Voittohulluutta

En tiedä, onko vuorikiipeily urheilua. Tiedotusvälineiden tapa suhtautua lajiin antaa ymmärtää, että on.

Kun Veikka Gustafsson pääsi siihen joukkoon, joka on valloittanut kaikki yli 8000 metriä korkeat vuoret, esimerkiksi Yleisradio repäisi ihokkaansa hämmästyttävällä vimmalla. Kuinka moni jaksoi kuulla samasanaista hypetystä yhä uudestaan – saavutuksesta, jonka merkittävyys piti todistaa joka kerta.

Eivät suomalaiset ole urheiluhulluja, vaan voittamishulluja. Siihen kelpaa laji kuin laji, ennestään tuntematonkin. Meillä juhlittaisiin jopa pesäpallon maailmanmestaruutta, jos joku viitsisi järjestää kisat.

Tämä kävi ilmi, kun selvisi, että Helsinki saa järjestää menossa olevat (kirjoitus on julkaistu 2.7.2012) yleisurheilun MM-kisat. Epäilys oli, että Euroopan huiput eivät tule kisoihin, koska se häiritsisi valmistautumista loppukesällä pidettäviin Lontoon olympialaisiin.

Yllättäen juuri tämä olikin monelle syy järjestää MM-kisat. Eräskin loihe lausumaan, että ”olisihan suomalaisten helpompi pärjätä, eikä parin vuoden päästä kukaan enää muista, että huiput jäivät kisoista pois”.

Naurettavinta tässä ei ole esimerkiksi se, että Moskovan ja Los Angelesin olympialaisten, samoin kuin vuoden 1995 jääkiekon MM-kisojen tynkyys muistetaan vieläkin. Naurettavinta on suhde urheiluun, jota ei ole.

On vain menestys, tai sen puute.

Urheilufanius on tässä maassa väärennetty käsite. Sillä kun ei ole mitään tekemistä voittamisen kanssa: fani ei aina jaksa ilostua edes voitosta, koska siinä on jo seuraavan tappion siemen.

Urheilussa kukaan ei fanita mitään siksi, että kohde on urheilussa hyvä. Fanitus perustuu siihen, että on fani.

Esimerkiksi minä en tiedä, miksi Oulun Kärppien kannattaminen on minulle tärkeää. Oikeasti se on aivan naurettavaa.

Meitä on harvassa, jotka kannattivat Kärppiä jo silloin, kun joukkue avasi oululaisessa Jumpru-pubissa kolmella ketjulla 15 minuuttia kotiottelun jälkeen. Pahimpina vuosina jaksoimme ajaa jopa Järvenpään jäähalliin katsomaan, kuinka Kärpät hävisi jollekin ihmeen KJT:lle.

Kun Kärpät sitten ensimmäisen Suomen mestaruuden jälkeisellä kaudella putosi sarjajohdosta kakkoseksi, minulta kysyttiin, että ”miten oikein kehtaat kulkea Kärppä-vetimissä”.

Ihme kysymyksiä.

Helsingin Sanomien Tero Hakola kirjoitti (26.6.), että ”yleisurheilun EM-kisat ovat ennen kaikkea urheilijoiden ja urheilufanien kisat”. Tätä hän perusteli tavalla, josta voi päätellä, että ainakin hän itse on mielestään fani, koska urheilijakaan hän ei liene.

Vain suomalainen urheilutoimittaja voi alentua ylistämään kisaisäntiä tavalla, jossa ei ole häivääkään edes halusta kritiikkiin. Kuinka voi jo ennen avajaisia tietää, että kisat ovat hyvät? Siksikö, että jälkikäteen mokomaa sanottavaa ei kenties olekaan?

Miksi yleisurheilun yleisö vähenee kaiken aikaa? Siksi, että yleisurheilulla ei ole mitään tekemistä yleisurheiluyleisön kanssa. Tekemistä on vain sillä, voitetaanko vai ei.

Kun ei uskota voittamiseen, ei mennä katsomaankaan, vaikka olisi kuinka halvat liput ja sikailuvapaa seura.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 2.7.2012.