Kenen maa, kenen metsä?

Muutama vuosi sitten lomani keskeytyi kesäaamuna ruokakaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää.

Kävi ilmi, että soittaja oli aikanaan ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Alue oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan maksamaan, kun rajan molemmin puolin oli kumminkin aivan samanlaista metsää.

Nyt soittaja oli kauhuissaan, kun metsänomistaja aikoi kaataa puut aivan rajaa myöten. Kysyin, oliko soittaja puhunut asiasta metsänomistajan kanssa. Kyllä oli, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi.

Metsänomistaja kuulosti ahneelta roistolta. Rajan toisella puolen tilanne näyttää toiselta.

Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempiä myyntituloja. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan.

Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kokonaista 70 vuotta. Päinvastoin, soittajan mielestä tuon työn aikaansaamasta sankasta metsästä koitunut hyöty kuului hänelle.

Selvisi myös, että metsänomistaja olisi jättänyt puita pystyyn, jos soittaja olisi maksanut niistä summan, joka vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri.

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Muutama viikko sitten olin mukana tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja toi esiin omaa, mutta myös kyseisen teollisuudenalan ympäristövastuuta asiaankuuluvan kritiikittömään sävyyn.

Metsäalaa ei hänkään malttanut olla tölväisemättä. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti.

Jälleen soimattiin metsänomistajaa, joka ahneuksissaan oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä.

En tiedä, mihin logiikkaan perustuu se, että kun kaupunkilainen paremmaisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmaisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina – niin kuin ympäristötoimittamisen kanssa toisinaan on.

Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina.

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä ylistyksenaihetta vasten, että graafisessa teollisuudessa on kuulemma annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se taas annetaan aivan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

Mutta se ei tietenkään riitä, jos töitä tehdään ympäristötoimittajan takapihalla.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 13.6.2011.