Metsäalasta käytävä keskustelu

Lauri Hetemäen ja kumppaneiden vasta julkaistun kirjan Murroksen jälkeen lukeminen kannattaa aloittaa lukemalla Hetemäen kirja Metsäsektori 2010 vuodelta 1997. Kirjoilla on paljon yhteistä.

Ensinnä niitä yhdistää metsäalan käytäväkeskustelu, josta alan ulkopuoliset ottavat itselleen sopivia sitaatteja. Siihen kirjat ovat sopivia, varsinkin kun irrottaa lauseet asiayhteydestään.

Kummankin kirjan julkistettuina lähteinä on poliittisia ohjelmia ja tutkimuksia. Jos on kuultu niitä ihmisiä, jotka oikeasti rakentavat metsäalan tulevaisuutta, sitä ei kerrota.

Kumpikin haluaa selvittää tulevaisuutta, mikä on mahdoton tehtävä. Kumpikin on täynnä käyriä, jotka ovat realistisen mutkittelevia suunnilleen julkaisuvuoteen asti, mutta osoittavat sen jälkeen laskennallisesti suoraan jonnekin.

Mitä me teemme tällaisilla käyrillä?

Esimerkiksi Turun yliopiston tutkimus Matkalla biokauteen selvittää sitä, mihin tämä ja tuo nyt tehtävä toimi tulevaisuudessa johtaa. Se on siis tulevaisuuden rakentamista, ei selvittämistä.

Tätä tietoa metsäalalla tarvittaisiin, huutavasti. Mutta sitä metsäala ei ole saanut huolimatta suunnattomasta julkisesta panostuksesta tulevaisuuden tutkimiseen. Turkulaiset kuittaavatkin sen osaksi metsäalan kriisiä ‒ niin vähän siitä on ollut hyötyä.

Aiempi kirja epäonnistui kahdessa dramaattisessa kohdassa, mutta ei yksin. Jo 1990-luvulla Kansallisen metsäohjelman valmistelutyössä esitettiin, että Venäjän kehitystä pitäisi tutkia. Maa- ja metsätalousministeriö hylkäsi ajatuksen.

Yhtä vähän asiaa tutki Hetemäki vuonna 1997. Silti jo muutamaa Venäjä-asiantuntijaa haastattelemalla puutullien mahdollisuus olisi osattu ennustaa hyvissä ajoin. Eri asia on, olisiko tiedolla osattu tehdä mitään.

Vuonna 1997 Hetemäki ennusti Kiinan ja Aasian nousun lisäävän suomalaistuotteiden kysyntää. Kuvion päälaelleen kääntävä kehitys yllätti: suomalaiset firmat menivätkin Etelä-Amerikkaan tuottamaan sellua Aasiaa varten.

Mitä olisi pitänyt kyetä ennustamaan? Sitä en tiedä.

Mutta niillä rajauksilla ja niillä lähteillä, millä Murroksen jälkeen -kirjaa on tehty, tulos tuskin on edeltäjäänsä parempi. Olisiko ollut mahdollista esimerkiksi kuulla niitä, jotka oikeasti luovat uusia teknologioita ja tuotteita?

Entä olisiko ollut mahdollista ajatella, että metsäteollisuus pelkän kotimarkkinan sijaan tähtäisi vientiin myös uusissa tuotteissa. Ei.

Niinpä tutkijat ovat sitä mieltä, että Suomen liikennepolttonesteiden bio-osuuden täyttäminen edellyttää vain kahden biojalostamon tuotantoa – ikään kuin metsäteollisuus olisi yhtäkkiä luopunut viennistä.

Puhumattakaan siitä, että maantieliikenteen polttonesteitä tehdään biojalostamoissa päivänselvästi vain muutaman vuoden. Vuonna 2020 osataan jo tehdä kannattavampia tuotteita.

Tutkija tietenkin rajaa kohteensa ja menetelmänsä juuri niin kuin haluaa. Me muut voimme vain kysyä syytä.

Jos tutkii vientialaa, miksi rajata vienti tutkimuksen ulkopuolelle? Mitä muuta sillä voi saada kuin todellisuutta vastaamattomia tuloksia?

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 4.4.2011.