Pahinta on ruokateeskentely

Ainakin ennen aikaan Rovaniemen linja-autoaseman vieressä oli taksiasema ja sen yhteydessä baari. Siinä oli siis tarjolla kahvia ja pullaa, muutama kovapintainen tuoli ja ”annoksia”.

Odotin siinä jokusen kerran Lapin Teiniyhdistyksen kokouksen jälkeen Kemijärven linja-autoa. Sunnuntai-iltapäivänä olo ei aina ollut paras mahdollinen.

Paikallinen jehu kerran tilasi ”annoksen” ja alkoi selittää taksikuskille, että ”tämä on hyvä paikka, tulen tähän yleensä kun vaimo on viikonloppuna sukuloimassa. Täällä on hyvä ruoka ja nopea.”

Juomana oli maito ja lautasella höyrytetty uunimakkara, vieressään sinappia ja ketsuppia.

Esimerkiksi meillä kotona oli niin vähän rahaa, että omenatkin pilkottiin lasten kesken. Mutta semmoista en muista, että äiti olisi päivän pääruoaksi työntänyt eteen pelkkää uunimakkaraa ketsupilla ja sinapilla.

Ehkä juuri siksi se olisi minustakin ollut hyvää. Vesi kielellä minä sitä katselin, kun ei kotona syöty juuri muuta kuin kalaa ja siitäkin yleensä siikaa.

Olin kuin ne poikoset Lapin radiossa, joita toivehikas toimittaja haastatteli Tornionjoella: ”Kumpikos se on parempaa, grillimakkara vai Kukkolankosken siika?

”No selevästikki krillimakkara!”

Uunimakkaraa tulee syötyä nykyäänkin. Minusta se ei ole yhtään sen pahempaa kuin keskiverto keittokinkku, vaan jopa parempaa, koska se ei teeskentele.

Pahinta onkin suomalaisten vaahtoaminen siitä, kuinka hyvää ruokaa meillä syödään. Miksi ei voi myöntää, että suurimmalta osin se on roskaa, mutta siihen tässä on totuttu ja siitä tykätään. Paras kuvaus siitä on Mika Kaurismäen elokuvassa Rosso – ja kas, eikös se ole laajalle levinneen ketjuravintolan nimi!

Niinpä en voinut olla ilahtumatta, kun HK päätti antaa turpiin amerikkalaiselle pikaruokakulttuurille perustamalla nakkikoppiketjun. Jo se on odottanutkin brändäystä.

HK lupaa höyrymakkaraa. Se huulta polttava, purtaessa turskahtava vesi!

Joku voi nyt ajatella, että juntti mikä juntti. Se käy.

Paitsi ruoka, ruoka-asioissa oleellista on lupaus. Jos HK lupaa Sinistä, en tule sitä koskaan siitä moittimaan.

Sen sijaan suomalaisen ruokakulttuurin suurin roskanpuhuja on vähittäiskauppa, joka tunkee limaiset sormensa myös ravintolabisnekseen.

Tilasin eräästä Sokos-hotellin ravintolasta maaliskuisena iltana ”savustettua Pielisen ahventa, pastaa ja tillikermaa”. En mielestäni ole aivan pönttö, kun päättelin ruokalistan lupauksesta, että ahven on tuoreena savustettua.

Halusin testata ravintolan taitoa tehdä ruokaa hyvistä raaka-aineista. Kun tarjoilija toi lautasen, laji oli jo muuttunut. Hän sanoi: ”Järvikalapastaa.”

Kala oli säilykepurkista otettua savustettua muikkua. Päällä oli voimakasta juustoa, mikä olisi pilannut minkä hyvänsä kalan.

Tillikermaa lautasella ei ollut. Sen korvasi kirjaimellinen pohjanoteeraus: syvän lautasen puoliväliin yltävä säilykepurkin rasva.

Tosin ravintolan mukaan moka oli toinen: kerma oli päässyt juoksettumaan. Varsin olikin; erityisesti tilli oli siitä kirmaissut kokonaan ja lähtiessään jättänyt rasvaan savumuikkusäilykkeen maun.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 17.5.2011.

Lörppöjournalismin korkea veisu

Helsinkiin rantautuneista Romanian romaneista sanotaan, että he ovat koko maan ongelma: Helsingin kerjäyspaikat ovat kohta varatut ja seuraavat siirtyvät edemmäs. Samaan aikaan kerjäläisjournalismi etsii vastuullisia lähinnä täysin syyttömistä.

Kerjäämisestä tuskin päästään eroon. Euroopan unionissa liikkuvuutta ei voi rajoittaa, eikä ketään voi estää pyytämästä toiselta rahaa.

Ainoa keino olisi parantaa elintasoa. Siten meillä on päästy kerjäläisyydestä eroon, mutta ovatko Romaniankin kerjäläiset meidän vastuullamme?

Kyllä ovat, vastaavat monet.

Ongelma ei kuitenkaan ole vapaa liikkuvuus, vaan pysähtyminen. Kerjäläiset eivät suinkaan tee sitä, mitä varten vapaa liikkuvuus on säädetty: työn etsimiseen tai turismiin.

He lähtevät Romaniasta ja suunnistavat määrätietoisesti Helsingin Kalasatamaan, mistä talonvaltaajien ryhmä on puolipakottamalla vuokrannut kaupungin rakennuksen. Sitä he ovat ryhtyneet kutsumaan ”sosiaalikeskukseksi”.

Tämä oli viime vuosikymmenen menestynein viestintätoimi: vapaaehtoistyötä tekevä ryhmä todella harjoittaa sosiaalitointa, enimmäkseen toisten rahoilla itsensä ja ystäviensä hyväksi. Näihin valittuihin on laskettu myös Suomeen saapuvat Romanian romanit.

Yksikään journalisti ei ole arvioinut ”sosiaalikeskuksen” todellista luonnetta. Helsingin Sanomat väitti vastikään jopa, että ”sosiaalikeskusta” hallinnoi kaupungin nuorisotoimi.

Suurimpia vastuullisia kerjäläisongelmaan ovat kuitenkin ne poliitikot, jotka hyväksyivät Romanian liittämisen Euroopan unioniin. He tiesivät, kuinka köyhä Romania on, mutta se ei heitä estänyt, vaan pikemminkin kannusti.

He halusivat osoittaa euromyönteisyyttään, he leimasivat kaikki vastustajat impivaaralaisiksi, he eivät vastanneet mihinkään kysymyksiin, he eivät välittäneet eivätkä välitä seurauksista. Heidän nimensä löytyvät päivälehdistä, joista perussuomalaisten menestystä kammoksuvat toimittajat voivat ne tarkistaa.

Monet heistä ovat valmiita vaikka panemaan romanikerjäläiset putkaan. Näin pitkälle ulottuu poliittinen vastuu.

Seuraukset lankeavat muille, kuten Helsingin kaupungin viranomaisille, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelman syntyyn eikä mahdollisuuksia ratkaista ongelmaa. Heitä syyttävät kaikki: ”sosiaalikeskus”, syylliset poliitikot, perussuomalaisten menestystä kammoksuvat toimittajat.

Romanit asuvat ”sosiaalikeskuksen” pihalla autoissa ja käyttävät kotimaastaan tuttuja sähköviritelmiä. Ne ovat johtaneet tulipaloihin.

Paikka on asumiskelvoton ja sotkemalla sotkettu. Viranomaisten yritykset korjata tilanne saavat ”sosiaalikeskukselta” tympeää plakaattiviestintää: ”Kytät vittuun”.

”Sosiaalikeskuksen” mukaan kaupungilla on velvollisuus osoittaa romaneille paikka. Ikään kuin vapaa liikkuvuus oikeuttaisi saamaan mistä vain asuinpaikan kaupungin kustannuksella.

Silti kaupunki on osoittanut näille turisteille asuntolan. Mutta se ei heille kelpaa, heidän on saatava perustaa leiri. Ja juuri sinne, minne he haluavat.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 10.5.2011.

Ekopiru on yksityiskohdissa

Maassa on käynnissä omituinen keskustelu, jossa väitetään, että puun poltto ei hillitsekään, vaan jopa vauhdittaa ilmastonmuutosta. Keskustelu on tyypillisen kapea-alaista eikä voi välttyä ajatukselta, että eräin osin sen tarkoitus on vain hämmentää. Näin erityisesti siksi, että juuri kapea-alaisimmat keskustelijat väittävät tuovansa esiin tavallista laajempia näkökulmia.

Ympäristöasioissa väitteet yleensä johtavat sitä enemmän harhaan, mitä pienempiä kokonaisuuksia ne koskevat. Erittäin hyvä esimerkki on väite, että puun poltto on ilmaston kannalta haitallista, koska kantojen poltto tuottaa yhtä paljon päästöjä kuin kivihiilen poltto.

Metsänhoidon pitkäaikainen tavoite on ollut lisätä puuston kasvua, missä keskeisenä keinona on ollut puustopääoman kasvattaminen. Logiikka on sama kuin korkotuloissa: mitä isompi pääoma, sitä isompi kasvu.

Tavoitteessa on onnistuttu. 1950-luvulla metsissämme oli puuta hiukan runsas 1500 miljoonaa kuutiometriä, nyt yli 2200 miljoonaa, ja kasvu jatkuu yhä.

Puustopääoma on suurempi kuin koskaan sinä aikana, mistä meillä on tietoja, eli 1800-luvun alun jälkeen. Näin siitä huolimatta, että maan pinta-ala on pienentynyt viime sodan jälkeen noin kymmenesosalla.

Toisen maailmansodan jälkeen puustopääoma on kasvanut jopa 800 miljoonaa kuutiometriä. Se vastaa yli 50-kertaisesti vuoden 2008 hiilidioksidipäästöjä. Metsiin on siis toisen maailmansodan jälkeisenä aikana varmuudella sitoutunut enemmän hiiltä kuin Suomen hiilidioksidipäästöt ovat olleet samana aikana.

Puuta on kuitenkin hakattu vielä enemmän, 1950-luvun alun jälkeen yli 3200 miljoonaa kuutiometriä. Tästä jopa puolet on mennyt kaiken aikaa energiantuotantoon, millä on edellisen vaikutuksen lisäksi korvattu valtava määrä fossiilisia polttoaineita.

Kuinka paljon? Niin paljon, että se vastaa yli 25-kertaisesti vuoden 2007 fossiilisten polttoaineiden ja turpeen polton aiheuttamia hiilidioksidipäästöjä.

Infantiiliin kantokeskusteluun verrattuna nämä numerot ovat häkellyttäviä. Oleellista olisikin kysyä, johtaako kantojen polttaminen pitkällä aikavälillä puustopääoman kasvamiseen.

Tätä kysymystä ei kuitenkaan ole keskustelussa esitetty. Se pakottaa kysymään: jos edes sadan vuoden kuluessa syntynyttä varantoa ei voi ottaa väliaikaisen hiilivelan takia käyttöön, mitä muuta voimme tehdä?

Yhtä hämmästyttävää on puhe, että energian tuotto puuta polttamalla tuottaa runsaasti hiukkaspäästöjä. Tätä linjaa ajaa muun muassa entinen kansanedustaja ja ydinvoiman tunnettu kannattaja Martti Tiuri – viimeksi Suomen Kuvalehdessä 5.11.2010.

Ikään kuin puuta aiottaisiin polttaa saunanpesässä!

Tiuri innoitti samaan artikkeliin epäilyn, että päätökset metsäenergian massiiviseksi tuottamiseksi olisi tehty ensin, ja sitä tukevat laskentakaavat kehitetty vasta jälkikäteen. Näin voi tietenkin olla.

Mutta voi olla myös niin, että mihin hyvänsä energianlähteeseen on jossakin päätetty suhtautua negatiivisesti, ellei kyseessä ole ydinvoima. Voi jopa olla, että itse asiassa se onkin tämä päätös, joka on tehty ensin.

Kirjoitus on ajanmukaistettu versio Lapin Kansassa 6.3.2011 julkaistusta kolumnista.