, ja sillä, että Saksa oli tuolloin Suomen suurin paperinostaja. Hienotunteisuuttaan tai taktista osaamistaan, Linkola jätti mainitsematta hyvin tietämänsä ja arvostamansa seikan, että saksalaisen luonnonsuojeluliikkeen olivat perustaneet nimenomaan natsit.

 

Lähetystöltä mielenosoittajat olivat jatkaneet viereiseen Bad Godesbergin diplomaattikaupunginosaan jakamaan Suomen metsätalouden vastaisia lentolehtisiä.

 

Virtasen mukaan mielenosoittajien oli ollut tarkoitus saapua Hampuriin jo torstaina 11.5., jolloin Greenpeace oli järjestänyt jokaviikkoiset mielenosoituksensa avohakkuita vastaan. Se ei kuitenkaan ollut onnistunut, vaan paikalle oli saavuttu vasta lauantaina, jolloin tiedotusvälineet eivät olleet kiinnostuneet jotakuinkin mistään, koska lehdet eivät ilmestyneet sunnuntaina. Sunnuntaina järjestetty mielenosoitus taas latistui, koska poliisi ei ollut antanut lupaa rummuttamiseen.

 

Maanantaina Bonnissa taistelumieli oli Virtasen mukaan kuitenkin korkealla, vaikka huomiota ei juuri saatu silloinkaan. Paikallisista vihreistä ei ollut apua, sillä he olivat kaikki juhlimassa suurta voittoaan sunnuntain maapäivävaaleissa, kirjoitti Virtanen.

 

Virtasen mukaan vuokrabussilla ja omalla kustannuksellaan liikkuneet mielenosoittajat aikoivat olla matkalla vielä reilun viikon. Matkan ydinviesti näkyi bussin takaikkunaan kiinnitetyssä banderollissa: ”Don’t sweep your ass with Finnish forests” – älkää lakaisko takapuoltanne suomalaisella metsällä.

 

Seurue kävi myös Axel Springer -kustantamossa, joka sekin oli suuri suomalaisen paperin käyttäjä. Hallussani on muistio, joka perustuu nimimerkillä ”tz” esiintyneen henkilön muistiinpanoihin. Ne taas perustuvat luottamukselliseen keskusteluun Springerin ympäristöjohtaja Florian Nehmin kanssa. Kirjoittaja ei liene ollut töissä Springerillä, koska hän kirjoitti Nehmin nimen joka kerta väärin, muodossa ”Behm”.

Muistion mukaan retkeläisistä olivat mukana Linkola, Ovaskainen, Lauri Aitolahti, Jouko Hämäläinen ja ”yksi naishenkilö”. Springeriltä paikalla olivat Nehm ja Karin Aust yhtiön markkinoinnista.

 

Ensimmäinen puhuja oli Linkola, mutta hänen etunimekseen oli merkitty Antti, mikä oli korjattu muistioon kynällä. Linkolan viesti oli täydellisen yliampuva eikä selvästikään ottanut huomioon saksalaisten suhtautumista natseihin. Lisäksi Linkola osoitti opportunistisen luonteensa: yleensähän hän kehui natseja, mutta nyt hän käytti hyväkseen heidän huonoa mainettaan sanomalla, että suomalaiset metsätilastot ovat väärennöksiä, joita mestarillisemmin ei olisi osannut valehdella edes ”Göbbels”. Saksaksi ja suomeksi nimi kirjoitetaan Goebbels, mikä viittaa siihen, että muistion kirjoittaja ei ole saksalainen.

 

”Göbbels olisi voinut sanoa, että jokainen ajatus ja idea tulevat tosiasiaksi, kun niitä toistetaan riittävän kauan”, siteerasi muistio Linkolaa. Linkola ehdotti täydellistä boikottia kaikille suomalaisille metsäteollisuuden tuotteille: ”Ostakaa mieluummin Ruotsista tai Kanadasta.”

 

Muistion natsiviittaukset on merkitty paksuin huutomerkein. Ehkä ne eivät toimineet toivotulla tavalla. Jotkut ovat saattaneet pitää puheita jopa natsismin todellisten uhrien vähättelynä. Muistion mukaan kaikki paikalla olleet suomalaiset olivat puhuneet samaan sävyyn kuin Linkola.

 

Muistion loppupäässä kerrotaan kirjoittajan luottamuksellisesta keskustelusta Nehmin kanssa. Nehm oli sanonut, että Saksan Greenpeacen edustajat ovat paljon aggressiivisempia.

 

Minun ei ehkä ole tarkoituksenmukaista kirjoittaa Linkolasta paljon, koska muut ovat sen jo tehneet. Esimerkiksi ylläkuvatusta Linkolan metsämarssista kirjoitin, koska minulla on siitä omakohtaista tietoa, mutta paremman kokonaiskuvan siitä saa Erkki Haapaniemen kirjoittamasta kirjasta Linkolan metsämarssi (Nastamuumio, 1999). Hyvän kuvan Linkolasta antaa myös Jussi K. Niemelän toimittama Linkolan perintö (Kovasana, 2021).

 

Mutta mikä Linkola oikein oli? Siitä minulla on käsitys, joka on toinen kuin muilla – ainakaan en ole kuullut sitä keneltäkään muulta. Pohjustan sitä muutamalla muistikuvalla ja lehtijutulla.

 

Toukokuussa 1998, juuri siirryttyäni mainostoimistoon, järjestin itselleni mielenkiintoisen työmatkan: Metsäntutkimuslaitoksen Valtakunnan metsien inventoinneista vastaavan johtajan Erkki Tompon ja Linkolan piti keskustella Riihimäellä Suomen metsien tulevaisuudesta. Saavuin tilaisuuteen ajoissa, mutta Tomppo ei – itse asiassa hän ei tullut ollenkaan, eikä syytä kerrottu. Tämä sai Linkolassa aikaan yllättävän reaktion.

 

”Kyllä minä nämä tompot ja tömpöt tunnen, eivät he mitään tiedä ja kun tiedossa on kunnon vastus, eivät he uskalla edes tulla paikalle. Olen minäkin hiihdellessäni inventoinut paitsi Suomen, myös puolen Euroopan metsät ja siihen tulokseen olen tullut, että selluteollisuuden puuntarve on niin kova, että viimeistään vuonna 2005 Suomessa viedään marjapuskatkin sellutehtaalle”, Linkola sanoi.

 

Tämä oli aika yllättävää: Tomppoa pelottomampaa metsäalan puolustajaa en tunne.

 

Tätä olisi nyt makea kommentoida kertomalla, mikä on todellisuus nyt, onko marjapuskatkin viety sellutehtaalle? Näinhän Linkolaa on totuttu kommentoimaan.

Samoin kommentoitiin ja itsekin kommentoin 8.12.2012 Linkolan 80-vuuotishaastattelua Helsingin Sanomissa 2.12. Toimittaja Jussi Konttisen jutussa Linkolan annettiin kritiikittä ilmoittaa, että todellisuudessa Suomen metsissä oli puuta vain viidesosa siitä, mikä oli esimerkiksi Valtakunnan metsien inventoinnin tulos.

Tomppo lähetti haastattelun johdosta lehdelle oikaisuvaatimuksen 7.12., mihin sunnuntaitoimituksen päällikkö Laura Saarikoski oli vastannut vielä samana päivänä pahoitellen, että hän oli erikseen ja etukäteen vaatinut Konttista tarkastamaan tämänkaltaiset luvut jutusta, mutta sitä hän ei ollut tehnyt.

 

Asian ydin, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin, on kuitenkin muualla kuin faktoissa, luvuissa ja vastineissa. Linkolan, tai pikemminkin Linkolan hankkeen kannalta tämmöiset jupakat olivat samantekeviä, elleivät hyödyllisiä. Muut asiat olivat tärkeämpiä. Tämä on ainoa mahdollinen johtopäätös, kun ajattelee sitä, kuinka yliolkaisesti Linkola suhtautui kaikkeen tutkittuun tietoon, kun se ei sopinut hänen ajatusmaailmaansa. Todellisuudessa Linkola oli ensimmäisiä niin sanotun totuudenjälkeisen ajan airueita.

 

Riihimäen tilaisuuden henki oli ehkä samanlainen kuin sen, mitä toimittaja Raija Kaikkonen kuvasi Helsingin Sanomien jutussa 8.3.2003. Vihreiden kolme ehdokasta viikon päästä pidettäviin eduskuntavaaleihin, Merva Mikkola, Nina Knaapila ja Juhana Malmen, olivat kutsuneet Linkolan vaalitilaisuuteensa Soukanpohjan kartanoon Espooseen. ”Tukka pystyssä ja puukko vyöllä” esiintynyt Linkola vei koko shown, mutta se ei Kaikkosen mukaan harmittanut ehdokkaita lainkaan, ”sillä he kuten muutkin olivat Linkolan lumoissa”.

 

”Väki kuunteli Linkolaa yhtä hartaasti kuin lestadiolaissaarnaajaa samassa salissa, jossa Soukanpohjan nykyisen omistajan Merva Mikkolan vanhemmat järjestivät seuroja. (…) Kartanobileissä leijui 70-luvun kommuunihenki. Se alkoi jo keittiöstä, missä Espoonlahden vihreät keittivät purjo-porkkanasoppaa ja madekeittoa. Mateet eivät olleet Linkolan verkoista, vaan ”kaupan tiskiltä”.

 

Linkola oli kertonut ehtineensä kalastuskiireiltään Espooseen, koska ”Merva Mikkola on yksi harvoista radikaaleista metsänsuojelijoista”. Mikkola taas sanoi, että Linkola tuli tapaamaan vanhoja tuttuja, esimerkiksi Mikkolan veljiä, perhostutkija Kauria ja lintubongauksen grand old mania Karnoa sekä Elämäntapaliiton Kaino Mikkolaa.

 

Linkolan mielestä poliitikot puuhailivat toisarvoisten asioiden kanssa. Hän oli seurannut ”kauhulla” vaatimuksia tukea yksinhuoltajia, lapsiperheitä ja eläkeläisiä. ”Se kaikki on poissa luonnolta”, sanoi Linkola. Suomessa syntyi yhä liikaa lapsia, maa on öykkäröivä ja hullu, jossa kaikki maksetaan totaalisella humpuukilla, kuten kännyköillä.

 

Merva Mikkola tunnusti nöyrästi syntinsä: hän oli synnyttänyt kuusi lasta ja autokin hänellä oli. Kännykkää ei mainittu.

 

Linkola pyydettiin puhumaan Tampereen yliopistoon Suureen filosofiatapahtumaan vuonna 2006. Hänen natsisympatiansa nostivat äläkän. Yliopiston lehti Aikalainen oli julkaissut Linkolasta samoissa merkeissä haastattelun. Tämä taas oli suututtanut yliopiston johdon, joka oli ottanut Aikalaisen päätoimittajan puhutteluun.

 

Linkolan esiintyminen haluttiin kieltää. Asiasta kirjoitti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan lehden Aviisin päätoimittaja Juha Honkonen lehden numerossa 5/2006. Honkosen mukaan ”Aikalaisen jutusta kirjoitettiin joulukuussa Helsingin lehdissä asti, ja Linkolan natsisympatiat saivat yliopiston kannalta harmittavan paljon julkisuutta. Luultavasti siitä opittuna filosofiatapahtuman oharit tehtiin kaikessa hiljaisuudessa.”

Linkolan esiintyminen oli estetty.

 

Aikalaisen juttu ei kelvannut Linkolallekaan. Hän oli tehnyt siihen vastineen, jota ei kuitenkaan julkaistu, koska se oli vain ”kahdeksan sivua höpinää natsien mahtavuudesta”, kuten Honkonen asian ilmaisi.

Honkosen mukaan yliopiston johdossa ei tunnuttu tietävän, mitä kannattaa julkaista ja mitä ei. Yksi pitää puhutteluja päätoimittajalle ja toinen lähettää oman julkaisun tekstejä muihin lehtiin. Linkolalta olisi voitu edes kysyä, mistä hän aikoo puhua, olihan tapahtuman teema kuitenkin ”Ihmisen luonto”.

 

”Hänen lempiaiheensahan on se, ettei ihminen omista luontoa. Linkola olisi varmasti ollut tilaisuuden suosituimpia puhujia”, kirjoitti Honkonen ja arveli, ettei Linkola enää astu jalallaan Tampereen ”verenkarvaisen punaiseen yhteiskunnalliseen korkeakouluun”.

 

Vihreiden kriitikkona tunnettu Mikko Ellilä kirjoitti taannoin (päivämäärä ei ole tiedossani) Facebookissa Suomen Kuvalehden päätoimittajasta Tapani Ruokasesta, että miksi hänen ja parin muun ”piti ripittäytyä antamalla Pentti Linkolalle säännöllisesti muutama sivu aivan älyttömien jorinoiden julkaisemiseen, alkaen siitä, että hän teki SK:sta ikioman deittipalstansa. Niinkö oli huono porvarin omatunto maailman tuhoamisesta, että siitä selvisi vain palvomalla maan kaikkein hulluinta fasistia.”

 

Samaa mietti moni muukin, eikä miettimistä helpottanut Ruokasen tunnettu, kristillinen vakaumus. Monikaan ei liene tiivistänyt epäilyksiä niin osuvasti kuin Ellilä: Ruokasella ja kumppaneilla oli yksinkertaisesti huono omatunto – mistä lieneekään peräisin. He paikkasivat sitä ripittämällä Linkolan kirjoituksilla kaikkia muita, kun heidän olisi yksinkertaisesti pitänyt jättää muut rauhaan ja pyytää itse anteeksi omia syntejään omalta Luojaltaan.

 

Mistä Linkolassa on kyse? Mikä Linkola oikein oli, tai on?

 

Mitenkään muuten en voi häntä ymmärtää kuin niin, että hän on teos. Itse tehty, mutta ei pelkästään itse. Joko taideteos vai teollisuustuote, tässä tapauksessa viihdeteollisuuden. Linkola rakensi itsestään järjestelmällisesti kansakunnan muistiin jäävää kuvaa.

 

Janus-kasvoisuus on vähättelevää Linkolan suhteen, hänellä oli enemmän kuin vain kaksi kasvoa. Hän oli samaan aikaan ”untuvanpehmeä”, niin kuin eläinaktivisti Salla Tuomivaara kuvasi häntä, piittaamaton natsien ihailija, kiihkeä luonnonsuojelija, julkikuvan mukaan (mutta ei todellisuudessa) luonnon ehdoilla elävä kalastaja, naista kaipaava yksinäinen, kynttilänvalossa syksyistä pihamaata tarkkaileva erakko – mitä vielä?

 

Mutta huomattakoon, natsi vain ajatuksissaan. Hän itse ilmoitti aina, että toivo ei ole hänessä ja hänen kaltaisissaan vaan hänen seuraajissaan, joihin hän lopulta pettyi, aivan kuin Adolf Hitler pettyi Saksan kansaan.

 

Linkola on teos, ja siksi hän on immuuni kritiikille. Voimme aina moittia häntä epäloogisuudesta, mutta sillä ei ole merkitystä. Samalla tavalla voisimme kysyä, kiipesivätkö ne seitsemän veljestä todella sen kiven päälle, mutta jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että kysymys on merkityksetön. Tärkeintä on kuva, teos, taideteos.

 

Osa taideteosta oli antaa kuva kulttuuri-ihmisestä. Tätä edusti Linkolan kirjoitus Helsingin Sanomissa 8.12.2000. Otsikolla ”Kirja on halpa tavara” hän kävi Juhani Lompolon kirjoituksen kimppuun. Lompolo oli paheksunut Tieto-Finlandia-kisassa olleiden kirjojen kalliita hintoja, jollaiseksi hän mainitsi nykyrahassa 10–20 euroa.

 

Linkola vastasi Lompolon kysymykseen, kenelle kustantajat tuottavat kirjoja: ”Niitä tuotetaan ihmisille, jotka pitävät arvossa, rakastavat kirjaa. Heille kirja on Suomessa halpa ostos, moneen muuhun hupiin suuremmat [rahat] menevät yhdessä hujauksessa.”

 

Linkola laskeskeli, että ”keskituloinen kirjan ystävä, joka sivuuttaa muut vapaavalintaiset menot (suuri asunto, auto, kesämökki, matkat, viihde-elektroniikka, lemmikkieläin, alkoholi ym.) pystyy mainiosti ostamaan kirjoja yli 10 000 eurolla vuodessa” – mikä toki pitikin paikkansa.

 

Linkolan mukaan ihmisillä saattoi tuolloisessa Suomessa olla pulaa onnellisuudesta, tasapainosta terveydestä ja sen sellaisesta, ”mutta rahaa – sitä hänellä totta totisesti on!” Allekirjoituksessaan Linkola ilmoitti olevansa kalastaja ja kirjailija.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

 

Metsäsuhteita suomalaisittain – paljon hyvää, ainakin uskoa

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa ja Pentti Linkolaa.

 

Kirjani on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/).

 

Lukuaika: 14 minuuttia.

 

Oulun yliopiston kasvitieteen professori Satu Huttunen oli Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja vuosina 1991–94. Marraskuussa 1992 hän kirjoitti liiton jäsenlehteen Luonnonsuojelijaan kirjoituksen otsikolla ”Kestävä metsätalous työllistää”. Kirjoitus kuvasi hyvin, millaista tietoa luonnonsuojeluliikkeen luottamuksen saanut professori katraalleen levitti.

 

Huttunen ilmoitti heti kirjoituksensa alussa, että ”metsätalousmetsä ojitettuine sarkoineen ja tasaikäisine puustoineen on yhtä vähän alkuperäistä luontoa kuin perunapelto”. Ehkä Huttunen ei tullut ajatelleeksi, että kun perunapelto perustetaan, metsästä ei viedä vain kaikkia puita, vaan myös kaikki muutkin kasvit ja niiden lisäksi myös humus, ja tuodaan tilalle multaa. Mullassa kasvatetaan yhtä kasvilajia ja kaikki muut lajit tuhotaan, jopa myrkyillä.

 

Kun taas metsistä korjataan korkeintaan kolmea puulajia ja niistäkin vain maanpäälliset osat. Rikkaruohoja ei kerätä eikä tapeta myrkyillä, vaan muun kasviston annetaan olla rauhassa. Satoa korjataan korkeintaan kolme kertaa vuosisadassa ja kun perunapelto avohakataan joka vuosi, talousmetsässä se tehdään vain kerran vajaassa sadassa vuodessa.

 

Totta, metsätalousmetsistä osa on ojitettua suota. Mutta ei siellä mitään sarkoja ole ja vain yltiöpäisin kuvittelee, että voisi pitää metsän tasaikäisenä, ellei kyse ole harjumetsistä, missä se on luontaista.

Kirjoituksen mukaan suomalainen metsätalous ”ei mitenkään” ota huomioon puiden geneettisen taustan monimuotoisuutta, mikä on tietenkin aivan absurdi väite. Huttunen vaati metsätyön koneistamisen lopettamista ja siirtymistä ”työvaltaisiin” menetelmiin. Vaikka se onkin kallista, se ei Huttusen mukaan ollut ongelma, jos metsätuotteita vain jalostettaisiin pidemmälle kuin selluksi ja paperiksi. Minkä jälkeen Huttunen vaati tukea kaikkein vähiten jalostetun metsätuotteen, eli metsäenergian tuotantoon.

 

Harvassa ovat ne alat, joilta vaaditaan paluuta 1950-luvun menetelmiin työllistämisen nimissä. Se ainakin on varma, että ainoa koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla toimiva tuotannonala – siis metsäala – saataisiin näillä opeilla tuhottua.

 

Suomen Luonnon toimittaja Alice Karlsson ”sääli paljasvarpaisia” 4.3.2011 julkaistussa kolumnissaan. Karlssonin kolumni oli hyvä, koska se paljasti, kuinka pinnallista luontoajattelu Suomen Luonnon toimituksessa oli.

 

”Ne asuvat ulkona vailla suojaa [mikä ei ole totta, nehän rakentavat itselleen suojia]. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin [mutta ei palele, koska eläinten fysiologia on sellainen]. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

Sitten Karlsson väitti omaa koiraansa etuoikeutetuksi, koska se on lääkitty ja ruokittu, mutta jotenkin unohti, että sellaisia ovat myös tarhaketut, joiden pitämistä hän epäilemättä vastusti ja vaati niille lajinmukaista elämää, eli tätä: ”Ne asuvat ulkona vailla suojaa. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

 

Karlsson jatkoi: ”Kaupungeissa monet antavat koiransa ajaa esimerkiksi linnut lentoon, koska se huvittaa koiraa. Erehdyin kerran huomauttamaan moisesta ja sain kuulla kunniani”, kirjoitti Karlsson.

 

Se olikin varmasti oikein: en usko vähääkään, että koira edes teki mokomaa huvikseen vaan metsästysviettinsä pakottamana, enkä usko lintujen kärsivän moisesta, pikemminkin päinvastoin. Nehän ovat mahdollista saalista myös ketuille ja muille luonnonsuojelijan säälin ansainneille villieläimille ja saattoivat tällä riskittömällä tavalla (sillä ei koiraa varmaan oikeasti laskettu lintuja tappamaan) oppia puolustautumaan, etteivät joudu inhottavasti jonkun villieläimen raatelemiksi ja jopa peräti syömiksi.

 

Saako omalta tontilta hakata, minulta kysyttiin erään kesäaamuisen kerran kaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää hänen pihaltaan. Kävi ilmi, että soittaja oli ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Ostettu maapala oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan pihapuista maksamaan, kun ne jo olivat siinä.

 

Nyt metsänomistaja aikoi kaataa puut. Soittaja oli puhunut asiasta metsänomistajan kanssa, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi. Metsänomistajan vaatima summa vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri. Metsänomistaja oli ahne roisto.

 

Rajan toisella puolen tilanne lienee näyttänyt toiselta. Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempää kauppahintaa. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan. Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kymmeniä vuosia. Soittajan mielestä tuon työn tulokset kuuluivat hänelle.

 

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Olin kerran tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja ei malttanut olla tölväisemättä metsäalaa. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti. Metsänomistaja oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä, tietysti ahneuksissaan.

 

Mihin perustunee se, että kun kaupunkilainen paremmisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina ‒ niin kuin toimittajien juttujen kanssa toisinaan on. Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina ihmisinä.

 

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä vasten, että kyseisessä tilaisuudessa annetun tiedon mukaan graafisessa teollisuudessa oli annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se annetaan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

 

HS:n freelance-toimittaja oli muuttanut ”raiskaajien paratiisiin”. Näin kirjoitti maalle muuttanut Sampsa Oinaala. Hän oli ostanut kansakoulun ja saanut sinne vuokralaisetkin. Sitten oli tullut Metsähallitus ja hakannut tonttia ympäröivät maat. ”Siinä menivät maiseman ohella tienoon parhaat marja- ja sienipaikat”, kirjoitti Oinaala Helsingin Sanomissa 1.4.2012.

 

Eniten Oinaala oli kuitenkin huolissaan omaisuutensa reaaliarvosta – siis siitä kansakoulusta. Olikohan hän aikonut myydä sen?

 

Kirjoituksen otsikko oli kuvaava: ”Raiskaajien paratiisi”. Luonnollisesti kirjoituksessa kerrottiin, että ”avohakkuuta ei ole missään tieteellisessä tutkimuksessa todistettu tehokkaimmaksi metsänkäsittelytavaksi”. Näin on – eihän edes metsänkäsittelyn tehokkuutta ole määritelty ”tieteellisesti” tai muutenkaan, eikä tuottavuudestakaan voi paljoa sanoa, koska vaihtoehtoisista menetelmistä ei tiedetä tarpeeksi.

 

Kirjoitin HS:ään vastineen, joka julkaistiin 12.4.2012. Otsikossa sanoin, että ”Metsän raiskaussyytös tulee kovin kepeästi” ja kerroin, että ”Metsähallitus suunnittelee hakkuunsa luonnonvarasuunnittelussa, mihin jokainen saa ottaa osaa”.

 

Mutta joskus käy niin, että suunnittelun ja hakkuun välissä alueelle muuttaa joku. Näin kävi Oinaalalle. Onnettomat maalaiset eivät ymmärtäneet, että tällöin kaikki alueen suunnitelmat – mukaan lukien työhön ja elinkeinoihin liittyvät – on uusittava tämän tulokkaan kanssa ennen niiden toimeenpanoa.

 

Oinaala oli kirjoittanut kolumnin. Sellaisissa ei aina kysytä niin sanotun vastapuolen mielipidettä. Niinpä tämä journalistinen tehtävä jäi minulle ja vastineelleni.

 

Soitin Metsähallitukseen ja sieltä kerrottiin, että suuri osa Oinaalan kuvaaman alueen hakkuumahdollisuuksista jätettiin käyttämättä maisemasyistä. Marja- ja sienimaita jäi runsaasti ja niitä oli lähialueella muuallakin, myös alueilla, jotka oli aiemmin hakattu vastaavalla tavalla.

 

Myös Oinaalan toiveita oli kuultu, kuten hän kertoi itsekin: hänen lähteeksi väittämän vanhan purouoman ympärille jätettiin säästöpuuryhmä ja Oinaalan naapurille myytiin hakkuussa kaadettuja järeitä puita.

 

Raiskauksesta puhuessaan Oinaala ei ehkä tullut ajatelleeksi todellisten raiskausten uhreja. Häviävätkö raiskauksen jäljet uhrin mielenmaisemasta niin pian kuin hakkuun jäljet Oinaalan kotimaisemasta. En usko.

 

Japanista esimerkkiä suomalaiselle metsätaloudelle!” Tämä oli valokuvaajien Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo viesti. Olin seurannut heidän uraansa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä. Jouduin toteamaan, että näin ei ollut, kun olin käynyt heidän taidenäyttelyssään vuonna 2011. Näyttelyn nimi oli Kultainen metsä.

 

Näyttely koostui kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista, jotka näyttelyssä osoittivat suomalaismetsien käytölle esikuvan.

 

Kovalainen ja Seppo eivät kuitenkaan tunne suomalaista talousmetsää. Näyttelyn perusteella se on pelkkää hakkuuaukkoa, vaikka ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy puolisen prosenttia talousmetsien pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

 

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnistanut sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin. Maailmankuva oli naiivi kuin lapsille suunnattu piirroselokuva.

 

Se, miksi metsää kaadetaan, jätettiin kertomatta: siitä tehdään tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa. Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia.

 

Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, Kovalaisen ja Sepon yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys tyrmistyttää. Tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen.

 

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljasti Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saanut näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

 

Myös museotekstit ihmetyttivät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoitti, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen (…) arvojen puolustajina”.

 

Tiedoksi taidemuseolle, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta.

 

Saksalaisen Peter Wohllebenin käsitys puista sai aikaan kummallisen keskustelun Suomessa. Ensimmäisen näkemäni kirjoituksen tästä vuonna 2016 suomennetusta metsänhoitaja Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä oli tehnyt arkkitehti Harri Hautajärvi ja se julkaistiin kolumnina Helsingin Sanomissa 28.8.2016.

 

”Puut ovat aistivia ja tuntevia olentoja. Luonnontilaisissa metsissä ne ovat sosiaalisia, yhteydessä toisiinsa juuristojensa ja laajojen sienirihmastojen kautta. Puut oppivat ja muistavat. Ne auttavat ja varoittavat toisiaan, jakavat keskenään ravintoa, parantavat sairastuneita lajitovereitaan ja voivat elää jopa tuhansia vuosia.”

 

”Sen sijaan ihmisten istuttamat puut talousmetsissä ja kaupunkien katujen vierillä eivät kykene verkostoitumaan. Siksi ne ovat alttiita taudeille ja tuhohyönteisille. Tällaiset puut jäävät usein lyhytikäisiksi ja kaatuvat helposti myrskyissä. Niistä ei kasva tiheäsyistä rakennuspuuta.”

 

Yllä oleva sitaatti Hautajärven kolumnista sisältää oikeastaan kaiken olennaiset siitä, mitä Wohllebenin väitettiin todistaneen.

 

Metsäntutkijoiden tiedossa on tietenkin ollut jo vaikka kuinka kauan, että puut ja sienet elävät symbioosissa juuri Hautajärven kuvaamalla tavalla. Ilman sitä puut eivät pystyisi elämään ja tämä koskee kaikkia puita, myös istutettuja, vaikka kasvaisivatkin kaupungissa. Puut kasvavat täysi-ikäisiksi aivan siitä riippumatta, ovatko ne istutettuja vai eivät, ja se, kuinka vanhaksi ne voivat kasvaa, riippuu puulajista – esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään kotoperäistä puulajia, jonka normaali elinikä olisi tuhat vuotta.

 

Puiden oppiminen ja muistaminen, jos näitä sanoja halutaan käyttää, on hyvinkin tiedossa. Oppimiseksi voi sanoa, jos haluaa, esimerkiksi sitä, että jatkuvasti samansuuntaisen tuulen paineessa oleva puu kasvattaa lylypuuta tyvenen puolelle kestääkseen paineen paremmin. Kerrassaan omituinen on väite, että talousmetsien puut eivät verkostoituisi muiden puiden tapaan maan alla – miksi muka eivät? Jos ne olisivat alttiimpia tuhohyönteisille, taudeille ja myrskyille, miksi kummassa niitä sitten käytettäisiin? Lyhytikäisiksi ne tietenkin jäävät, mutta aivan muista syistä kuin Hautajärvi kuvitteli. Puun laadusta, esimerkiksi tiheäsyisyydestä, olen kirjoittanut kirjassani Terveisiä ullakolta.

 

Keskustelu Wohllebenistä oli metsäalalle tyypillistä ja osoitti, että ainakaan Suomen yliopistojen metsätieteellisissä tiedekunnissa ei juuri tieteenfilosofiaa opeteta. Jos olisi opetettu, metsänhoitajat olisivat ehkä oivaltaneet, että eihän Wohlleben esittänyt mitään muuta kuin mallin siitä, miten metsä toimii. Ravinteiden vaihto juuristossa voidaan aivan hyvin nähdä kommunikaationa, sosiaalisuutenakin, jos niin halutaan. Puiden viestintä ja toisten puiden huomioon ottaminen voidaan aivan hyvin nähdä tunteina, jos siltä tuntuu.

 

Mutta ovatko ne sitä oikeasti, on aivan toinen asia eikä oikeastaan ole niin sanotun tieteen kannalta lainkaan merkityksellistä. Tieteelliset mallit eivät ole oikeita eivätkä vääriä, eikä niitä voida laittaa paremmuus- tai oikeammin hyödyllisyysjärjestykseen millään muulla perusteella kuin sillä, miten hyvin ne toimivat, miten hyvin niiden avuilla pystytään ennustamaan ja kuvaamaan sitä, mitä nimitämme todellisuudeksi.

 

Jos Wohllebenin malli on käytössä olevaa parempi, sitä pitää tietenkin ilman muuta käyttää. Mutta kuten olettaa saattaa, näin pitkälle keskustelussa ei koskaan päästy.

 

Keskustelun tuoksinassa asetin kerran itseni maata tarkkailevan humanoidin asemaan ja huomasin, miten Helsingin seudun liikenteen liikennevälineet ja pysäkit keskustelevat keskenään, vaihtavat tietoa ja pitävät huolta toisistaan. Keskustelun saattoi havaita siitä, miten ne vaihtoivat keskenään partikkeleita. Kiivaimmillaan keskustelu oli tiettyinä vuorokaudenaikoina ja liikennevälineet tuntuivat tietävän, mihin aikaan pysäkeillä ei olisi keskustelupartikkeleita vaihdettavaksi, jolloin ne harvensivat kulkuaan suuresti ja saattoivat joskus lopettaa sen kokonaankin, nimittäin kerran vuodessa yöaikaan, jolloin kaupungilla liikkui enimmäkseen punaisiin pukeutuneita valkopartaukkoja.

 

Monet liikennevälineet tuntuivat tietävän, milloin pysäkki ei ole keskustelutuulella: jos pysäkillä ei ollut yhtään partikkelia tai jos niistä yksikään ei liikkunut liikennevälineen tullessa pysäkille, se saattoi ajaa ohi pysähtymättä. Jotkut kuitenkin pysähtyivät aina, mikä saattoi merkitä, että ne olivat kommunikaation puutteessa tai jotenkin sairaita.

 

Kiinnostavaa oli myös, että jos jokin pysäkki tuli vanhaksi ja menetti kommunikaatiokykynsä niin, että sillä ei ollut tarjota partikkeleita ollenkaan tai vain vähän, liikenneväline lopetti kokonaan pysähtymisen tällaisella pysäkillä tai jopa reitillä. Pysäkeillä näytti siis olevan elinikä, joskin sen pituus vaihteli huomattavasti ja se näytti riippuvan myös siitä, millainen liikenneväline niiden kohdalla pysähtyi.

 

Suomalainen puhuu metsistä numeroin, kuutioin, litroin, kiloin tai euroin, sanoi saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz Metsäpäivien 2016 alustuksessaan. Se johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että tilinauhassa on vain tunteita eikä lainkaan numeroita.

 

Ehkä tunnettakin silti on. Meillä toki kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa. Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa pakkaukselta tiedon lähestyvästä kammiovärinästä.

 

Mutta todellisuudessa älypakkaus ei ole mitään tunnepakkauksen rinnalla. Otetaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus. Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaisia ja todella halvalla tehtyjä aineita, joita ei sokkotesteissä erota toisistaan. Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten.

 

Eron luo pakkaus. Sen me ostamme, emme sisältöä. Sisältö tulee kaupan päälle.

 

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja kuvilla ja niiden oleellisin kuosi on pakkaus. Se on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

 

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma. Olen nähnyt, kun näitä pakkauksia on myyty kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät tyhjänäkin koristeeksi kirjahyllyssä.

 

Sitä paitsi, vaikka kirkas lasipullo myisikin, ei se myy mihin hintaan hyvänsä. Mutta hieno paketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

 

Suomalaisen metsäsuhde on työ, mutta monet eivät sitä ymmärrä. He kuvittelevat, että luonto antaa antimensa meille ilmaiseksi. Tällaista kuvittelevat erityisesti ne, jotka eivät elä metsästä.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava intoutui eräällä Päättäjien Metsäakatemian kurssilla arvioimaan mustikkasadon arvoa laskemalla yhteen metsissä kasvavien mustikoiden määrän ja kertomalla sen mustikan torihinnalla. Ja tulihan siitä suuri summa.

 

Samaan innostui Metsälehti Makasiini numerossaan 14/2020. Toimittaja Mikko Häyrysen mukaan menossa oli hyvä marjavuosi ja Luonnonvarakeskus kertoi huippusadosta: ”Reilut sata kiloa mustikkaa, 250 kiloa puolukkaa tai 45 kiloa hillaa hehtaarilta. Kun määrät kerrotaan kymmenvuotiskauden keskihinnoilla (mustikka 1,7 euroa kilolta, puolukka 1,2 ja hilla 9,6), saadaan marjahehtaarin tuotoksi mustikalla 170 euroa, puolukalla 300 ja hillalla 430 euroa.”

 

Kyseessä oli marjastajan rahasta saama kilohinta, jota Häyrynen vertasi puun tienvarsihintaan ja pääsi tulokseen, että hyvä marjasato vastaa mustikalla kuutta, puolukalla kymmentä ja hillalla jopa 14,5 kuutiota kuitupuuta. ”Hyvän mustikkasadon arvoa voi pitää kutakuinkin yhtä suurena kuin puuston keskimääräistä arvokasvua ”, laskeskeli Häyrynen.

 

Laskelmasta unohtui vain yksi asia: millään luonnonvaralla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa, ellei sitä kerätä, jalosteta ja tuoda markkinoille – ja ellei joku osta sitä. Metsässä olevan marjan rahallinen arvo on pelkkä nolla, niin kuin metsässä olevan puunkin arvo. Marjat ja puut eroavat toisistaan siinä, että puut saadaan metsistä pois ja markkinoille, mutta marjoista saadaan vain murto-osa.

 

Jostakin syystä puun korjuuseen ja markkinoille saattamiseen on kehitetty toimivat menetelmät, mutta marjojen kerääjiä pitää etsiä Thaimaasta asti. Tässä katsannossa pienempi ero tulee siitä, että toisin kuin puut, marjat eivät ole metsänomistajan omaisuutta vaan niitä saa kerätä kuka haluaa.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Suomen erikoisin: Yli-Muonion hakkuukiista

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat sen makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja voit saatavilla hyvin varustetusta kirjakaupasta tai täältä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: 14 minuuttia.

 

Yli-Muonion hakkuukiista on siitä erikoinen, että siitä on ainoana päästy sopimukseen rahalla. Tämä johtui ennen muuta siitä, että metsätaloutta vastassa eivät niinkään olleet ideologiapohjalla toimivat ympäristöjärjestöt, vaan muutama elinkeinostaan huolestunut matkailuyritys. Ympäristöaktivistit arvostelivat sopua mafiamaiseksi saneluksi juuri siihen tyyliin, miten skotlantilainen tutkija Joyce Tait Terveisiä ullakolta -kirjassani kuvaa.

 

Ensimmäiset merkit Yli-Muonion hakkuukiistasta saatiin 15.11.2001, kun Luoteis-Lappi-lehti kirjoitti Muonion kunnanhallituksen syyskuisesta kannasta, jonka mukaan Könkäsentunturin länsipuolisia metsäalueita ei pitäisi hakata kymmeneen vuoteen. Tänä aikana olisi pitänyt selvittää alueen merkitys matkailulle ja muille elinkoinoille.

 

Kyseiset metsät ovat valtion omistuksessa. Valtionmetsiä hallinnoivan Metsähallituksen Länsi-Lapin aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen sanoi lehdessä kunnanhallituksen päätöstä yllättäväksi, koska tällaisesta mielipiteestä ei ollut tuota ennen tullut mitään tietoa. Kunnanhallituksen puheenjohtaja Matti Myllykangas taas sanoi, että kunta oli kyllä tehnyt kantansa selväksi, mutta se ei ollut mennyt perille.

 

Metsähallituksen tiimiesimies Kari Koivumaa sanoi kuitenkin samassa jutussa, jonka kirjoittaja ei valitettavasti ole tiedossani, että kunnanhallituksen päätös luonnollisesti otetaan huomioon, joskaan hakkuiden lykkäämiseen ei ehkä suostuta. Korhosen mukaan hakkuita oli jo tuossa vaiheessa lykätty pitkään. Korhonen myös ihmetteli, ”miten voidaan selvittää metsien vaikutus matkailuun alueella, jossa ei ole matkailua”, paitsi ”yhdellä kelkkareitillä”. Muonion elinkeinoasiamies Heikki Kauppisen mukaan Korhosen väite oli pöyristyttävä.

 

Kyseiselle kelkkareitille oli neuvoteltu puskurivyöhyke, joka oli kymmenen kilometriä pitkä ja kilometrin leveä. Samalla Vuontisjärven rantaan oli sovittu tavanomaista rantavyöhykettä leveämpi, jopa puolen kilometrin suojavyöhyke. Luoteis-Lapin mukaan Lomakeskus Harrinivan toimitusjohtaja Kyösti Pietikäinen oli ratkaisuun tyytyväinen.

 

Luoteis-Lapin 21.11.2001 ilmestyneessä jutussa myös poromiehet iskivät lusikkansa soppaan. Muonion paliskunnan poroisäntä Taisto Ristimella väitti, että ”luonnonlaitumien ja koskemattomien metsien hävittäminen uhkaa poroelinkeinoa”. Jos hakkuut olisivat jatkuneet entisellään, se olisi Ristimellan mukaan tiennyt porotalouden loppua.

 

Muonion kunnanhallitus vaati ministeriöiltä toimia lisähakkuiden estämiseksi, kirjoittivat Lapin Kansa ja Ylen Lapin Radio 4.3.2003. Juttujen mukaan kunta oli neuvotellut asiasta Metsähallituksen kanssa, mutta Myllykangas ei ollut tyytyväinen tulokseen. Kunnanhallitus aikoi lähettää vaatimuksensa paitsi maa- ja metsätalous-, myös valtiovarain- ja ulkoministeriöllekin.

 

Metsähallitus kyllä tiesi, mitä kyseisissä metsissä tehtiin. Sitä yhtä kelkkareittiä lukuun ottamatta alueella ei ollut lainkaan matkailuun liittyviä palveluita, mutta paikallista hirvenmetsästystä sitäkin enemmän. Näistä ei tietenkään koskaan puhuttu julkisuudessa.

 

Kyse ei myöskään ollut avohakkuista. Satuin käymään mainitulla alueella hakkuun jälkeen. Kantoja ei näkynyt, koska oli talvi, mutta metsä oli sen verran tavallisen näköistä, että jouduin kysymään, milloin oikein pääsemme sinne hakatulle alueelle. Korhosen vastaus oli, että ”siellähän me juuri ollaan”.

 

Kiista kyti pinnan alla pitkään, kunnes se leimahti uudelleen joulukuussa 2006. Sen aloittivat Luonnonsuojeluliitto ja Lapin luonnonsuojelupiiri tiedotteellaan 21.12. Siinä kerrottiin Metsähallituksen aloittavan kunnassa hakkuut, joita siellä vastustettiin laajalti. Tiedotteen mukaan ”paikallinen mielipide ja metsien muut käyttötavat ovat jäämässä huomiotta, vaikka metsähallitus on ilmoittanut 10 vuoden hakkuutauosta alueella”.

 

Markku Kuortti Lapin luonnonsuojelupiiristä lähetti kiistasta 25.12. pitkän viestin metsäaktivistien Aihki-sähköpostilistalle. Aluksi Kuortti kertoi 29.12. Muoniossa järjestettävästä keskustelutilaisuudesta alueen vanhoista metsistä. Metsähallitus oli kuntalaisten pyynnöstä lykännyt alueen hakkuita. Kuortti tulkitsi tätä niin, että paikallisia oli pidetty 15 vuotta ”piinassa”. Kuortin mukaan alueen valtionmetsien arvot paikallisten virkistysalueena ja elinkeinojen tukialueena olivat mittaamattomat.

 

Kuortti väitti, että matkailun osuus oheispalveluineen kunnan elinkeinoista oli ainakin 80 prosenttia, mutta millä mittarilla, sitä hän ei kertonut, eikä sitä, oliko suhdeluku kiista-alueella sama. Matkailu oli Kuortin mukaan toisenlaista kuin tunturien ”hulinakeskuksissa”, se perustui erämaan rauhan aistimiseen.

 

Metsähallitus oli Kuortin mukaan uhkaillut hakata Yli-Muonion metsät jo pitkään ja paikalliset olivat yhtenä miehenä ja naisena vastustaneet hakkuita. Kysymys oli luonnosta mutta myös leivästä.

 

Valtaosa kunnan metsistä oli Mustosen mukaan hakattu. Niidenkin metsien jälkitöissä, taimikoiden harvennuksissa ja nuoren metsän hoidossa riittäisi töitä, kirjoitti Kuortti, vaikka oli juuri kirjoittanut, että metsätalous ei hakkuukoneiden takia työllistä jokseenkin ketään.

 

Sanomalehti Kaleva kirjoitti kansalaiskokouksesta 29.12.2006. Toimittaja Leo Mäkisen mukaan Metsähallitus oli vahvistanut syksyllä hakkuusuunnitelman, jossa hakkuualue oli supistunut 2500 hehtaariin. Metsähallituksen Korhosen mukaan kuluneen talven aikana Muoniossa oli tarkoitus tehdä harvennushakkuita 172 hehtaarilla, siemenpuuhakkuita 36 ja taimikonhoitoa 150 hehtaarilla. Siemenpuuhakkuussa metsään jätetään harvakseltaan suurimpia puita, joiden tarkoitus on siementää alueelle uusi taimikko. Kun se on vakiintunut, siemenpuut poistetaan.

 

Korhonen sanoi jutussa hyvinkin ymmärtävänsä, että hakkuiden vaikutus maisemaan tulee ottaa huomioon matkailuyritysten ja matkailureittien läheisyydessä, mutta ei sitä, että ne tuli ottaa huomioon kyseisellä alueella, joka oli 30 kilometrin päässä lähimmistä matkailukohteista. Metsähallitus kutsui paikallisia seuraamaan hakkuuta, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää, että niiden jälki ei todellakaan ole mitään ”raiskiota”.

 

Metsähallitus tiedotti hakkuista 29.12. Toisin kuin Kuortti väitti, tiimiesimies Mauri Huusko sanoi tiedotteessa, että hakkuusuunnitelmia oli esitelty etukäteen jo vuodesta 2005 alkaen sidosryhmille ja maankäyttöratkaisut oli tehty laajassa sidosryhmäyhteistyössä luonnonvarasuunnittelussa. ”Esimerkiksi matkailuyrittäjät eivät ole esittäneet tarvitsevansa alueelle sopimuksia koiravaljakko- tai moottorikelkkauria varten”, sanottiin tiedotteessa.

 

Lapin Kansa oli haastatellut Pertti Yliniemeä, muoniolaista matkailuyrittäjää ja Lapland Hotels -ketjun konsernijohtajaa 29.12.2006. Yliniemi sanoi jutun otsikossa, että ”metsätalouden on väistyttävä matkailulle tärkeiltä alueilla”. Laajasta haastattelusta saattoi ennustaa, että kiistaan ei ole helppo löytää ratkaisua eikä se välttämättä johtunut yhteensovittamisen vaikeudesta vaan siitä, että faktat olivat eri osapuolilla aivan erilaiset.

 

Yliniemi väitti, että Metsähallitus aikoisi hakata alueelta 2000–3000 hehtaaria metsää seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tietolähteenä oli ”radio”. Yliniemen mukaan Metsähallitus ei kuunnellut ”lainkaan” paikallisia, jotka vastustivat Muonion pohjoisosien hakkuita ”käytännössä yksimielisesti”. Silti hakkuista oli sovittu paikallisten tahojen kanssa yksimielisesti. Tätä Yliniemi selitti sillä, että ”matkailualalla ei ole ollut kanttia käydä tätä keskustelua, koska me olemme riippuvaisia Metsähallituksesta”.

 

Nyt kanttia kuitenkin oli. Toisaalta Yliniemi ei halunnut, että kiista henkilöityisi häneen, mutta ei myöskään halunnut WWF:ää tai Greenpeaceakaan sekaantumaan asiaan.

 

Neuvotteluista tiedotettiin vuoden 2007 alussa. Metsähallitus tiedotti 2.1., että tavoitteena oli sopimus, jossa yrittäjät maksaisivat Metsähallitukselle korvauksia siitä, että se rajoittaa hakkuita matkailun hyväksi. Yrittäjät olivat esittäneet korvauksien maksamista kansalaiskokouksessa 29.12.2006.

 

Asiasta oli käyty uudenvuoden ympärillä puhelinkeskusteluita ja niinpä Metsähallitus oli päättänyt lykätä hakkuiden aloittamista, kunnes neuvottelut on käyty. Metsähallituksen metsätalouden johtaja Hannu Jokinen arveli, että siihen kuluisi tammikuu. Jokinen kuitenkin muistutti tiedotteessa, että alue on luokiteltu Metsähallituksessa tuottovaatimuksen alaiseksi talousmetsäksi eikä sinne voi perustaa luonnonsuojelualuetta.

 

Yli-Muonion matkailuyrittäjien nostama kiista Metsähallituksen kanssa oli ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen laatuaan. Ensimmäistä kertaa yrittäjät väittivät julkisesti, että matkailulla on suurempi oikeus valtionmetsien käyttöön kuin metsätaloudella ja että matkailu itse asiassa tuottaa metsäsektoria enemmän hyvinvointia niin paikallis- kuin kansantalouteenkin.

 

Kuinka ollakaan, samaan aikaan julkisuudessa kiinnitettiin huomiota matkailun saamiin valtiontukiin. Kauppalehti uutisoi 3.1.2007, että ”Lapin matkailu sai suurimmat investointituet viime vuonna”. Toimittaja Katja Boxbergin kirjoittaman jutun mukaan suurimmat tuet, 2,1 miljoonaa euroa, sai hiihtokeskus Iso-Ylläs. Toiseksi suurimman avustuksen, 1,7 miljoonaa euroa sai juuri Yliniemen johtaman Lapland Hotels -konsernin Ylläs-Ski-yhtiö ja kolmanneksi suurimman, 1,5 miljoonaa euroa sai Levi Ski Resort -yhtiö. Kymmenen eniten tukea saaneen joukossa oli myös Levin Luontokeskus 1,2 miljoonalla eurolla. Metsähallitus toisaalta ei saanut valtion tukea lainkaan, ei edes niitä tukia, mihin perhemetsätalous oli oikeutettu.

 

Tukien vaikutuksista ei ollut selvää näyttöä, mutta Iso-Ylläksen toimitusjohtaja Osmo Virranniemen mukaan tuet kuitenkin olivat välttämättömiä. Valtiontalouden tarkastusvirasto oli eri mieltä. Se oli tutkinut 50 avustusta saanutta yritystä Pohjois- ja Itä-Suomesta ja todennut, että ”tuen vaikutus liikevaihtoon ja tuottavuuden kehitykseen oli vähäinen tai ohimenevä”, kuten Boxberg kirjoitti. Yritysten henkilöstömäärään tuilla oli pieni vaikutus, mutta niin pieni, ettei se vakuuttanut tutkijaa.

 

Tässä yhteydessä olisi saattanut huomauttaa myös siitä, että matkailun kerrannaisvaikutukset muissa elinkeinoissa ovat pienet. Metsätaloudesta tiedetään, että siellä yksi työpaikka saattaa luoda jopa 4–5 työpaikkaa muualle yhteiskuntaan.

 

Hiihtokeskukset saivat ”tukea” myös toisella tapaa. Tuohon aikaan oli tapana sanoa, että normaali Lapin lomakeskus tulee kannattavaksi vasta ”kolmannen konkurssin jälkeen”. Silloin tukea ovat maksaneet investoijat: kun yritys menee konkurssiin, omistajat menettävät rahansa ja uusi yrittäjä voi ostaa kiinteistöt ja muut varustukset edulliseen hintaan, jolloin liikkeellelähtö on helpompaa. Ja jos kannattavuutta ei synny silläkään, uusi konkurssi helpottaa taas seuraavan yrittäjän tilannetta.

 

Lapin Kansa yllätti pääkirjoituksellaan 6.1.2007. Yli-Muonion neuvotteluista hurmaantuneena se kysyi, siteeraten ”jopa metsätalouden arvostettuja ammattilaisia” – nimiä kuitenkaan mainitsematta – ”onko Rovaniemen pohjoispuolella järkevää hakata yhtään mitään”.

 

Pohjois-Suomen metsänomistajain liiton toiminnanjohtaja Jukka Aula vastasi tähän Kauppalehdessä toimittaja Riitta Pihlajan jutussa 15.1.: ”Jos Napapiirin [eli Rovaniemen] pohjoispuolisten metsien hakkuut kiellettäisiin, se olisi katastrofi Pohjois-Suomen metsäteollisuudelle.”

 

Aula myös vakuutti, että metsätalous on kannattavaa Lapissa kaikkialla, missä sitä harjoitettiin, siis myös Ylä-Lapissa. Puun myyntituloja kertyi maakuntaan 90 miljoonaa euroa, mistä 49 miljoonaa meni yksityismetsiin. ”Lapin aluetalous maksaa tällä hetkellä kovan hinnan matkailun, porotalouden ja luontoarvojen vuoksi. Metsähallitus voisi kestävästi hakata talousmetsistään 2,2 miljoonaa kuutiota vuodessa, mutta hakkuut jäävät 600 000 kuutiota pienemmiksi”, laskeskeli Aula. Hänen mukaansa pelkästään tästä koitui 25 miljoonan euron tulonmenetys vuodessa metsätaloudessa ja puun korjuussa. Menetyksiä kuljetuksissa ja metsäteollisuudessa Aula ei edes alkanut arvioimaan, mutta nyrkkisäännön mukaan ne olivat kymmenkertaisen puun myyntituloihin verrattuna.

 

Kirjoitan näistä Metsähallituksen yleisten, yhteiskunnallistan vaikutusten nimissä tehdyistä hakkuurajoituksista enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

Matkailuyrittäjien Metsähallitukselle tekemä rahatarjous käännettiin julkisuudessa päälaelleen. Vihreä Lanka otsikoi 19.1.2007 juttunsa sanoin ”mafia jyllää Ylimuoniossa”. Vaikka toimittaja Lena Björklund kirjoitti ja siis tiesi, että Metsähallitus ei suinkaan ollut vaatinut rahaa vaan matkailuyrittäjät olivat sitä tarjonneet, mafiaksi leimattiin nimenomaan Metsähallitus – ikään kuin Metsähallituksella olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta kieltäytyä ainakaan neuvottelemasta rahakorvauksesta, jos sellaista julkisesti tarjottiin.

 

Mafiasta puhui Markku Kuortti – sieltä hän väitti Metsähallituksen saaneen oppinsa. Kuortin mukaan kehitteillä oli ennakkotapaus ja Metsähallitus ”uhittelee nyt paikallisia matkailuyrittäjiä sillä, että toimintaympäristöllenne käy kalpaten, ellette maksa meille”.

 

Kuortin mukaan tilanteen olisi voinut ratkaista Metsähallituksen tulostavoitetta alentamalla, mikä oli moninkertaisesti virheellinen väite. Jutussa ei haastateltu niin sanottua toista osapuolta lainkaan, mutta jos olisi haastateltu, se olisi voinut kertoa sidosryhmäyhteistyössä myös luonnonsuojelupiirin kanssa tehtävästä luonnonvarasuunnittelusta, jossa Metsähallituksen hakkuut määräytyvät. Tulostavoitteella ei ole niihin vaikutusta, pikemminkin päinvastoin: luonnonvarasuunnittelu määrittelee tulostavoitteen. Kirjoitan tästäkin enemmän kirjassani.

 

Lähetin artikkelin johdosta 23.1.2007 sähköpostin Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundströmille ja Björklundille, missä yllä olevan lisäksi sanoin, ettei se yllätä, että ihmiset puhuvat mitä sattuu, mutta eikö toimittajan kuuluisi harkita asiaa haastateltavan puolesta. Björklund kuitenkin varmasti tiesi, miten mafia toimii, suuri Italia-fani kun oli. Tai ehkä ei tiennyt, kun syytös tuli niin keveästi.

 

Huomautin myös, että Muonion kunnanjohtaja Aulikki Heinonenkin oli luonnonvarasuunnitelman yhteydessä hyväksynyt Metsähallituksen hakkuusuunnitelmat, mutta oli nyt mukana ”kansanliikkeessä” vastustamassa itse tekemäänsä päätöstä. Lehdestä ei koskaan vastattu.

 

Kiista on ratkaistava paikallisin voimin, sanoi Metsähallituksen toimitusjohtaja Jyrki Kangas Lapin Kansan haastattelussa 26.1.2007. Kangas oli sitä mieltä, että esimerkiksi Luonnonsuojeluliiton vaatimaa selvitysmiestä ei tarvita. Ratkaisun pitäisi löytyä metsien monikäyttöä kehittämällä, mutta siitä Metsähallitus ei aikonut tinkiä, että kyseessä ovat talousmetsät. ”Metsähallitus on Ylimuoniossa tinkinyt hakkuistaan jo niin paljon, että näiden metsien hakkuista luopumiseen ei ole perusteita”, sanoi Kangas toimittaja Pekka Maunon kirjoittamassa jutussa.

 

Se ei kuitenkaan Kankaan mielestä estänyt yhteensovittamista. ”Kelkkareittejä ja taukopaikkoja voidaan varjella ja sijoittaa hakkuut vähemmän herkille paikoille.”, sanoi Kangas.

 

Kankaan mielestä jutussa oli jälkilypsyn makua. ”Luonnonvarasuunnittelu on tehty yhdessä sidosryhmien kanssa. Ei tunnu oikealta, että aletaan lipsua suunnittelussa sovitusta linjasta”, Kangas sanoi. Hänen mukaansa hakkuiden vähentämisvaatimuksissa ei ollut kyse siitä, miten Metsähallitus kestää ne, vaan miten Lappi sen kestäisi. Kyse oli esimerkiksi Kolarin ratayhteydestä, jota matkailu hyödynsi mutta joka käytännössä pysyi toiminnassa vain Metsähallituksen puukuljetusten turvin.

 

Samassa lehdessä julkaistiin Lapin liiton hallituksen puheenjohtaja Timo E. Korvan kovasanainen yliökirjoitus Yli-Muonion kiistasta. Korva kysyi, riittääkö luonnonsuojelusta itseisarvon tehneille mikään muu kuin metsien talouskäytön lopettaminen. ”Omasta menestyksestään humaltuneet matkailuyrittäjät ovat jopa esittäneet kaiken hakkuutoiminnan lopettamista Napapiirin pohjoispuolella. (…) Erityisesti valtionmaiden maankäytössä näyttää tavaksi muodostuvan, että mikä tahansa porukka kerrallaan hyväksytään osapuoleksi, jonka edessä valtionmaita luovutetaan vaatijoiden yksipuoliseen omaan käyttöön”, kirjoitti Korva.

 

Sen verran tekstissä oli epäloogisuutta, että esimerkiksi Yliniemen mukaan kyse ei ollut luonnonsuojelusta ja hän oli sanonut jopa niin, että kansallispuistojen käyttöä matkailussa tulisi laajentaa – millä ilmeisesti tarkoitettiin moottorikelkkailua ja koiravaljakkoja, joista erityisesti jälkimmäiset ovat aina olleet erityisen haitallisia porotaloudelle.

 

Metsähallitus vaatii matkailuyrittäjiltä miljoonaa euroa, kertoi Suomen Kuvalehti 31.1.2007. Metsähallitus kumosi tiedon välittömästi Ylen verkkosivulla. Metsähallituksen mukaan edellisviikolla olleessa ensimmäisessä kokouksessa kumpikaan osapuoli ei ollut puhunut rahasta lainkaan, vaan vain siitä, millä perusteella korvaus tulisi määrittää. Matkailutyrittäjät sanoivat kuitenkin SK:ssa miljoonan euron vaatimusta, jota siis ei ollut, kohtuuttomaksi. Ylen mukaan kyse ei ollut hakkuiden vähentämisestä tai niistä luopumisesta, vaan alueen vuokrauksesta.

 

Lapin Kansa kertoi 12.2., että matkailuyrittäjien ja Metsähallituksen neuvotteluissa oli sovittu vain neuvottelujen jatkamisesta. Metsähallitus oli asettanut neuvotteluille takarajan helmikuun loppuun, mitä paheksuttiin laajasti, kirjoitti toimittaja Eero Haapala. Jutusta selvisi myös, mikä oli ollut Suomen Kuvalehden miljoonan euron korvausvaatimuksesta kertovan uutisankan taustalla: kyseessä oli ympäristöministeriön esimerkkilaskelma siitä, miten muualla on laskettu korvauksia liito-oravan suojelun takia.

 

Jutussa kerrottiin myös Markku Kuortin mielipide, jonka mukaan oli ”täyttä roskaa” väittää Lapin metsäteollisuuden olevan Muonion hakkuiden varassa. Oli nimittäin käynyt ilmi, että Metsähallitus oli vienyt puuta Ruotsiin. Metsähallituksen mukaan puuta ei kuitenkaan oltu viety Muoniosta vaan Inarista, koska Suomessa kukaan ei ostanut Inarin Greenpeace-karttarajauksilta kaadettua puuta.

 

Noihin aikoihin kerrottiinkin vitsiä, jossa kysyttiin Lapin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnan top kolmesta. Lievin oli huumekauppa, toiseksi pahin ihmiskauppa, mutta ylivoimaisesti pahin oli rajat ylittävä puukauppa.

 

Yli-Muoniossa on päästy sopuun, kertoi Helsingin Sanomat 28.2.2007. Toimittaja Tapio Mainion kirjoittamassa jutussa kerrottiin, että ”matkailuyrittäjät maksavan Metsähallitukselle suojelurahaa” ja sopimukseen kuului hakkuista pidättäytyminen kymmeneksi vuodeksi. Metsähallituksen Kirsi-Marja Korhonen sanoi jutussa, että matkailuyrittäjät maksavat Metsähallitukselle vuosimaksun, jonka suuruutta ei kerrottu ja – toisin kuin Markku Kuortti aiemmin oli väittänyt – kyse oli poikkeus- eikä ennakkotapauksesta. Jatkossakin elinkeinojen yhteensovittaminen valtionmailla tapahtuisi luonnonvarasuunnittelussa.

 

Taloussanomat julkaisi 13.3. toimittaja Veli-Pekka Leskelän artikkelin otsikolla ”Koiravaljakot vetävät matkailijoita tunturiin”. Metsähallitukselle maksettavasta rahasta käytettiin tässä jutussa nimitystä vuokra ja siitä kerrottiin, että sen maksavat Pertti Yliniemi ja Kyösti Pietikäinen. Pietikäisen mukaan myös matkanjärjestäjät olivat ilmoittaneet halunsa osallistua, samoin kuin jotkut paikalliset asukkaat.

 

Artikkelissa oli tutustuttu Pietikäisen vetämään Harrinivan lomakeskukseen Muoniossa. Jutun mukaan Harrinivan asiakkaista 99 prosenttia tuli ulkomailta lentäen Kittilän kentälle. Yhtiö työllisti talvisaikaan noin 110 henkeä, 20 alihankkijaa ja peräti 420 koiraa.

 

Kirjoitin jutun johdosta Taloussanomiin vastineen, joka julkaistiin 20.3. Kiinnitin huomiota joihinkin virheisiin, kuten väitteeseen, että Metsähallitus olisi hakannut Vuontisjärven erämaan, vaikka se oli päinvastoin jätetty kymmeneksi vuodeksi hakkuiden ulkopuolelle. Metsähallitus ei myöskään aikonut hakata kiistan kohteena olleesta 2500 hehtaarin metsäalueesta kuin vajaan 200 hehtaaria kymmenen vuoden aikana, ja siitäkin osa oli harvennushakkuuta, osa pieniä siemenpuuhakkuuta.

 

Ihmettelin, miksi matkailuyrittäjät maksavat siitä, että kyseistä aluetta ei hakata, kun yksikään yrittäjä ei ollut koskaan esittänyt toivetta harjoittaa matkailua alueella ”eikä se tunnu todennäköiseltä seuraavien kymmenen vuoden aikanakaan, kun alue on niin kaukana kaikesta”. Ja sitten kuitenkin, Metsähallituksen kanssa tehty sopimus salli hakkuut sellaisilla alueilla, ”missä matkailua on harjoitettu, harjoitetaan ja tullaan harjoittamaan”.

 

Tämä on kysymys, mihin ei ole koskaan saatu julkista vastausta. Todennäköisin vastaus on, että kyseessä ovat Muonion kunnan johtohenkilöiden hirvenmetsästysmaat.

 

Poronhoitajilta jutussa ei kysytty mitään. Jos olisi kysytty, he olisivat ehkä voineet kertoa, että Harrinivankin koiravaljakot aiheuttavat poronhoitajille suuria ongelmia. Porolle koira on susi eikä poro uskalla edes ylittää koiravaljakon jälkeä.

 

Yli-Muonioon laskeutui kymmenvuotinen välirauha. Mutta jo ennen sen päättymistä kerrottiin paljon pidemmästä sopimuksesta. Lapin Kansa kirjoitti 29.3.2014, että kiistan osapuolet olivat löytäneet toisensa tekeillä olleen Länsi-Lapin maakuntakaavan pohjalta. Sen valmistelun yhteydessä Yli-Muonion alueelle perustettiin yhteistyöryhmä, joka laati alueelle käyttösuunnitelman. ”Käyttösuunnitelma tekee tarpeettomaksi Muonion matkailuyrittäjien ja Metsähallituksen välisen metsien rauhoittamissopimuksen”, kirjoitti toimittaja Jussi Saarela.

 

Vuoden 2014 alussa työnsä aloittanut yhteistyöryhmä päätti perustaa alueelle maisemametsänhoidon valtakunnallisen pilottialueen. Siinä metsätalous, matkailu, poronhoito ja metsien muut käyttäjät sopivat alueen tulevasta käytöstä. Päätös oli yksimielinen.

 

Metsähallituksen Länsi-Lapin aluejohtajan Kirsi-Marja Korhosen mukaan sopu syntyi yllättävän hyvin. Samasta yllättyi Kyösti Pietikäinen. Käyttösuunnitelma on voimassa vuoteen 2040 asti.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

 

Puuta vai muuta, save a tree, use PVC

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

 

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

 

Lukuaika: kymmenen minuuttia.

 

Some-aktiivi, aiempi Metsähallituksen tiedottaja Juri Laurila on jo vuosikausia kysellyt puun käytön vastustajilta, ensin Twitterissä ja sitten X:ssä, että mikä olisi se ympäristöystävällisempi vaihtoehto esimerkiksi suomalaisen puun käytölle. Vastausta ei ole tähän päivään mennessä kuulunut.

Kysymys on hyvä ja ongelma vanha.

 

Yhdysvaltalainen, ympäristöjärjestöjä lähellä oleva Worldwatch-instituutti tarjosi jopa peltosellua puun tilalle. Kirjoitin instituutin lehteen asiaa koskevan kommentin, jossa totesin, että peltosellu ei millään voi olla luonnonläheistä pohjoismaista metsää parempi, koska se vaatii metsän korvaamista pellolla. Sitä varten metsästä viedään pois kaikki puut, mutta myös kaikki muutkin kasvit ja vielä humus, tuodaan tilalle uusi humus, viljellään yhtä kasvia ja hävitetään muut, lannoitetaan vuosittain ja korjataan sato kerran vuodessa.

 

Kommenttia ei julkaistu koskaan. Kirjoitan asiasta enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

 

On helppo sanoa, että ”Save a tree, use PVC”, kuten Britanniassa mainostettiin. Saksassa oli mainostettu, että puusta tehdyn paperin käyttö pakkauksissa on häpeä, ”me käytämme pakkauksissamme ympäristöystävällistä All-folin-foliota”. Statoil mainosti Norjassa, että muovikassi säästää metsiä. Kun norjalainen Bankenes Betalingssentral siirtyi paperisista muovisiin kirjekuoriin, se perusteli: ”Olemme valinneet ympäristöystävällisen muovin, jota voi polttaa ja kierrättää ja jonka valmistamiseen käytetään merkittävästi vähemmän energiaa kuin paperin tuottamiseen.”

 

Siemens taas mainosti, että Danderydin sairaalassa Tukholmassa ”korvaklinikka on korvannut kaikki paperimuistiot sähköisillä muistiinpanoilla”. Saksalainen Miele mainosti, että sen kodinkoneiden käyttöohjeet on painettu jäteoljesta eikä puusta tehdylle paperimassalle, mikä on ympäristöystävällisempää, koska se vähentää puiden kaatamista.

 

Näin siis vuonna 1997. Mutta on turha kuvitella, että tuollaista ei olisi ollut myöhemmin.

 

”Puu häviää”, kirjoitin 9.1.1997 Vihreä Lanka -lehdessä. Väitin, että ympäristöjärjestöjen tärkeä tavoite, pienempi puutuotteiden kulutus, toteutuu niin, että puu korvataan jollain muulla ja ympäristömielessä huonommalla, mutta kulutus sinällään ei vähene.

 

Esimerkiksi Rainforest Action Network esitteli luonnonvarojen käytön tavoitteensa näin: ”Reduce, re-use, recycle, replace” – tässä järjestyksessä. Todellisuudessa keinot kuitenkin toteutuvat päinvastaisessa järjestyksessä.

 

Puutuotteiden vastainen kampanjointi on ajanut kaikkein tehokkaimmin niiden korvaamista (replace) muilla materiaaleilla, kuten uusiutumattomilla muoveilla, teräksellä, alumiinilla ja kivellä. Kyseisiä tuotteita tuottavat toimialat käyttävät mielellään ympäristöjärjestöjen metsäkampanjoita todisteena omien tuotteidensa paremmuudesta.

 

Seuraavaksi parhaiten on toteutunut kierrätys (recycle), jopa niin, että siitä on tullut tekosyy muiden tavoitteiden unohtamiseksi: re-use ja reduce, eli uudelleenkäyttö ja käytön vähentäminen eivät ole toteutuneet juuri lainkaan.

 

Samaan suuntaan ajaa uusiutuvan raaka-aineen suuri ongelma, hengiltä ottaminen, joka koskee kaikkia muita uusiutuvia raaka-aineita paitsi aurinkoa ja tuulta. ”Uusiutuva raaka-aine on aina tapettu”, kuten kirjoitin yllä mainitun Worldwatch-kommenttini väliotsikossa.

 

Ympäristöjärjestöt – erityisesti Greenpeace – käyttävät tätä täysin häikäilemättömästi hyväkseen. Siitä on hyvä tehdä kauheita mainosvideoita, joiden arviointi ei kuulu minkäänlaiselle viestinnän eettiselle arviointineuvostolle, kuten kuvaan kirjassani. Mutta jälleen: mikä olisi vaihtoehto, siitä Greenpeace ei puhu.

 

Joskus puunvastustamishankkeet saavat mitä kummallisimpia piirteitä. Joulukuussa 1998 silmiini osui Pagina-nimisen kustannusyhtiön mainos, joka alkoi lupauksella: ”Hanki kirja, istuta puu! Hankkimalla kirjan Paginalta olet mukana istuttamassa Suomen metsiä”.

 

Esitteen mukaan ”Pagina Oy vastustaa avohakkuita ja tukee metsien uudelleenistuttamista”. Kuitenkin, aivan riippumatta siitä kuka puutuotteet ostaa, Suomessa on ollut vuosikymmenet voimassa laki, jonka mukaan metsänomistajan on huolehdittava uuden taimikon syntymisestä avohakkuun jälkeen. Niinpä Suomen metsissä istutetaan vuosittain aivan rutiininomaisesti noin 150 000 puuntainta. Eikä siinä kaikki, lisäksi kylvetään vastaava pinta-ala, ja sen päälle vielä luontaisen uudistamisen myötä tuotetaan taimikko hieman kylvöä pienemmälle pinta-alalle.

 

Paginan esitteen viherpesulinja jatkui paperin valmistajan, Kymin paperiteollisuuden (UPM) teknisen palvelun päällikön Henrik Karlssonin lausunnolla. Sen mukaan ”käyttämämme kirjapaperi on Kymnova, joka on täysin puuvapaa” paperi.

 

Selittämättä jäi, että ”puuvapaa” ei tässä suinkaan tarkoita sitä, että paperiin ei olisi käytetty puuta, vaan sitä, millä menetelmällä paperinvalmistuksessa käytetty massa on valmistettu. Syystä, jota en tiedä, sellusta valmistettua paperia kutsutaan puuvapaaksi, erotuksena hiertämällä tai hiomalla tehdystä massasta. Molemmat on kumminkin tehty kokonaan puusta.

 

Britannia pyrki FSC-sertifiointiin julkisissa hankinnoissaan 2000-luvun alkuvuosina. Kirjoitan metsäsertifioinnista ja ympäristöjärjestöjen tukemasta FSC:stä enemmän sekä Terveisiä ullakolta -kirjassani että Ideaalista itsetarkoitukseksi – kirjassani (Metsälehti-kustannus, 2005).

Siitä, mihin Britannian hanke todellisuudessa olisi puutuotteiden markkinat vienyt, puhuttiin vähemmän. Todennäköisin häviäjä olisi ollut puu.

 

FSC-puusta oli huutava pula. Oli päivänselvää, että jos pelkästään FSC-puun käyttö olisi ollut hyväksyttyä ja sitä ei kuitenkaan olisi ollut saatavilla, britannialaisen koulun ikkunanpokiksi olisi valittu jotain muuta kuin puuta, kuten muovia tai alumiinia.

 

Ei yllättänyt, että alumiiniteollisuus tuki FSC:tä. Yksi maailman suurimmista alumiinijäteistä, kanadalainen Alcan oli myöntänyt sille miljoonan dollarin Alcan Prize for Sustainability -palkinnon. Toki varsinainen päätös palkinnon saajasta ohjattiin ulkopuoliselle International Business Leader Forumille – jossa Alcan oli jäsen. Alcan ei vastannut mitenkään asiaa koskeviin kysymyksiini.

 

Liike-elämässä tiedetään, millä tarkkuudella ympäristöjärjestöt nykyään vahtivat ylikansallisten yritysten toimia kolmannessa maailmassa. Siihen nähden on kummallista, että Alcanin Intiassa toimivan osakkuusyhtiön Utkal Alumina Internationalin toimet eivät aikanaan herättäneet minkäänlaista kritiikkiä, pikemminkin päinvastoin: rahat, jotka joissain muissa yhteyksissä saatettaisiin tuomita verisiksi, muuttuvat hyväksyttäviksi, jos osa niistä lahjoitetaan ympäristöjärjestöjen tukemalle FSC:lle.

 

Vuonna 2005 Alcan omisti Utkal Aluminan 45-prosenttisesti. Yhtiön oli tarkoitus perustaa Kashipuriin Intiaan bauksiittikaivos ja alumiinitehdas. Paikalliset kuitenkin vastustivat hanketta siinä määrin, että valmista ei tullut ilman valtion turvallisuuspoliisin väkivaltaista tukea – viimeksi sitä tarvittiin joulukuussa 2004.

 

Mitä Kashipurissa todella tapahtui, minun on mahdoton tietää. Yleisesti tiedetään, että paikallisten vastarintaliikkeiden syytökset saattavat pitää paikkansa, mutta vain saattavat. Jos kaikki kuitenkin on kunnossa, miksi niin Alcan kuin FSC:kin jättivät vastaamatta asiaa koskeviin kysymyksiin?

 

Mutta kyllä metsäalallakin on osattu viherpesu. Heinäkuussa 2007 sain eteeni Turun kirjekuoritehtaan esitenipun, missä yhtiö jopa jääkarhuun vedoten kehotti käyttämään heidän paperiaan, koska se tuo paremman ilmaston.

 

Väitteelle oli perustelukin: yhtiön käyttämä ruotsalaisyhtiö Munkenin paperi oli FSC-sertifioitua. Väite oli mielenkiintoinen siksi, että FSC-metsäsertifioinnin säännöissä ei tuossa vaiheessa ollut minkäänlaista viittausta ilmastonmuutokseen eikä sen torjuntaan metsäsertifioinnin keinoin.

 

Niinpä kysyin 30.7. Turun kirjekuoritehtaalta, mikä tekee FSC-sertifioidun paperin ilmastonmuutoksen kannalta muita paremmaksi. Kirjekuoritehdas lähetti kysymykseni Arctic Paper -yhtiöön, josta minulle vastattiin 1.8., että asia selviää menemällä FSC:n verkkosivuille ja että puupohjaisten tuotteiden käyttö ylipäätään on ilmastolle muita tuotteita parempi.

 

Vastasin, että tietenkin olin jo käynyt FSC:n sivuilla ja kävin nyt uudestaan, enkä vieläkään löytänyt sieltä mitään mainintaa ilmastonmuutoksesta. Muistutin myös ainakin Länsi-Euroopassa voimassa olevista markkinoinnin säännöistä, joiden mukaan mistään ihmisen tekemästä tuotteesta ei saa sanoa, että se on ympäristöystävällinen, vaan luvallista on ainoastaan vertailla eri tuotteiden ympäristöystävällisyyttä – seikka, joka toki unohtuu liki jokaiselta mainostajalta tuon tuostakin.

 

FSC:stä totesin, että olisi toki perusteltavissa väittää, että se takaa huolenpidon luonnon monimuotoisuudesta, mutta että ilmastosta. Niinpä toistin tehtaalle aiemmin lähettämäni kysymyksen – mutta vastausta en saanut.

 

Tärkein raaka-aineiden välinen kilpailu käydään rakentamisessa. Näin siksi, että materiaalien kulutus rakentamisessa on valtavan suurta. Ja myös siksi, että puun ympäristö- ja ilmastoedut verrattuna muihin rakennusmateriaaleihin ovat merkittävät.

 

Moni pitää tätä ratkaisevan tärkeänä kilpailutekijänä, mutta ei se sitä kuitenkaan ole. Ratkaisevaa on raha eikä ole juuri merkkejä siitä, että isot rakennusyhtiöt ainakaan Suomessa siirtyisivät puuhun vain siksi, että se on niille edes yhtä edullista kuin vaikkapa betoni. Jos ollaan niin sanotusti vapailla markkinoilla, puurakentamisen pitäisi olla rakennusyhtiölle selvästi edullisempaa, jotta ne alkaisivat rakentaa kokonaan toisenlaista, puuelementteihin perustuvaa talonrakentamisen infrastruktuuria.

 

Suomi on puurakentamisen mallimaa, kirjaimellisesti. Suuret puurakennukset ovat meillä säännönmukaisesti markkinoiden ulkopuolella rakennettuja, tuettuja malliesityksiä. Osuutta erityisesti suurissa ja markkinaehtoisissa rakennuksissa ei ole saatu nousemaan.

 

Moni kysyy, miksi pitäisikään. Vastaus on yksinkertainen: jos ihmiskunnan suuret ympäristöongelmat – kuten kasvihuoneilmiön voimistuminen ja luonnon monimuotoisuuden uhat – on tarkoitus ottaa vähänkään tosissaan, ei ole kyse siitä, haluammeko rakentaa puusta, vaan siitä, että meillä ei ole vaihtoehtoa, niin ylivoimainen puu on ympäristöominaisuuksiltaan.

 

Miksi puurakentaminen on lyönyt itsensä läpi Ruotsissa paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa? Rakennusyhtiötkin ovat molemmissa maissa pitkälle samoja. Miksi Skanska ja Peab osaavat rakentaa puusta kannattavasti Ruotsissa, mutta eivät Suomessa?

 

Molemmissa maissa on vedetty aika samanlaisia valtiojohtoisia ohjelmia puurakentamisen edistämiseksi, mutta tuloksia on saatu vain Ruotsissa. Jo kauan sitten puun osuus kerrostaloissa, teollisuuden ja kaupan käyttämissä halleissa ja silloissa oli 15–40 prosenttia.

 

Ruotsissa puu on jyrännyt myös täydennysrakentamisessa: vanhan kerrostalon päälle voi runkoa vahvistamatta rakentaa kolmekin uutta kerrosta, jos ne tehdään puusta, kun betonista voi tehdä vain yhden. Kolme puukerrosta syntyy murto-osassa siitä ajasta, mitä yksi betonikerros ja puusta rakennettaessa asukkaat voivat asua talossa koko rakentamisen ajan.

Miksi tätä ei tapahdu Suomessa? Vastaus on yksinkertainen ja paljastava: Suomessa asia on jätetty markkinoille, Ruotsissa ei. Näin sanoi ainakin Ruotsin elinkeinoelämän perustaman Träbyggnadskanslin johtaja Niclas Svensson Tukholmassa suomalaisille toimittajille niinkin aikaisin kuin lokakuussa 2010.

 

Viesti oli selvä: kunnalliset rakennuttajayhtiöt yksinkertaisesti alkoivat vaatia puuta. Svenssonin mukaan pienet yhtiöt oivalsivat puurakentamisen tuovan niille kilpailuedun, minkä jälkeen suurtenkin oli pakko lähteä mukaan, koska muuten ne olisivat menettäneet markkinan.

 

Ruotsissa tämä on ollut mahdollista, sillä siellä ei ole epäröity käyttää poliittista voimaa hyvän asian edistämiseen. Suomessa näin ei haluta tehdä.

 

Ruotsissa apuna on ollut myös kaavoittaja: kunnat yksinkertaisesti päättivät, että tietyille alueille on rakennettava puusta. Olen useissa kirjoituksissani tuonut esille, että jos kuntalaiset haluavat puutaloja, heidän on painostettava kunnallisia päättäjiä kaavoittamaan puutaloalueita. Niin yksinkertaista se on.

 

Mutta ei Suomessa, missä poliittista valtaa käytetään usein kovin vastentahtoisesti ja vedotaan markkinoihin, jotka mantran mukaan aina löytävät parhaat ratkaisut – vaikka samaan aikaan tiedetään, että ympäristöseikkoja markkinat eivät ota huomioon, ellei poliittinen päättäjä pakota.

 

Rakentamisen ympäristövaikutukset ovat suuri huolenaihe, minkä johdosta Työ- ja elinkeinoministeriö selvitti vuonna 2012, miten rakentaminen vaikuttaa ennen muuta ilmastoon ja ympäristöön. Puu osoittautui ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin verrattuna.

 

Tämä ei käynyt betonimiehille. Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelivat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko rakennuksen elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

 

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus. Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he tekevät siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

 

Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa vähentää syntiään jakamalla sen asukkaan kanssa.

Betonimiesten vastuun välttely perustuu väitteeseen, että asuminen on oleellinen osa rakennuksen elinkaarta, koska asumista vartenhan asuintalot rakennetaan. Tämä pakottaa kysymään, eikö silloin pitäisi ottaa mukaan myös asuintalojen vaatima kunnallistekniikka – sähköt, vesi, viemärit – niitäkään ei tarvita ilman asumista.

 

Mutta betonilogiikalla tämä ei kannata, koska kunnallistekniikka jos mikä niitä kasvihuonepäästöjä vasta aiheuttaakin.

 

Betoni imee hiilidioksidia, uutisoitiin Rakennuslehdessä loppuvuodesta 2020. Uutista tässä ei ollut: se tietenkin tiedettiin, että kun betoni on valmista, se alkaa hiljalleen ja ajan kanssa sitoa itseensä hiilidioksidia.

 

Uutinen kuitenkin ohitti kokonaan sen, miksi betoni on ilmastolle haitallista: sen tekeminen tarvitsee valtavasti energiaa ja tuottaa hiilidioksidia muutenkin. Jos Rakennuslehti olisi katsonut asiaa betonin koko elinkaaren mitalta, mikä on alkeisvaatimus ympäristöasioissa, uutinen olisi saattanut jäädä tekemättä.

 

Betoniteollisuus väitti Ympäristö ja yritys -lehdessä (3/2020), että Helsingin Kuninkaantammen rakentamiskokeilu olisi osoittanut puurakentamisen erittäin kalliiksi tavaksi sitoa hiilidioksidia. Tutkin Kuninkaantammen tuloksia, enkä löytänyt väitteelle todisteita.

 

Soitin kyseiset Kuninkaantammen kohteet rakentaneelle Rakennus-Reposelle ja kysyin, mistä tietoja olisi saatavilla. Yhtiöstä vastattiin, että ei mistään, koska hiilidioksidin sitomiskustannuksia ei arvioitu hankkeessa millään tavoin.

 

Betoniteollisuus oli kuitenkin löytänyt viestilleen kiitollisen levittäjän. Kivi ei jää kääntämättä, kun WWF etsii kanavia viestilleen, että puiden kaataminen tuhoaa ilmaston.

 

WWF:lle betoniteollisuus on selvästi haluttu yhteistyökumppani ja se levitti kanavissaan tätäkin viestiä. WWF tukee betonilinjaa myös sosiaalisessa mediassa ja kulissientakaisessa painostuksessaan. Toisaalta WWF on betonimiehille haluttu lähettiläs, minkä merkkinä betonimiehet levittävät WWF:n suosiollista betoniviestiä haastattelulausunnoissaan ja julkaisuissaan.

 

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/