Perinnepilkkaa Nikkaluoktassa

Maailmassa ei ole monia aatteita, joiden vuoksi kannattaisi intoilla. Mutta yksi on: Slow Food.

Alun perin kyse oli pikaruoan vastustamisesta, hitaasta ruoanlaitosta. Mikä voisi olla sen parempaa?

Mutta sitten tuli tämä yleisvihreä yhteiskunta, joka vesitti aatteen. Vesitti niin, että kun on hyvä asia, totta kai sen pitää kannattaa kaikkia muitakin vihreitä asioita.

Kuten luomua, lähiruokaa, paikallista kulttuuria, ties mitä. Niinpä Slow Food on nykyään vain jotakin epämääräistä. Käytännössä ei mitään.

Törmäsin tähän kesälomallani Ruotsin Abiskossa ja Nikkaluoktassa. Jo Abiskon turistikeskuksen ”ekologinen”, Krav-sertifioitu luomuaamiainen ällötti: jos täällä halutaan tarjota luomuruokaa, kaikki on tuotu todella kaukaa, takuulla tehokkaasti organisoidun teollisuusyhteiskunnan voimin.

Ruotsalaisautojen täyttämällä parkkipaikalla joka toinen auto käytti ”biobränsleä” ja loput olivat muuten vaan ”miljövänlig”. Yhteishenki oli lämmin.

Slow Foodista taas puhui esitteessään Nikkaluoktan ravintola. Ravintoloista se on lähimpänä Ruotsin korkeinta tunturia, Kebnekaisea.

Hitaaseen ruoanlaittoon sitä ei liitetty mitenkään. Sen sijaan ravintola remelsi Slow Foodin merkeissä kannattavansa ”saamelaisten perinteistä ruokakulttuuria”.

Ruokalista puhui toista. Ja tämä on tyypillistä koko Pohjoiskalotille, myös Suomelle.

Kyllä, paikallisia raaka-aineita on käytetty. Mutta sekö se on sitä kulttuuria?

Todellisuudessa Nikkaluokta tarjosi pelkästään ranskalaisen keittiön mukaista ruokaa. Paikallinen ruokakulttuuri, joka ei voi tarkoittaa muuta kuin ruokareseptejä ja ruoanlaittopaikkoja, oli unohdettu kokonaan.

Juuri tällainen ruokakulttuurimuistaminen ärsyttää eniten.

Puhumattakaan siitä, että juuri perinteiset ruokareseptit olisivat sitä Slow Foodia, millä Nikkaluoktan ravintola ensimmäisenä asiakkaansa päälle kävi.

Jos ravintola haluaisi oikeasti kunnioittaa Slow Foodia ja perinteistä ruokaa, se voisi lyödä nämä molemmat kärpäset tekemällä esimerkiksi poron koparakeittoa, kampsuja tai kuivalihavelliä, sillä niitä voi tehdä vain hitaasti. Ja se Abiskon turistikeskus tarjoaisi retkievääksi kirkasta viinaa ja poron kuivalihaa.

Mutta eihän tällaista voi tehdä; kukaan ravintolayrittäjä ei riskeeraisi tulevaisuuttaan tarjoamalla kaupunkilaiselle ekokuluttajalle koparakeittoa – raja se on ekologisuudellakin. Viina ja kuivaliha menisivät muuten, mutta kun oikeasti ekologinen kuluttaja ei voi juoda juuri muuta kuin luomuviiniä, jonka sisältämän alkoholinkin hän kuvittelee terveelliseksi.

Paljon helpompaa on vain puhua yleishyvästä vihreydestä.

Aivan toista oli tulla teeskentelemättömälle Kukkolankoskelle Tornionjoella. Ilman mitään Krav-sertifikaattia jo vastaanotossa oli savustettua siikaa – perhanan kallista, mutta ylpeätä itsestään.

Jos maalla haluaa olla luonnonmukainen, se pitää tehdä juuri näin. Otetaan kala joesta, savustetaan ja annetaan syötäväksi.

Luomumerkkejä tarvitaan vain kaupungeissa. Maalla mokoma on silkkaa teeskentelyä.

Kirjoitus on julkaistu Lapin Kansassa 27.8.2012.