Ihmiset tekevät ihmeen

Maaliskuun puolivälin Leipäsunnuntaina kirkossa jaettiin ruisneppari jokaiselle jumalanpalveluksen osanottajalle. Saarnassa toistettiin ihmeeksikin mainittua kertomusta siitä, kuinka Jeesus ruokki viidellä leivällä ja kahdella kalalla 5000 miestä ja päälle epälukuisen määrän naisia ja lapsia – niitä ei liene noihin aikoihin kovin tarkkaan laskettu.

Sitä kohtaa tarinasta en muistanutkaan, missä Jeesus käski opetuslasten kerätä aterian jälkeen tähteet. Niitäkin – leivänmuruja siis – kertyi kokonaista 12 korillista.

Jos kyseessä on kirjaimellinen totuus, se on epäilemättä ihme. Ja ihme se olisi vertauskuvanakin, vaikka aika yleinen. Eihän kyse ole muusta kuin viljelystä – siitä, miten ihminen taidollaan saa luonnon kukoistamaan.

Tämä kasvun ihme löytyy esimerkiksi Suomen metsistä.
Systemaattisen työn seurauksena Suomen metsien puuvaranto on kasvanut toisen maailmansodan jälkeisestä noin 1500 miljoonasta kuutiometristä nyt jo 2200 miljoonaan. Varsinainen ihme on kuitenkin se, että samana aikana metsistä on viety puuta ihmisen tarpeisiin vieläkin enemmän, kokonaista 3200 miljoonaa kuutiometriä.

Nämä kaikki luvut ovat tiukassa ja loogisessa kytköksessä toisiinsa: ilman puuvarannon kasvua ei olisi suurta korjuumäärää, ilman suurta korjuumäärää ei olisi suurta puuvarantoakaan.

Entäpä ne tähteet sitten? Niitäkin on, ja enemmän kuin 12 korillista. Se on huomattu, kun ilmastonmuutos on yhtäkkiä tehnyt hakkuutähteistä rahanarvoista tavaraa.

Hakkuutähteitä polttamalla haluttaisiin tuottaa yhtä suurempi osa maamme energiasta. Ja taas havaitaan, että tämäkin osa voi olla suuri vain viljelyn kautta: valtaosa hakkuutähteistä kertyy parjatuista avohakkuista, nimenomaan sankkojen kuusimetsien päätehakkuista, loput kasvatushakkuinakin tunnetuista harvennushakkuista.

Jotkut huomauttavat tähän, että samalla on saatu aikaan suuria ongelmia luonnon monimuotoisuuden suhteen. Mutta mikä olisi vaihtoehto?

Vuosisadan alkupuolen harsintahakkuissa metsistä vietiin suuret puut ja jätettiin riu’ut. Se teki metsistä kurjaa risukkoa ja heikensi puiden perimää.

Niillä menetelmillä, mutta kasvavalla puuntarpeella metsät olisivat varmasti kadonneet tästä maasta. Siinä tilanteessa meillä ei olisi senkään vertaa uhanalaisia kuin nyt, vaan ne olisivat kadonneet tykkänään.

Nykyinen metsätalous on siis ihmisen ja luonnon win-win-ratkaisu, joka yhdistettynä metsätalouden tehottomuuteen tuottaa myös laadun ihmeen: paitsi että puu on hyvää ihmiselle, se on entistä parempaa myös luonnolle.

Niinpä järeiden puiden määrä Suomen metsissä on toisen maailmansodan jälkeen puulajista riippuen kaksin–moninkertaistunut. Metsätalousmielessä yli-ikäisten – eli vanhoja metsiä muistuttavien – talousmetsien määrä on etenkin Etelä-Suomessa ollut jo pitkään kasvussa.

Yli neljä viidestä maassamme kasvavasta puusta on luontaisesti syntynyt. Se on perusta myös luonnon monimuotoisuudelle, sillä ilman suomalaisia puita muutkaan suomalaiset eivät metsissämme viihdy.

Eivät ihmiset, eivätkä muutkaan eliöt.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 30.3.2010.