Safari Keniassa IV – Amboseli, paluu Nairobiin ja lähtö kotiin

5.1. klo 8, Amboseli
Teimme pitkän kierroksen Amboselin luonnonpuistossa. Kovin mieleenpainuva se ei ollut, johtuneeko vuodenajasta.

Norsuja kuitenkin näkyi aivan tuhottomasti. Kuulimme niistä myös paljon tarinoita.

Norsun ruoansulatus esimerkiksi on melko tehoton. Kun se toisaalta saattaa painaa kuusikin tonnia, sen on syötävä melkeinpä koko ajan, yölläkin. Ja niin se myös tekee: kärsä repii maasta suuhun ruohoa koko ajan, mutta asettaa sen taitavasti niin, että multapaakut putoilevat leukojen ulkopuolelta maahan.



Tämä tässä näin on norsunkakka. Ja kuten huomaatte, se on lähes vihreä väriltään ja heinänkorsia täynnä, mikä merkitsee, että norsun ruoansulatus ei ole saanut tehtyä sille oikein mitään, vaikka kyse onkin norsun pääruokalajista. No, turha ei ole tämäkään tuote, se on kelpo sapuskaa esimerkiksi pillerinpyörittäjälle, joka tekee siitä pallon ja pyörittää sen turvaan, etteivät muut sitä syö. Haluttua kamaa siis.

Amboselin suojelualue on hyvin erilainen kuin meillä. Sen käyttö on laajempaa ja intensiivistäkin. Suojelualueelta löytyy jopa lentokenttä ja kentältä kunnon saapumis- ja lähtöaula. Kelpaa siinä tulla safarille kun jo kentältä näkee norsulaumoja.



Amboselin lentokentän yhdistetty lähtö- ja tuloaula.

Mutta vaikka käyttä on laajaa, ristiriidat paikallisten kesken ovat täälläkin tuttuja ja johtuvat siitä, että niitä ei alun perin yritettykään hoitaa.

Suojelualue päätettiin perustaa vuonna 1906, ja päätös tehtiin Lontoossa, koska se oli silloin pääkaupunki. Masait eivät mokomaa hyväksyneet silloin niin kuin eivät kai oikein nytkään, ja kun he kuulivat, mikä on suojelun syy, Black Rhino eli suippohuulisarvikuono, he päättivät hävittää mokomat, eipähän tarvitsisi sitten suojelualuettakaan.

Näin tehtiin. Sarvikuonot hävitettiin eikä niitä ole sen jälkeen alueella nähty. Suojelualueen perustamista se ei tietenkään estänyt.

Maisemiltaan Amboseli on hyvin erilainen kuin Masai Mara ja Nakuru. Paikoitellen ollaan aivan hiekkaerämaalla, paikoitellen on soistunutta maata ja vettäkin, kuten tässä:



Keskellä suojelualuetta on ympäristöstään poikkeava vuorentötterö nimeltään Observation Hill, jonne pitää kiivetä ihan jalkaisin. Havaintovuoresta sanotaan, että sillä on vulkaaninen syntyperä.



Ja alakuvassa näkymä vuorelta sille tielle, mistä yläkuva on otettu.



Keskellä suojelualuetta on Ol Tukain asuinalue, joka on eristetty suojelualueesta sähköaidalla. Porteistakin saa sähköiskun, minkä huomasi autossa selvästi.

Ja kaiken kruunaa Tansanian puolelta selvästi näkyvä Kilimanzaro, mille kuvat eivät tee oikeutta, niin kuin eivät millekään kooltaan todella suurelle, mistä syystä se kannattaa käydä katsomassa ihan itse:



Amboselissa yöpymispaikat olivat parempia kuin Masai Marassa. Toisaalta aamiainen ja etenkin palvelu oli huonompaa. Pyyhkeetkin olivat onneksi mukana omasta takaa.

Aamiainen oli varmaan ravitsemustaloudellisesti ihan samaa tasoa kuin muuallakin, mutta kun siinä ei ollut niitä makoisia aamiaismakkaroita. Olisi saanut olla.

Sähkö- ja lämminvesipolitiikka taas oli samanlainen kuin Masai Marassa.

6.1.klo 6.30, Amboseli
Viimeinen safari – jälleen aamusafari. Savannin aamu hämmentää taas. Se on raikas ja täynnä lupausta paremmasta päivästä.
Aurinko nousee täällä aina jokseenkin puoli seitsemän ja kahtakymmentä vaille seitsemän välissä. Olemme vain hiukkasen päiväntasaajan eteläpuolella.

Tässä vaiheessa varjot ovat vielä pitkiä ja ilma viileä. Mutta aurinko nousee nopeasti ja jo kahdeksan aikaan se on valoteholtaan sellaisella tasolla, että tuskin koskaan Suomen kesässä.

Mutta kun ilma on viileä, auringon vaikutusta ei huomaa. Silti se polttaa ihan yhtä lailla kuin päivälläkin ja aurinkorasvaa kannattaa käyttää heti aamusta.



Sen norsulauman ei pitänyt olla muita kummempi. Olimme nähneet niitä jo parisenkymmentä, jopa useiden kymmenien laumoina, eri-ikäisiä. Aina ne olivat ylittäneet tien kaikessa sovussa meidän kanssamme, aivan muutaman metrin etäisyydeltä.

Mutta tässä oli jotain outoa heti alussa. Trumpetin törähtely kuului jo kaukaa, mikä oli poikkeuksellista. Sitä soittivat molemmilla puolen tietä olevat lauman jäsenet.

Emme heti ymmärtäneet, mistä oli kyse, emme ehkä lopultakaan. Yhtäkkiä vasemmalta puolen tietä olevissa puskissa viipyilevän jälkilauman johtaja aloitti määrätietoisen laukan ja soitti torvea.

Aluksi se näytti normaalilta, mutta se ei pysähtynytkään. Ei, se tuli kohti.

Se oli noin 50 metrin päässä, kun Tom älysi, että nyt on tiukka paikka, käynnisti auton ja painoi kaasua. Tom kiihdytti noin 20 sekuntia niin paljon kuin hiassista lähti, ja koko sen ajan vanha norsu-ukko saavutti meitä, mutta sitten se yhtäkkiä kääntyi, soitti pöllyävän savannin keskellä torvea ja ilmeisesti totesi asian hoidetuksi.

Loppulauma ylitti tien ja isot norsut soittivat torvea aivan kuin osoittaakseen, kuka täällä kaikesta huolimatta päättää. Tom arveli leijonien olleen kaiken takana; ne olivat hermostuttaneet norsut.

6.1. klo 10.30, Amboseli
Aamupäivällä otimme jälleen suunnaksi Nairobin. Ajamista, ajamista. Matkan varrella reissun ainoa hampurilaispaikan lounas tien varrella, tosin valitsimme muuta kuin hampurilaiset.



Tie Amboselista Nairobi-Mombasa-valtatielle on yksi Kenian reiteistä Tansaniaan. Rajan läheisyys näkyi ja keinot epäilyttävien autojen pysäyttämiseen olivat järeitä. Tien poikki asetettu piikkirauta siirtyi pientareelle vasta kun selvisi, mistä olemme tulossa ja millä asioilla.



Kentälle saavuimme kuusi tuntia etuajassa: viimeinen tsekkaus olisi ollut mahdollista tehdä klo 21.40.

Lento sujui hyvin, samoin se kahden tunnin tiukaksi mainostettu vaihto terminaali vitoselta kolmoselle Heathrowlla, mistä British Airwaysin lentoemäntä sanoi, että emme selviä, olimmehan 45 minuuttia myöhässä.

Olimme kuitenkin Finnairin lähtöportilla ennen kuin se oli edes avattu. Välissä oli jopa yksi turvatarkastus, jossa Nairobin kentän tax freestä ostamani viiden euron ja yhden litran Claymore-viski takavarikoitiin.

Mies näytti listaa maista, joista ostetuille pulloille se on vaan pakko tehdä. Heathrow on niin rautaa, kaikki toimii.

Eikä sitten muuta kuin tervetuloa sateiseen Suomeen, puoli tuntia etuajassa, 7. tammikuuta 2014 noin klo 12.

Lentoparkkiin, 55 euroa tiskiin ja kotiin. Tuntui tyhjältä.

Seuraavat osat käsittelevät käyntiä Masai-kylässä, kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Safari Keniassa III – matkalla edelleen

3.1. klo 9, Enchoro Wildlife Camp
Saavuimme aamusafarilta leirille. Aamukyyhkyksi (Morning Dove) kutsuttu lintu oli aloittanut raakkumisensa ajoissa eikä hellittänyt hetkeksikään. ”Always complaining”, siteerasi Tom paikallista viisautta.

Aamusafarillakin tosiaan alkoi polttaa. Aurinko nousi ennen seitsemää ja viimeistään kahdeksalta oli syytä suojautua, vaikka se ei aamuviileyden takia siltä tuntunut.

Ennen matkaa mietin pitkään, miten pukeutua, kun on kuumaa, mutta pitää suojautua auringolta, eikä saisi kai hikoillakaan. Oivallinen ratkaisu oli T-paita ja sen päällä puuvillainen, löysä kauluspaita, jota pidin napit auki. Jalkaan collegehousut, sandaalit ja sukat. Ja aurinkovoidetta kaikkiin peittämättömiin paikkoihin.

Puuvillapaidan hihat ovat oleelliset, ne suojelevat käsivarsia auringonvalolta. Mutta paidan löysyys on myös oleellista, jotta se ei hiosta. T-paita on hyvä kuumassa mutta sama vaatekerta käy myös viileään aamuun. Jos sukat jäävät pukematta, täytyy muistaa voidella varpaatkin aurinkovoiteella.



Eihän sille mitään voi, että asu oli aika pöljän näköinen, mutta kyllä se mukava oli.

Jos jostakin tuntuu, että tämä on liioittelua, niin eikun sinne vaan polttamaan itsesi, tai mikä pahempaa, hankkimaan auringonpistoksen. Mistä tuleekin mieleen päähine.

Hankin perinteisen siirtomaaisäntätyyppisen lierihatun, olkoonkin, että jo ajatus hävetti kaiken aikaa. Mutta se on ja oli hyvä.

Ostin sellaisen Partioaitasta, sen oli tehnyt Fjällräven. Kun panin sen päähäni, minusta tuntui, että koskaan ei ollut tuntunut niin hyvältä kuin silloin. Kallishan se oli, 40 euroa, mutta sanoisin, kyllä se kannatti, vaikka siinä olikin saumassa pieni Ruotsin lippu.

Aamusafarin idea on tietystikin nähdä eläimiä, jotka liikkuvat aamuisin. Havaintojen kannalta tämän safarin tulos oli kuitenkin heikko. Tom arveli, että masait olivat yön aikana laiduntaneet suojelualueella, mikä oli pelottanut villieläimet pois. Kysyin, eikö se ole laitonta. Tomin mukaan on.

”Mutta he ovat tehneet sitä täällä satoja vuosia. He eivät mitenkään voi ymmärtää, miksi heidän pitäisi lopettaa se vain siksi, että joku ilmoittaa tämän olevan suojelualuetta. Ei niille kukaan voi mitään. Jos haluat suojautua masaiden karjalta, sinun on rakennettava aita ympärillesi”, Tom selitti.

Tilanne on siis vähän samanlainen kuin Ylä-Lapin porojen kanssa, jotka tosin saavat laiduntaa suojelualueella ihan luvan kanssa, olkoonkin että traditio on paljon nuorempi kuin Masai Marassa ja juontaa siis vain 1800-luvun puoliväliin ja on lisäksi norjalainen tuontitavara.

No, tämä on taas politiikkaa.



Aamusafarin paras puoli oli aamiainen, jota varten safarin aikana sai kehitettyä kunnon ruokahalun.

Mutta emme me niin pettyneitä olleet, kun olimme jo nähneet esimerkiksi leijonia useita kertoja. Aamiaisen jälkeen keräsimme tavarat ja lähdimme Nakuruun. Good bye, Masai Mara.

3.1. klo 10.30, Masai Mara
Alkoi taas rytyytys. Palasimme samaa tietä takaisin, kävimme Narokissa samassa paikassa lounaalla, mutta käännyimme Trans African Higwaytä pohjoiseen, kohti Nakurua.

Matka oli pitkä ja olin pyytänyt, voisinko istua etupenkillä. ”No problem”, oli Tomin tuttu vastaus. Tällä kertaa seurueessamme oli meidän lisäksemme vain italialainen pariskunta. Tilaa siis oli.



Lähdettyämme Masai Marasta törmäsimme esteeseen. Selvisi, että sen olivat rakentaneet pikkupojat, jotka nyt pyysivät meiltä tullimaksua. Pojat saivat Tomilta aikamoisen ripityksen, mutta sentään pari pulloa vettä, mikä näytti olevan arvostettu tullimaksu. Samat on jutut pikkupojilla kaikkialla. Aita poistuikin tieltä liukkaasti, kun vain päästiin sopuun.



Matkalla ajoimme muun muassa Delamaren maatilan ohi. Ja se ei todellakaan ollut mikään suolle perustettu pika-asutustila, vaan sitä riitti, siis tosiaankin, kymmenien kilometrien matkalle.

Tomin mukaan tila perustettiin jo aikaisin brittien siirtomaavallan aikana. Italialaisten suunnalta tulleeseen kysymykseen, miksi sitä ei kansallistettu kun Kenia itsenäistyi, Tom vastasi: ”This is not Zimbabwe.”

Tom sanoi, ettei hänellä ole mitään tämmöistä tilaa vastaan, vaan päinvastoin: se tuo vaurautta Keniaan. Sen sijaan kiinalaisten invaasioon hän suhtautui melko kielteisesti: ne tuovat työmailleen kaiken Kiinasta, jopa työvoiman. ”Kenia ei hyödy siitä mitään”, hän sanoi.

Miksi heidän sitten annetaan toimia näin, kysyin. Vastaus on yksinkertainen: päättäjille vain maksetaan kerta kaikkiaan niin paljon, että he antavat periksi.



Tiellä näki tietenkin monenlaista viritelmää ja kaikki matkustajapaikat tuppasivat olemaan täynnä.

Ajoimme myös Naivashan läpi. Karen Blixenistä kertova elokuva Out of Africa on kuvattu siellä. Mietin, miksi kummassa tämänkin elokuvan nimi on pitänyt kääntää aivan omituisesti muotoon Minun Afrikkani. Miksi juuri Suomessa harrastetaan tällaisia kummallisia, siis virheellisiä ja harhaanjohtavia nimikäännöksiä ja muun muassa vaikeutetaan suomalaisten osallistumista kansainvälisiin keskusteluihin; minultakin meni kauan, ennen kuin uskalsin olla varma, että kyseessä on yksi ja sama elokuva.



Tien varressa myytiin melkein mitä vain.



Saavuimme myöhään illalla Nakuruun, joka on Kenian kolmanneksi suurin kaupunki. Yövyimme kiinalaistyylisesti rakennetussa Golden Palace -hotellissa, mutta ruoat olivat samanlaisia kuin muuallakin.

4.1. klo 8, Nakuru
Aamulla lähdimme Nakuru-järven luonnonpuistoon, missä lauloivat muun muassa suomalaiset hanhet. Väitin Suomeen lähettämässäni tekstiviestissä niiden riekkuvan, että ”kuinka kauas linnun on lennettävä, jottas pääsee tuosta hullusta eroon”.



Tiellä luonnonpuistoon kohtasimme aamujumppaajat, jota johti tarmokkaasti tuskin kouluikäinen poika tien vasemmassa reunassa.

Nakurulla teimme vain aamusafarin. Oli jo kiire Amboseliin, joka oli todella kaukana. Sinne lähdimme ajamaan noin klo 10.30.



Nakurun luonnonpuistoa luonnehti Nakuru-järvi, jonka vesi oli huomattavan korkealla. Se johtui ylävirran juoksutuksista, joilla varattiin sadekauden vesille tilaa. Ei siis tietoakaan luonnontilasta.

Mitä eläimiin tulee, Nakuru on kuuluisa kahdesta sarvikuonosta, leveä- ja suippuhuulisarvikuonosta, jotka molemmat näimme, mutta aika kaukaa. Lisäksi Nakurun kirahvi on eri rotua kuin Masai Maran.

Lähdimme kohti Amboselia yhdentoista maissa. Ruuhka tiellä oli välillä hirmuinen.



Esimerkiksi tämä perävaunullinen bensiiniauto kyllästyi jonoon ja lähti ohittamaan vasemmalta, siis pientareen puolelta.



Tässä taas näkyy, kuinka myös valtatieltä lähdetään kiertämään esteitä mistä vaan tilaa löytyy, kuten ojan takaa kärrypoluilta.



Osassa I kirjoitin erään kuvan alle näin: "Katsokaa tarkkaan kuvan takaosassa olevaa kirkontornia. Paluumatkalla näytän siitä tarkemman kuvan.". Se on tässä.

Matkan varrella Nakurusta Amboseliin on Nairobi. Siellä jätimme italialaiset lentokentälle; he olivat menossa Mombasaan rantalomalle. Nairobista otimme mukaan oppaamme vaimon ja lapsen, maksullisina asiakkaina, kuulemma.

Matka jatkui kohtalaisen pitkälle Mombasan tietä, sitten oikealle kohti Tansanian rajaa, ja kohta taivaanrannalla kajastikin Tansanian puolella oleva Kilimandzaro.



Ensimmäinen kuva Kilimandzarosta iltahämärissä. Oikealla "päähuippu" ja vasemmalla sähköpylvään kohdalla terävä pienempi huippu.

Mutta oli jo myöhä. Silti saattaa sanoa, että valokuvissa nämä vuoret eivät ole mitään, ne on nähtävä.

Rytyytystietä oli tännekin, mutta vain 20 kilometriä. Päädyimme yömajaan, missä päätimme, että nyt torjutaan sääskensyömiä verkolla.

Ei sillä, että niitä nyt niin kauheasti olisi ollut, siis sääskiä, puremia kylläkin jonkin verran. Vasta Intian valtameren rannikko on varsinaista malaria-aluetta. Verrattuna lappilaisiin, kenialaiset moskiitot vaikuttivat kuitenkin aika helpoilta tapauksilta.

Mikä niissä on ikävää, on se malariaa aiheuttava alkueläin, ja se, että malarialääke, niin estolääkkeeksi kuin sanotaankin, ei estä kuin jollakin todennäköisyydellä.

Seuraavat osat käsittelevät loppumatkaa, käyntiä Masai-kylässä, kohtaamiamme luontokappaleita kuvineen sekä käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.

Unioni jatkaa linjallaan

Ympäristöministeriön viime vuosina lähettämät tiedotteet Suomen valmistautumisesta kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin ovat olleet outoa luettavaa. Niissä ei ole mitenkään näkynyt se, että Euroopan unionin ilmastopolitiikka on ajautunut paitsioon ja kokenut jokaisessa neuvottelussa lähes täydellisen tappion.

Periaate on Neuvostoliitosta tuttu ”demokraattinen sentralismi”: kun komissio on päättänyt linjan, aisan yli ei hypitä. Tämä koskee niin jäsenmaita kuin kansalaisiakin.

Puolustus todistaa samaa ‒ on vain toimittu siinä kehyksessä, mikä unionista tulee. Järjen käyttö on ollut vähäistä erityisesti sitä vasten, että samalla on julistauduttu edelläkävijäksi: eikö meillä silloin pitäisi olla joku linja, jonka me ajamme unionissa läpi?

Ilmastopolitiikalla luvattiin kolme miljoonaa työpaikkaa uusiutuvan energian teknologiaan, mutta ne menivät Kiinaan ja Etelä-Koreaan. Sen sijaan unionin kemianteollisuudesta ja teräksen ja alumiinin tuotannosta hävisi 25–30 miljoonaa työpaikkaa.

Uusiutuvan energian osuus toteutunee, mutta huimaavaan hintaan. Vuonna 2012 tuet olivat 38 miljardia euroa, vuonna 2020 ne ovat jo 40–50 miljardia euroa vuodessa. Se on saman verran kuin Suomen valtion vuotuinen talousarvio.

Saksalaiset ovat kyllästyneet. Sähkön tukkuhinta on Saksassa 40, mutta kuluttajahinta 300 euroa megawattitunnilta. Se johtuu tuuli- ja aurinkovoimaloille myönnetystä takuuhinnasta, joka lankeaa kokonaan kuluttajien maksettavaksi.

Euroopan 20 suurinta energiayhtiötä kadotti 500 miljardia euroa vuosina 2008–13, kun niiden investoinnit menettivät arvonsa. Niin paljon ei ole hukattu edes eurokriisissä. Lopulta tukea joudutaan maksamaan myös hiilivoimalle, koska sitä on uusiutuvien energianlähteiden epävarmuuden takia pidettävä käyttövalmiudessa.

Edes päätavoite, päästöjen vähentäminen, ei toteudu. Sen sijaan päästöt ovat siirtyneet tuotannon mukana Euroopan ulkopuolelle, ellei sitten ilmastopolitiikan syventämä lama ole niitä vähentänyt.

Toteutuessaan komission tammikuiset päätökset merkitsevät, että mikään ei muutu ennen vuotta 2020. Sen jälkeen jokaista jäsenmaata koskeva päästövähennysvelvoite kiristyy kaksinkertaiseksi vuoteen 2030 mennessä.

Uusiutuvan energian osuutta nostetaan, mutta se olisi jäsenmaille vain suositus. Päästötöntä tuotantoa voisi siis vapaammin lisätä vaikka ydinvoimalla. Suhteettoman kalliit aurinko- ja tuulienergia menettäisivät asemiaan edullisemmalle bioenergialle, joka sekään ei selviä ilman tukia.

Koko unionille uusiutuvien tavoite on sitova. Jos suositukset eivät toteudu, saanemme pakottavaa lainsäädäntöä, mikä pahimmillaan taas muuttaa kaiken.

Myös liikenteen biopolttonesteiden jakeluvelvoite muuttuisi vapaaehtoiseksi, mutta vasta vuonna 2020. Esimerkiksi UPM:n biodieselin markkina on siis turvattu siihen asti ja sen vaiheen tuotannolle lienee kysyntää muutenkin.

Päätöstä on arvosteltu siitä, että se myllää yritysten toimintaympäristön taas kerran uusiksi. Pahinta on, että siihen rakennetut miinat lupaavat samaa myös jatkossa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.1.2014.