Journalismi kulkee kohti populismia

Heräsin 6. lokakuuta puoli seitsemän aikaan Yleisradion paikallisuutisten ääneen, joka sanoi, että ”Jutta Urpilainen selittelee” suuria kokouspalkkioitaan Neste Oilista.

Tosiasiassa Urpilainen ihan järkeenkäyvästi selitti, että palkkiot koostuvat paitsi kokouksista, myös yhtiön seuraamisesta muutenkin. Kun toimittajat pitkin päivää itsepäisesti puhuivat vain kokouspalkkioista, täytyy kysyä: eikö 14 000 euroa ole heistä tarpeeksi suuri summa kauhisteltavaksi, pitääkö sitä vielä tuolla tavoin liioitella.

Eikö kuulijaan voi luottaa sen vertaa, että hän osaisi arvioida edes tätä asiaa itse?

Tähän ei ollut kiva herätä, kun oli juuri edellisiltana katsellut Suomen populistisinta TV-ohjelmaa, Ajankohtaista Kakkosta. Siinä oli löydetty kansan edustaja, joka oli saanut 70 000 nimeä verkkoadressiinsa kansanedustajien 8,1 prosentin palkankorotuksia vastaan.

Kansan edustajaa haastateltiin ties kuinka kauan, ilman ensimmäistäkään kriittistä kysymystä. Silti kaksi oli aivan ilmeisiä: onko 8,1 prosenttia neljälle vuodelle todellakin liikaa, ja uskooko kansan edustaja, että kaikki 70 000 todella alkaisivat adressin vaatimaan yleislakkoon?

Mitä vielä, kansan edustajan kanssa mentiin haastattelemaan myös kansanedustajia, ja heistä pahimpia kansankosiskelijoita ‒ siis pahempia kuin yksikään perussuomalainen ‒ nimittäin Jukka Gustafssonia (sd.) ja Risto Autiota (kesk). He eivät tietenkään moista korotusta kannata.

Toimittaja Timo Seppänen otti esimerkiksi täysin naurettavan yleislakkouhkauksen tosissaan ja sanoi, että ”adressi osoittaa Internetin voiman”. Tässä kohtaa hän oli oikeassa, kirjaimellisesti, mutta ehkä ymmärtämättään.

Verkkoadressien voimaa, eli sen puutetta, ei osoita allekirjoittajien määrä, vaan aiheen loputon populistisuus. Vain populismi ja löysä journalismi saavat voimaa verkon massoista, sillä se on helppoa voimaa, tarvitsee vain klikata.

Sen sijaan oikeaa poliittista työtä vaativat uudistukset eivät verkkoklikkaajia kiinnosta, paitsi jos joku muu jättää sen työn tekemättä. Useimmiten se ei kiinnosta myöskään toimittajia.

Helsingin Sanomien Antero Mukka kirjoitti samana päivänä Näkökulman otsikolla ”Hyväuskoisuuden aika on ohi”. Ehkä ei aiheetta, mutta Mukan käsitys omasta lehdestään oli kyllä tyrmäävä.

Mukka lopetti kirjoituksensa sanoihin ”virkamieslähdekin on syytä kyseenalaistaa”. Myöntääkö Mukka tässä, että HS ei ole sitä aiemmin tehnyt?

Jos myöntää, kuinka naiiveja siellä toimituksessa oikein ollaan? Mistä siellä on maksettu palkkaa kaikki nämä vuodet?

Mielestäni Helsingin Sanomien tilanne ei ole näin synkkä, vaan synkempi. Siellä kun on aina osattu kyseenalaistaa virkamiesten, mutta vain valikoitujen virkamiesten sana.

Metsävirkamiehet ovat hyvä esimerkki. Heidän kyseenalaistaminen on Helsingin Sanomissa suorastaan ohjelmallista. Lehti ei ole epäröinyt edes väärentää metsäviranomaisen lausuntoa, kun tämä on virkavastuunsa takia joutunut kieltäytymään haastattelusta.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 12.10.2010.