Unioni jatkaa linjallaan

Ympäristöministeriön viime vuosina lähettämät tiedotteet Suomen valmistautumisesta kansainvälisiin ilmastoneuvotteluihin ovat olleet outoa luettavaa. Niissä ei ole mitenkään näkynyt se, että Euroopan unionin ilmastopolitiikka on ajautunut paitsioon ja kokenut jokaisessa neuvottelussa lähes täydellisen tappion.

Periaate on Neuvostoliitosta tuttu ”demokraattinen sentralismi”: kun komissio on päättänyt linjan, aisan yli ei hypitä. Tämä koskee niin jäsenmaita kuin kansalaisiakin.

Puolustus todistaa samaa ‒ on vain toimittu siinä kehyksessä, mikä unionista tulee. Järjen käyttö on ollut vähäistä erityisesti sitä vasten, että samalla on julistauduttu edelläkävijäksi: eikö meillä silloin pitäisi olla joku linja, jonka me ajamme unionissa läpi?

Ilmastopolitiikalla luvattiin kolme miljoonaa työpaikkaa uusiutuvan energian teknologiaan, mutta ne menivät Kiinaan ja Etelä-Koreaan. Sen sijaan unionin kemianteollisuudesta ja teräksen ja alumiinin tuotannosta hävisi 25–30 miljoonaa työpaikkaa.

Uusiutuvan energian osuus toteutunee, mutta huimaavaan hintaan. Vuonna 2012 tuet olivat 38 miljardia euroa, vuonna 2020 ne ovat jo 40–50 miljardia euroa vuodessa. Se on saman verran kuin Suomen valtion vuotuinen talousarvio.

Saksalaiset ovat kyllästyneet. Sähkön tukkuhinta on Saksassa 40, mutta kuluttajahinta 300 euroa megawattitunnilta. Se johtuu tuuli- ja aurinkovoimaloille myönnetystä takuuhinnasta, joka lankeaa kokonaan kuluttajien maksettavaksi.

Euroopan 20 suurinta energiayhtiötä kadotti 500 miljardia euroa vuosina 2008–13, kun niiden investoinnit menettivät arvonsa. Niin paljon ei ole hukattu edes eurokriisissä. Lopulta tukea joudutaan maksamaan myös hiilivoimalle, koska sitä on uusiutuvien energianlähteiden epävarmuuden takia pidettävä käyttövalmiudessa.

Edes päätavoite, päästöjen vähentäminen, ei toteudu. Sen sijaan päästöt ovat siirtyneet tuotannon mukana Euroopan ulkopuolelle, ellei sitten ilmastopolitiikan syventämä lama ole niitä vähentänyt.

Toteutuessaan komission tammikuiset päätökset merkitsevät, että mikään ei muutu ennen vuotta 2020. Sen jälkeen jokaista jäsenmaata koskeva päästövähennysvelvoite kiristyy kaksinkertaiseksi vuoteen 2030 mennessä.

Uusiutuvan energian osuutta nostetaan, mutta se olisi jäsenmaille vain suositus. Päästötöntä tuotantoa voisi siis vapaammin lisätä vaikka ydinvoimalla. Suhteettoman kalliit aurinko- ja tuulienergia menettäisivät asemiaan edullisemmalle bioenergialle, joka sekään ei selviä ilman tukia.

Koko unionille uusiutuvien tavoite on sitova. Jos suositukset eivät toteudu, saanemme pakottavaa lainsäädäntöä, mikä pahimmillaan taas muuttaa kaiken.

Myös liikenteen biopolttonesteiden jakeluvelvoite muuttuisi vapaaehtoiseksi, mutta vasta vuonna 2020. Esimerkiksi UPM:n biodieselin markkina on siis turvattu siihen asti ja sen vaiheen tuotannolle lienee kysyntää muutenkin.

Päätöstä on arvosteltu siitä, että se myllää yritysten toimintaympäristön taas kerran uusiksi. Pahinta on, että siihen rakennetut miinat lupaavat samaa myös jatkossa.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 27.1.2014.