Safari Keniassa II – Masai Mara

31.12. klo 16, Masai Mara, Enchoro wildlife camp
Saavuimme lopultakin perille. Siis minne?

Enchoro Wildlife Campiin, josta myöhemmin tarkistin, että tämä leirintäalue todellakin on African Home Adventures Safarin omistuksessa. Se ehkä selittää perinpohjaista palvelua.

Meille kerrottiin perusasiat, joista ensimmäinen johtui siitä, että olimme kaukana valtakunnanverkosta. Nyt puhumme sähköstä. Sitä olisi joka ilta klo 18–22 ja aamulla kuudelta alkaen. Ravintolassa voi silloin ladata akkuja ja majapaikoissa olisi valot.



Tässä yhteydessä on hyvä huomauttaa parista asiasta. Ensiksikin, kännykän akkuja kannattaa säästää, sillä latauspaikat saattavat olla kortilla. Kännykkä kannattaa pitää yöllä kiinni, ellei sitä käytä herätyskellona – puhelimethan toimivat usein herätyskellona myös kun virta on pois päällä, mutta Lumiaa tämä ei tietenkään koske, vaan se on pidettävä päällä jos sen tahtoo herättävän.

Säästösyistä – sekä sähkön että rahan – puhelimesta kannattaa ottaa myös ominaisuuksia pois. Lumialla se tapahtuu helpoiten, jos on asentanut puhelimeen akkumittarin. Sen kautta pitää ottaa ensinnä pois paikannuspalvelut ja sitten datayhteydet, jotta kännykkä ei ala etsiä superkalliita verkkoyhteyksiä. Verkkovierailut kannattaa kuitenkin sallia, jos haluaa pitää yhteyttä vaikkapa tekstiviestein.

Ja nämä säädöt kannattaa tietenkin tehdä jo Euroopassa.

Toiseksi, mukana on oltava kunnollinen taskulamppu. Sellainen, jossa on hyvä valo, kunnon paristot ja joka todella mahtuu taskuun. Ja se pitää pitää joko siellä taskussa tai paikassa, josta sen löytää pimeässä.

Nimittäin, yöllä on todella pimeää. Jos kännykkä on pois päältä, taskulamppu pitää todellakin löytää siitä kohtaa sängyn alta mihin käden ojentaa, muuten on hukassa. Ja sen pitää olla aina saatavilla, myös valoisaan aikaan, koska sitä on aivan yhtä tyhjän kanssa etsiä sitten kun valoa ei enää ole.

Ja tämä koski myös aikaväliä 18–22, koska vaikka niissä majapaikoissa olikin valot, niin niin hyvät ne eivät kuitenkaan olleet, että niiden varassa varsinaisesti olisi löytänyt mitään.

Päivällinen meille luvattiin klo 19, mutta sittemmin selvisi, että se tarjoillaan tunti sen jälkeen kun sähköt tulevat. Ja ne olivat melkein aina jonkin verran myöhässä, mikä ei kuitenkaan ollut ongelma.



Meidät majoitettiin telttoihin, mikä ei tarkoittanut mitään Sopu-telttaa. Telttojen alla oli betonilaatta ja päällä ruokokattoinen sateensuoja. Teltta oli öljykangasta ja siinä oli iso, suljettavin verkkoikkunoin varustettu makuuosa sekä sen päässä verhoille eristetyt kolme eriötä, joista yhdessä oli wc-pytty,



yhdessä käsienpesuallas



ja yhdessä suihku.



Ne kaikki toimivat moitteettomasti.

Teltoista sanottiin, että ne pitää sulkea huolellisesti. Vetoketjun kiinni paneminen tosin riitti. Syynä olivat kaikkialla hyppivät marakatit. Ne kuulemma osaavat mennä telttaan pienestäkin aukosta, ja ne myös menevät, etsimään ruokaa, missä touhussa ne repivät ja sekoittavat kaiken.

Vetoketjua ne eivät sentään saa auki, enkä aina saanut minäkään, en auki enkä kiinni, oli se sentään niin tiukka. Peukalokin vääntyi.

Olimme tulleet aikaisin, niin että saatoimme ottaa vielä safarin ennen pimeän tuloa klo 18–19. Ja tällä safarilla näimme matkan kenties mieleenpainuvimman jutun, joskaan emme sitä vielä tuolloin tienneet.



Oppaamme Tom Ogilon mukaan se oli naarasleijona, joka vokotteli urosta - ja minä kun luulin, että se on ainakin nisäkkäiden keskuudessa aina päinvastoin. Tosin Tom arveli, että tästä ei syntynyt tulosta, hänen mielestään uros ei ollut sillä tuulella. Heti kun opin tekniikkaa, linkkaan videon halukkaille.

Safarin jälkeen meillä oli uudenvuoden aaton päivällinen. Juhlistin sitä parilla Tuskerilla, joka on paikallista olutta.



Matkatoverimme olivat puhuneet sähköt sammumaan vasta puolilta öin, mutta me totesimme, että se on vain määrittelykysymys, milloin vuosi vaihtuu. Meillä kotona ne valvoisivat vielä yhteen.

”If there’s gonna be some shooting, I need to take my rest first”, sanoin, ja painuimme pehkuihin.

1.1.klo 6.00, Enchoro Wildlife Camp
Herääminen.

Ei vielä, mutta olihan vaihtoehto: laittaa suihku päälle ja tulla takaisin peiton alle, sillä veden lämpiäminen kesti ainakin viisi minuuttia. Ei kun lamppu kouraan ja valokatkaisijaa etsimään.

Sängyn päällä ollutta moskiittoverkkoa emme olleet laittaneet alas. Lievää kutiamista oli. Mutta onhan malarialääke.

Siitä pari sanaa. Malarialääke ei ole ainoa Kenian-matkaajan lääke, mutta se on ainoa, joka ei ole varma. Kyseessä on estolääke, mutta kun malariaa on vaikka kuinka monenlaista, lääkkeet tehoavat normaalisti vain yleisimpiin ja tunnettuihin laatuihin.

Tabletti tehoaa 24 tuntia, mistä johtuen se on otettava vähän ennen pimeän tuloa, sillä pimeällä ne moskiitonperkeleet liikkuvat. Tämän lisäksi minun lääkettäni, Doximyciniä, piti ottaa kaksi päivää ennen malaria-alueelle tuloa ja pitää ottaa vieläkin, kokonaista neljä viikkoa matkan jälkeen.

Tehoaako se, sitä ei voi tietää. Taudin saa kuitenkin helpoiten rannikon läheltä eikä suinkaan Masai Marasta.

Jos moskiitto, jolta olet saanut pureman, levittää malariaa, olet saattanut saada tartunnan. Lääke joko estää sen tai ei estä. Tai se estää sen niin kauan kuin syöt lääkettä, minkä jälkeen se pääsee valloilleen. Niin että viimeinen kriittinen hetki on sen jälkeen kun viimeisen lääkkeen ottamisesta on kulunut seitsemän päivän itämisaika. Jos sitten alkaa kuume nousta, eikun kipin kapin lääkäriin.

Ja sitten vain sairastetaan. Siitä kyllä paranee.

Aamiaisen jälkeen lähdimme ensimmäiselle oikealle safaripäivälle. Jälkeenpäin laskimme, että pysähdyimme sen aikana kokonaista 24 eri eläinlajin takia. Ajoimme koko päivän Maralla, joka swahilin kielessä tarkoittaa horisonttiin asti yltävää ruohosavannia, jota siellä täällä täplittävät yksittäiset puut.

”Ja kun tämä on Masai Mara, se tarkoittaa, että tämä on Masaiden Mara”, Tom selitti.



Lisää suojelusta.

Vaikka autoilu suojelualueella vaikutti täysin vallattomalta, se ei sitä ollut. Itse asiassa vain kuudesosa Masai Maran suojelualueesta on sellaista, jossa eläinten seuraaminen autoista on luvallista.

Masai Mara ei ole valtion suojelualue, mistä johtuen sen käytössä olevat resurssit ovat pienemmät. Tämä näkyy huonompina teinä ja ennen kaikkea, verrattuna esimerkiksi Nakuruun ja Amboseliin, huonosti ojitettuina teinä, mikä teki mahdolliseksi muun muassa siirtyä helposti ajamaan ruohokentillä, olkoonkin että se oli kielletty.



Mutta määrittele ruoho. Kun siitä on mennyt edes muutama auto, voi jo sanoa, että hei, eikö tämä ole selvästikin tie.

Toiseksi se näkyi valvonnan puutteena. Hiassit pitivät yhteyttä toisiinsa LA-puhelimilla, ja sitä kautta liikkui hyvin tieto havainnoista, niin eläinten kuin puistovalvojienkin.



Totesinkin Tomille, että näyttää, että safariyritykset eivät kilpaile ainakaan puiston sisäpuolella. LA-puhelin ja yhteistyön asenne selittivät, että kun vain yksikin oli jotakin havainnut, paikalla oli heti useita hiasseja töllistelevine turisteineen.

Päivän aikana söimme piknik-lounaan, mikä koostui grillatusta kananpalasta, kerrospaahtoleivästä, parista hedelmästä, energiapatukasta ja mehupurkista. Hyvin sillä tuli toimeen, mutta jossakin vaiheessa Tom kyllä ihmetteli: ”Te olette kummallisia turisteja. Yleensä ne syövät kaiken aikaa jotakin ja täyttävät paikat roskilla.”

Ai jaa. Eipä oltu tultu ajatelleeksi, mutta eipä kaivattukaan mokomaa. Siinäkin suhteessa se oli vähän niin kuin elokuvaa, johon palaamme myöhemmin.

Tämä päivä päättyi matkan ainoaan sateeseen. Rankka se ei ollut ja tuli onneksi vasta siinä vaiheessa, kun olimme jo siirtymätaipaleella leiriin. Ilta meni tavanomaisissa harrasteissa.



Enchoro Wild Life Campin ravintola.

2.1. klo 6.00, Enchoro Wildlife Camp
Tänään olisi taas pitkä päivä, mutta eri suuntaan, Maran kautta tietenkin, mutta Mara-joelle ja Tansanian rajalle. Päivän päätteeksi kävisimme aivan leirin naapurissa olevassa Masai-kylässä.

Monenlaisten mutkien jälkeen saavuimmekin joelle, joka tuntui olevan täynnään virtahepoja. Myös pari krokotiiliä nähtiin, mutta myös krokotiilien vaellusreittejä.

Mara-joki onkin ongelma vaelluksistaan kuuluisille Masai Maran eläimille. Uidessaan eläimet ovat alttiita vaaroille, ja vaelluksien aikaan niitä on paljon. Vaellukset määrittävät Masai Maran ja rajan takana Tansaniassa alkavan, paljon suuremman Serengetin ekologiaa.



Rototiilin, niinkuin rakas poikaseni Juhani lapsuudessaan sanoi, vaellusreitti Mara-joelta ylös jonnekin, ja sitten itse rototiili:



Kysyin Tomilta, onko Serengetissä samanlaista turistibisnestä kuin Masai Marassa. ”Periaatteessa kyllä, mutta ei niistä tansanialaisista oikein… heidän oppaansa kyllä löytävät eläimet ihan yhtä hyvin kuin meidänkin, ja niitä myös on siellä aivan riittämiin, mutta he vain ajavat vaikka nyt leijonan viereen ja sanovat: ’Lion’, ja osoittavat sormella leijonaa”, Tom sanoi.

Ja totta onkin, että tuollaisella opastuksella, jos sitä siis on, matka olisi ollut paljon köyhempi.

Saavuimme Mara-joelle, ja muuan rajavartija kiinnostui meistä heti. Hän halusi näyttää paikkoja ja esitteli mielellään kaikkea, rynnäkkökivääristään lähtien. Kävimme hänen kanssaan pienellä luontoretkellä virtahepoja tarkkailemassa. Lopuksi hän halusi kenialaiseen tapaan tippiä, ja sitä löytyi onneksi edes yhdeltä – kuka nyt olisi erämaahan rahaa mukaansa ottanut.



Ei selvinnyt, onko tässä valtion- vai luonnonsuojelualueen raja.



Piknik-paikan löysimme puun alta, mutta ensimmäistä emme kelpuuttaneet, kun ruohikko oli muurahaisten valtaama.

Leirille saavuimme neljän maissa, minkä jälkeen ohjelmassa oli käynti Masai-kylässä, mistä kirjoitan erikseen.

Yöllä heräsin taas armottomaan koirien haukuntaan. Siinä oli jotakin tuttua, miten ne haukkuivat toinen toisilleen, mutta myös jotakin outoa. Ja sitä kesti pitkään, varmaan kolme tuntia. Tom arveli aamulla, että ne haukkuivat kylän ympärillä päivystäviä hyeenalaumoja.

3.1. klo 5.30, Enchoro Wildlife Camp
Nyt oli vuorossa aamusafari, jolle piti lähteä viimeistään varttia yli kuusi, jotta ehtisimme suojelualueen portille heti kun se avautuu puoli seitsemältä. Aamutoimien jälkeen luvassa oli kuppi kahvia ja varsinaisen aamiaisen saisimme vasta kahdeksan maissa, kun palaamme leiriin. Ja sen jälkeen olisikin vuorossa tavaroiden pakkaaminen ja lähtö Nakuruun.

Tunnelma oli ihmeellinen. Aamukaste leimasi koko maiseman ja ilman viileys hiveli ihoa. Aurinko nousi, ja alkoi polttaa.



Varjo, tällä kertaa aamulla. Harvinainen.

Seuraavat osat käsittelevät loppumatkaa ja käyntiä Masai-kylässä. Suunnittelen myös kirjoittavani kuvitetun tekstin kohtaamistamme luontokappaleista. Lopuksi toivon voivani kertoa käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.