Kohuoikeutta ja poliittista poliisia

Sirkus isoäitien ympärillä on kiihtynyt mittaan, jota olisi ollut vaikea ennustaa. Jos siitä jotakin voi päätellä, Suomessa ei ole poliittista eikä inhimillistä vastuuta, laillisuutta ei maassa arvosteta eikä edes perustavaa laatua olevia hallintoperiaatteita tunneta eikä arvosteta.

Ensin ihmeteltiin, kuinka poliisiylijohtaja Mikko Paatero ja Korkeimman hallinto-oikeuden presidentti Pekka Hallberg voivat julkisesti ilmoittaa toimivansa kyseisen oikeusistuimen päätöstä vastaan, ilman mitään seurauksia. Ainoa tapa ymmärtää tapahtunutta on, että kyse ei ollut isoäitien pelastamisesta, vaan isoäitikohun laannuttamisesta.

Myös poliitikot – eivätkä ketkä hyvänsä, vaan jopa pääministeri Matti Vanhanen ja maahanmuuttoministeri Astrid Thors – ilmoittivat, että lakia muutetaan vielä ennen kesälomia suuntaan, jossa inhimillisyys voidaan ottaa karkotustapauksissa paremmin huomioon.

Toukokuun lopussa ilmeni, että lupausta ei aiottukaan noudattaa. Minkäänlaista lainvalmistelua ei ollut käynnissä. Siis myös poliitikkojen tavoite oli vain ja ainoastaan kohun hillintä, isoäideistä välittämättä.

Onko kyynisyydellä enää mitään määrää? Jos poliittisia petoksia on olemassa, eikö tämä ole sellainen.

Tietenkin asiaa seliteltiin sanomalla, että uudistus on hankala eikä sitä saada aikaan ennen kesälomia. Tämä on totta: ei kai laki voi valmistua missään ajassa, jos sitä ei edes valmistella.

Poliisi päätti, että jos uutta lakia ei tule, on toimittava vanhan mukaan ja pantava isoäidit mäkeen. Samalla myös niin sanottu Venäjän media innostui.

Venäjän median kiinnostus on kuitenkin Suomi-syntyistä. Sitä luodaan muun muassa verkkosivulla, jonka ainoa tehtävä on kääntää venäjäksi kaikki negatiivinen, mitä Suomessa julkaistaan Venäjää koskien. Takana ovat ennenkin julkisuudessa viihtyneet tahot, joiden voi hyvällä syyllä olettaa saavan rahansa ulkomailta.

Tässä tapauksessa työ oli helppo, sen verran likaiset jauhot ovat ennen kaikkea suomalaisten poliitikkojen pussissa. Semmoista on Suomen idänpolitiikka nykyään.

Kansalaisten reaktio on ollut tyrmistyttävä.

Isoäitien kohtalosta saakin osoittaa mieltä. Suomalaisen yhteiskunnan karu ja julma luonne näkyy harvoin yhtä kirkkaasti.

Yhtä kauheita ovat olleet esitykset tilanteen korjaamiseksi. Esimerkiksi vallan saamattoman sisäministeri Anne Holmlundin tai oikeusministeri Tuija Braxin pitäisi kuulemma jatkaa ministereiden tonttuilua ja kylmästi ryhtyä rikollisiksi estämällä karkotukset. Tämä on kuulemma mahdollista, koska presidentti Tarja Halonenkin on vaatinut sitä.

Mitähän siitäkin seuraisi? Jos onnistuisivat, ainakin ministerit joutuisivat valtakunnanoikeuteen.

Entä mistä ihmiset kuvittelevat löytävänsä sellaisia poliiseja, jotka ryhtyisivät toteuttamaan lain ja järjestyksen sijaan ministereiden ja heidän kannattajiensa poliittisia oikkuja? Vai pitäisikö maahan perustaa jonkunlainen Pihkalan kaarti?

Näyttää siltä, että jos asia on ”oikea”, suomalaiset hyväksyisivät senkin.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 6.6.2010.