Sivut

torstai 26. heinäkuuta 2012

Betonimiehet viherpesulla


Ne, jotka ovat perehtyneet ympäristönsuojelukeskusteluun, tunnistavat sen kuolemansynnit. Niistä yleisimpiä on viherpesu, jota on monenlaista.

Yksi puhuu epäolennaisuuksista, kun olennainen muuttaisi tilanteen päinvastaiseksi. Toinen todistelee toimintansa vihreyttä seikoilla, jotka eivät liity omaan toimintaan millään tavoin.

Tämä jälkimmäinen on se, mihin betonimiehet syyllistyvät yrittäessään tyrmätä puurakentamisen ympäristöystävällisyyden. Heidän syntinsä on, että he eivät halua tarkastella omaa toimintaansa sellaisenaan, vaan he haluavat ratsastaa sillä, mitä muut tekevät.

Kun työ- ja elinkeinoministeriö selvitti, mitkä ovat rakennuksen rakentamisvaiheen ympäristövaikutukset ennen muuta ilmastonmuutokseen, puu osoittautui ekologialtaan ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin nähden. Ja tämähän ei betonimiehille käy.

Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelevat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus.

Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he haluavat tehdä siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

Asumisen ympäristövaikutuksilla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä rakentamisen ympäristövaikutusten kanssa. Logiikka on kuin sinun saunalaiturisi kanssa: voit tehdä sen betonista tai puusta, ja vaikutukset ovat sen mukaiset. Mutta kun käytät sitä, päästöt vesistöön ovat samat riippumatta rakennusmateriaalista.

Viherpesun klassisimpia muotoja on esittää, että se mitä me teemme, onkin muiden syytä. Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa tasoittaa syntinsä muille, koko asumisajalle.

Tämä on betonimiesten logiikka. Sinun asumisesi ekologisuuden he haluavat ottaa hyödykseen.

Vastuun välttely näkyy Betoniteollisuus ry:n toimitusjohtaja, tekniikan tohtori Jussi Mattilan lausunnosta:

”Kun Suomen kaikki kasvihuonekaasupäästöt ovat vuositasolla luokkaa 75 miljoonaa tonnia, [tutkimuksen mukaan] saavutettava päästövähennys edustaa todellisuudessa 0,14 prosenttia Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Samansuuruinen päästövähennys saataisiin, jos kukin meistä ajaisi noin puoli kilometriä vähemmän autolla päivässä.”

Mattila unohtaa, että hänen määrittelemällään elinkaarella rakentaminen ja asuminen tuottavat yli kolmanneksen Suomen kasvihuonekaasupäästöistä. Sitä, niin kuin mitään muutakaan suurta ongelmaa ei voi korjata yhdellä keinolla, vaan niitä tarvitaan useita.

Mattilan logiikka on vastuuttoman logiikkaa, koska sitä voisivat käyttää kaikki. Jos he käyttäisivät, millekään ongelmalle ei voitaisi koskaan tehdä mitään.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 8.7.2012.

torstai 19. heinäkuuta 2012

Voittohulluutta


En tiedä, onko vuorikiipeily urheilua. Tiedotusvälineiden tapa suhtautua lajiin antaa ymmärtää, että on.

Kun Veikka Gustafsson pääsi siihen joukkoon, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret, esimerkiksi Yleisradio repäisi ihokkaansa hämmästyttävällä vimmalla. Kuinka moni jaksoi kuulla samasanaista hypetystä yhä uudestaan – saavutuksesta, jonka merkittävyys piti todistaa joka kerta.

Eivät suomalaiset ole urheiluhulluja, vaan voittamishulluja. Siihen kelpaa laji kuin laji, ennestään tuntematonkin. Meillä juhlittaisiin jopa pesäpallon maailmanmestaruutta, jos joku viitsisi järjestää kisat.

Tämä kävi ilmi, kun selvisi, että Helsinki saa järjestää menossa olevat (kirjoitus on julkaistu 2.7.2012) yleisurheilun MM-kisat. Epäilys oli, että Euroopan huiput eivät tule kisoihin, koska se häiritsisi valmistautumista loppukesällä pidettäviin Lontoon olympialaisiin.

Yllättäen juuri tämä olikin monelle syy järjestää MM-kisat. Eräskin loihe lausumaan, että ”olisihan suomalaisten helpompi pärjätä, eikä parin vuoden päästä kukaan enää muista, että huiput jäivät kisoista pois”.

Naurettavinta tässä ei ole esimerkiksi se, että Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten, samoin kuin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tynkyys muistetaan vieläkin. Naurettavinta on suhde urheiluun, jota ei ole.

On vain menestys, tai sen puute.

Urheilufanius on tässä maassa väärennetty käsite. Sillä kun ei ole mitään tekemistä voittamisen kanssa: fani ei aina jaksa ilostua edes voitosta, koska siinä on jo seuraavan tappion siemen.

Urheilussa kukaan ei fanita mitään siksi, että kohde on urheilussa hyvä. Fanitus perustuu siihen, että on fani.

Esimerkiksi minä en tiedä, miksi Oulun Kärppien kannattaminen on minulle tärkeää. Oikeasti se on aivan naurettavaa.

Meitä on harvassa, jotka kannattivat Kärppiä jo silloin, kun joukkue avasi oululaisessa Jumpru-pubissa kolmella ketjulla 15 minuuttia kotiottelun jälkeen. Pahimpina vuosina jaksoimme ajaa jopa Järvenpään jäähalliin katsomaan, kuinka Kärpät hävisi jollekin ihmeen KJT:lle.

Kun Kärpät sitten ensimmäisen Suomen mestaruuden jälkeisellä kaudella putosi sarjajohdosta kakkoseksi, minulta kysyttiin, että ”miten oikein kehtaat kulkea Kärppä-vetimissä”.

Ihme kysymyksiä.

Helsingin Sanomien Tero Hakola kirjoitti (26.6.), että ”yleisurheilun EM-kisat ovat ennen kaikkea urheilijoiden ja urheilufanien kisat”. Tätä hän perusteli tavalla, josta voi päätellä, että ainakin hän itse on mielestään fani, koska urheilijakaan hän ei liene.

Vain suomalainen urheilutoimittaja voi alentua ylistämään kisaisäntiä tavalla, jossa ei ole häivääkään edes halusta kritiikkiin. Kuinka voi jo ennen avajaisia tietää, että kisat ovat hyvät? Siksikö, että jälkikäteen mokomaa sanottavaa ei kenties olekaan?

Miksi yleisurheilun yleisö vähenee kaiken aikaa? Siksi, että yleisurheilulla ei ole mitään tekemistä yleisurheiluyleisön kanssa. Tekemistä on vain sillä, voitetaanko vai ei.

Kun ei uskota voittamiseen, ei mennä katsomaankaan, vaikka olisi kuinka halvat liput ja sikailuvapaa seura.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.7.2012.