Safari Keniassa I – matkalla

Lähtö Helsingistä oli Tapaninpäivää seuraavana päivänä illalla. Hyvä ajoitus: ennen joulua ei mitenkään ehtinyt hoitaa kaikkea valmiiksi, mutta nyt oli onneksi päivä aikaa.

Kenian pääkaupunkiin Nairobiin lennetään Lontoon kautta. Välilasku on joko tiukka kaksi tuntia tai pitkä, eli yli 12 tuntia. Tiukan välilaskun tiukkuutta lisää, että Lontoon Heathrowlla on vaihdettava terminaalia: Finnair lentää T3:elle kun taas British Airwaysin lennot Nairobiin käyttävät T5-terminaalia.

Valitsimme menomatkalle pitkän välilaskun, mutta tsekkasimme matkatavarat Helsingistä suoraan Nairobiin. Jotta se tehdään, välilasku ei saa ylittää 24 tuntia. Tavarat tulivat perille asiallisesti.



Tässä Hannes vielä pelokkaana Helsinki-Vantaalla.

Yön Lontoossa vietimme Oakwood-nimisessä Bed&Breakfast-paikassa. Suunnitelma oli käyttää siirtymiseen julkisia kulkuneuvoja, ja niin myös teimme, mennessä. Aamulla menimme T5:een taksilla 11 punnan hintaan, kun bussimatka näytti hankalalta ja vaati aikaista lähtöä.

Näin myös saimme syödä Oakwoodin normibrittiläisen aamiaisen, joka olikin matkan paras lajissaan.

Ei sillä, että kenialaiset aamiaiset huonoja olisivat olleet. Se vain, että aika yksipuolisia ja vähän niin kuin vähäpojan versioita brittiläisestä.



28.12. klo 10.25, Heathrow, take off



Saavuimme Nairobiin aikataulun mukaan klo 21.50. Kun aikaero on kolme tuntia, lento kesti kahdeksan ja puoli tuntia.

Ja hyvin se meni, mitä edesauttoi, että BA on niitä harvoja yhtiöitä, joista edelleenkin saa myös turistiluokassa kunnon tarjoilun. Jostakin syystä BA ei kuitenkaan onnistunut plaseeraamaan meitä vierekkäin, vaan välissämme oli käytävä ja kaksi tuolia, jotka eivät olleet tyhjiä – olkoonkin että lennot oli ostettu jo maaliskuussa, jos sillä nyt tässä suhteessa on jotakin merkitystä.

Moni on kysynyt, mitä lennot maksoivat. Eivät mielestäni paljon: Helsinki–Lontoo–Nairobi ja takaisin noin 900 euroa per nenä.

Matkalla ehdin miettiä viime aikojen Kenia-uutisia: Nairobin kauppakeskuskaappausta ja aivan tuoretta junaturmaa, missä juna oli suistunut raiteilta Nairobin Kiberassa, joka on Afrikan suurimpia slummeja, ellei suurin. Kiberaankin olimme menossa.

28.12. klo 21.50, Nairobi, Jomo Kenyatta -lentokenttä
Ensimmäisen aistimukseni Nairobista koin lentokoneen ulko-ovella. Se oli puuhiilen poltosta syntyvä tuoksu, joka toi mieleeni Neuvostoliiton.

Yksi matkaa edeltäneistä Kenia-uutisista oli Jomo Kenyatta -kentän terminaalipalo. Se koski meitä nimenomaan tullessa: jouduimme jonkinlaiseen väliaikaiseen terminaaliin.

Yksi kommervenkki oli viisumi, jonka Kenia vaatii suomalaisilta. Se maksaa 50 dollaria, sen voi maksaa myös euroissa, punnissa tai Kenian shillingeissä ja se hankitaan maahan tullessa.

Viisumia anottiin Jomo Kenyatta -lentän virkailijoilta. Systeemi oli tarkka mutta yksinkertainen: molemmista käsistä otettiin sormenjäljet kaikista sormista ja lisäksi kasvokuva, mikä sujui joutuin. Lentokoneessa etukäteen täytetty anomus ja rahat ojennettiin virkailijalle ja viisumi liimattiin passiin.

Anomukseen kirjoittamamme tiedot olivat kohtalaisen kryptisten kysymysten takia vähän mitä sattuu. Vaikutelma kuitenkin oli, että tärkeintä oli vakuuttaa aikovansa palata aikanaan pois.

Ovelahkosti viisumista ei oltu täytetty sitä kohtaa, milloin se päättyy. Poistuessamme Keniasta viisumiin lyötiin lähtöpäivän leima ja oletettavasti silloin myös katsottiin, milloin olimme luvanneet häipyä. Muutenkin lähdön yhteydessä antamiamme tietoja, kasvokuvaa ja sormenjälkiä myöten, vertailtiin tarkkaan.

Safaritoimistomme oli luvannut noutaa meidät kentältä hotelliin, olkoonkin että safarimme alkaisi vasta uudenvuoden aattona. Lupauksen mukaan noutaja odottaisi semmoisen kyltin kanssa, jossa olisi firman logo ja meidän molempien nimet.

Aivan täysin se ei toteutunut, mutta virhemahdollisuuttakaan ei juuri ollut: kyltissä luki Tomi Hannes. Se ei ollut viimeinen kerta kun kenialaiset sekoittivat täydellisesti kaikki nimet, niin etu- kuin sukunimet ja meidän nimemme muutenkin. Mutta ongelmaa siitä ei koitunut, kun varmaan koko maassa ei ollut läheskään samannimisiä ihmisiä.

Parinkymmenen kilometrin matka kentältä Nairobiin meni joutuin, vasemmanpuoleista liikennettä ja oudosti sijoiteltuja liikennevaloja ihmetellessä. Kenya Comfort -hotelli antoi hyvät yöunet.



29.12. klo 9, Nairobi
Hotelliaamiaisella meiltä tultiin kysymään, haluammeko kahvia vai teetä, munaa paistettuna vai kokkelina, entä makkaraa. Sen tarjoilija unohti sanoa, että itsepalvelussa oli myös mehua, Sokonin perunaa (Sokoni oli ravintolan nimi), tuoretta tomaattia, kypsennettyjä kasviksia ja hedelmiä.

Ikävä sinänsä, sillä tärkeimpiä Kenian-matkaajan sääntöjä on tämä: syö aina kasviksia ja hedelmiä, kun niitä tuodaan eteen, sillä sitä tapahtuu harvoin ja se koskee varsinkin kuitupitoisia kasviksia. Älä kuitenkaan syö raakoja kasviksia, koska niistä saattaa saada mahataudin.

Jo aamiaisella olimme hämmentyneitä kenialaisesta kohteliaisuudesta. Kaikki tervehtivät kaiken aikaa ystävällisesti hymyillen ja silmiin katsoen, mikä tuntui oudolta.

Toki siinä oli usein taka-ajatuskin. Kaupungilla seuraamme liittyi mies, joka väitti opiskelevansa Nairobin yliopistossa lääketiedettä, selitti päivän olevan tärkeä polion vastaisen kampanjan aloituksen takia, esitteli meille innokkaasti lähialueen paikkoja ja mainitsi useaan otteeseen, että kaikkien pitäisi allekirjoittaa polion vastainen adressi.

Ja kun siitä niin taajaan puhuttiin, aavistelin jo, että tässä halutaan muutakin. Toden totta, meiltäkin haluttiin nimet, mutta nimen viereen piti kirjoittaa kampanjaan lahjoitettava rahasumma.

Yritin päästä tunnin meitä opastaneesta oppaasta irti lahjoittamalla minun kannaltani pienen, mutta hänelle suuren summan. Listassa oli muitakin nimiä, kaikki ulkomaalaisia, juuri samalla tavalla päätellyin rahasummin.

Ongelma vaan oli, että eihän minulla ollut paikallista rahaa ja joka ikinen hallussani ollut seteli oli kaikissa suhteissa aivan liian suuri.

Annoin viisi puntaa. Lahjoittamani summa oli listan suurin.

Mies alkoi itkeä seuralaiseni olkaa vasten. Eikö edes hän voisi saada sydäntäni heltymään.

Mutta ei, minua ei hellyttänyt, että hänellä oli tuntematon suomalainen tukija, joka oli rahoittanut hänen opiskelunsa. Eikä se, että jotkut sissit olivat tappaneet hänen ainoan veljensä ja hän oli (minun laillani) orpo, vaikka (minun laillani) ihan aikuinen ellei lähes saman ikäinenkin, eikä se, että en ollutkaan havainnut kaikkialla menossa olevaa suurta poliokampanjaa, en edes aamiaisella, missä luin paikallisen lehden.

Minne rahat menivät, en tiedä, mutta luulen. Myöhemmin iltapäivällä sama mies tuli kadulla vastaan, mutta ei edes vastannut tervehdykseeni, vaikka katseemme kohtasivat.



Tässä hotellimme Kenya Comfort ystävällisesti ilmoittaa olevansa meitä kohtaan ystävällinen, mutta samalla huomauttaa, että jos me emme vastavuoroisesti ole yhtä ystävällisiä heitä kohtaan, heillä on oikeus lopettaa kaikki meihin suuntautuva palvelu ja pahimmassa tapauksessa jopa kutsua poliisivoimat paikalle.

29.12. klo 13, Nairobi
Olin sopinut safariyhtiömme kanssa ekstraohjelmasta: käynnistä Kiberaan. Sinnehän ei mennä valkoisella iholla yksin, vaan pitää olla opas.

Mutta olin unohtanut, miten ottaa yhteys yhtiöön ja sopia tälleistä. Niinpä pyysin hotellin respaa soittamaan yhteyshenkilölleni, jonka matkapuhelinnumero minulla oli.

Safariyhtiön toimitusjohtaja Albert Ouko löytyikin vaivattomasti. Samassa yhteydessä hoidin hotellimaksut: yksi yö oli pitänyt maksaa etukäteen PayPalin kautta, loput kaksi maksettiin nyt.

Hinta oli nairobilaisittain aika kova: 73 euroa per yö, mutta meille kohtuullinen. Mistä maksoimme, oli ennen kaikkea sijainti. Merkillepantavaa oli, että minun ei uskottu maksaneen ensimmäistä yötä ennen kuin näytin kuitin.

Kysyin Oukolta myös maksuista. Mehän olimme maksaneet etukäteen 990 dollarin (noin 750 euron) safarimaksusta per nenä etumaksuna jälleen PayPalin kautta 35 prosenttia. Nyt piti maksaa loput.

PayPal on monelle suomalaiselle outo juttu, ja niin on minullekin, edelleen, olkoonkin että olen sillä maksanut yhtä ja toista. En täysin ymmärrä, miten se toimii, mutta uskallan suositella: systeemi on hyvä ja helppo käyttää, se vaikuttaa turvalliselta, en ole kuullut siitä yhtään moitetta ja minun osaltani se on aina toiminut kuin junan vessa. Ei muuta kuin menet PayPalin verkkosivuille ja seuraat ohjeita.

Ouko taas sanoi, että ”no problem”, niin kuin ne siellä aina. African Home Adventuresin toimisto oli aivan kävelymatkan päässä.

Safarimaksun loppuosan olisimme voineet maksaa Visallakin, mutta siitä olisi mennyt aika korkea, kuuden prosentin veloitus. Siksi meillä oli mukana euroja, millä maksaminen sujui hyvin.

Minulta on kysytty, miten löysin kyseisen safariyrityksen. Se tapahtui tuttavien kautta.

Minulta on myös kysytty, miten ylipäätään löytää hyvän safariyrityksen. Tähän vastaan, että en tiedä. Minä tiedän vain tästä yhdestä, jota minulle suositeltiin, ja voin sanoa, että se ainakin on todella hyvä – olivat muut sitten mitä hyvänsä.

Itse asiassa, minun on vaikea käsittää, mitä se parempi olisi voinut olla, varsinkaan tähän hintaan. Päiväkustannus oli noin 75 euroa per nenä. Sillä sai kuuden yön ja seitsemän päivän kaikki kuljetukset – siis safariajot, mutta myös siirtymiset paikkakunnalta toiselle – majoituksen, kolme ateriaa päivässä, kaikki pääsymaksut ja lisäksi erittäin hyvän oppaan palvelut.

Oppaan tasosta kertoo, että kun myöhemmin kerron eläimistä, kaikki oleelliset tiedot ovat tältä mainiolta opas-autonkuljettaja-yleismies Tom Ogilolta peräisin. Pankaa nimi ja yhtiö muistiin, jos Kenia kiinnostaa.

Meidän osaltamme kyse oli siis suusta suuhun -markkinoinnista. Mutta toden sanoakseni: voiko muuta ollakaan, jos firmat ovat näin pieniä ja markkinat ovat täysin hajallaan pitkin Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Aasiaa. Mikä voisi esimerkiksi olla se sanomalehti, missä tällaisen toiminnan mainostaminen olisi tehokasta?

Todellisuudessa, kuten Tom meille useaan otteeseen kertoi, heidän ainoa tehokas kanavansa on tämä, mitä minäkin nyt teen: kerron teille tästä mahdollisuudesta. Kohtasimme jälleen yhden syyn ystävällisyyteen, mitä ei kuitenkaan voi sanoa millään muotoa kyyniseksi, vaan ennen kaikkea rehelliseksi.





Rakas ja pitkämielinen seuralaiseni Pirjo Piesala jännittyneenä Nairobissa matkan ollessa vielä aluillaan.

31.12 klo 7.30, Nairobi
Kauan odottamani safari alkoi – safari, josta oli etukäteen tullut yksi elämääni suuremmista asioista. Pääsenkö savannille telttaan kuuntelemaan villieläinten ääniä muutaman metrin päässä, pääsenkö?

Ennakkomarkkinoinnissa meille luvattiin seitsemän hengen auto (tähän ei luettu mukaan kuljettajan eikä pelkääjän paikkoja), jokaiselle ikkunapaikka. Lupaus myös oli, että jos matkaan lähtee kaksi, safari järjestetään. Kun meitä oli kaksi ja varsinkin kun olimme ajoissa eli varasimme safarin jo keväällä, saimme itse päättää ajankohdan.

Käytännössä safariautot näyttivät kaikki olevan mallia hiassi, siis Toyota Hiace, johon joku kenialainen, ilmeisesti hyvin bisneksen makuun päässyt peltiseppä oli tehnyt ylösnostettavan katon, mikä ei ole teknisenä ratkaisuna aivan niin yksinkertainen: kuten kaikki metallitekniikkaa tuntevat tietävät, yhtenäinen katto on merkittävä autoa koossa pitävä voima, ja jos siihen sahataan aukko, vahvistuksia pitää tehdä muualle.

Ja niitä on paljon – siis sekä niitä vahvistuksia että niitä hiasseja. Yksin Masai Maran luonnonsuojelualueelle suuntaa sesongin ulkopuolella jopa 150 hiassia päivässä, ja sesongin aikaan enemmän.

Suomessa luonnonsuojelualueella ei saa ajaa minkäänlaisella konevoimalla. Keniassa se on normaalia, tosin vain luvallisilla reiteillä, tosin niitäkään ei aina noudatettu.

Kysymys kuuluu, onko tämä haitallista luonnolle? Vastakysymys on, määrittele luonto. Jos luonto määritellään luonnon monimuotoisuudeksi, ainakin minun on vaikea ottaa kantaa asiaan. En todellakaan tiedä.

Mutta jos kyse on näkemistämme villieläimistä, ne eivät näyttäneet häiriintyvän. Silti en väitä, että tämä on vakuuttava arvio oikeastaan mistään. Mutta katsokaa nyt vaikka tätä:



Ajomatka alkoi ja sitä oli pitkästi. Suuntasimme italialaisten sotavankien toisen maailmansodan aikana rakentamaa Kairon ja Kapkaupungin välistä Trans-African Highwaytä pitkin luoteeseen, laskeuduimme Great Rift Valley -laaksoon, joka on taannoisen vulkaanisen toiminnan seurauksena syntynyt painauma, jossa ihmisen sanotaan syntyneen.

Se ei tietenkään välttämättä ole totta, mutta sen sijaan laakson maaperä on omiaan säilyttämään luurankoja, joista tämäkin asia on sitten ikään kuin päätelty. Mutta katsokaa näitä maisemia:



Jo alkumatkasta tuli jano. Uusi opetus: pitäkää aina huoli, että mukana on vettä. Jos sitä ei ole, sanokaa oppaalle, että eikun kauppaan ja vettä ostamaan. Se tapahtuu kyllä, eivät ne halua teidän kuukahtavan auton lattialle.



Katsokaa tarkkaan kuvan takaosassa olevaa kirkontornia. Paluumatkalla näytän siitä tarkemman kuvan.

31.12 klo 14.30, Narok
Käännyimme vasempaan ja saavuimme Narokiin, jossa söimme ensimmäisen lounaamme. Kokemus oli miellyttävä.

Oli seisova pöytä, ja ensimmäisenä käsien pesupaikka. Tätä kannattaa korostaa: pese kätesi aina kun se on mahdollista ja siltä varalta että se ei ole, varaa mukaasi antiseptistä käsien puhdistusainetta. Varsinkin siksi, että lähes kaikki nämä ruoat olivat sellaista laatua, että hampaanvälejä oli pakko tonkia jälkikäteen.

Tarjolla oli lettuja, irtoriisiä, juoksevassa kastikkeessa olevia paistettuja, luullisia kananpaloja (siis oikean kanan, ei minkään S-broilerin) sekä pinaatilta vaikuttavaa erittäin hyvää ja kivennäispitoiselta maistuvaa kasvismössöä.

Kaikkiaan ruoka oli siis hyvin maukasta, mutta loppupäästä matkaa alkoi vaivata, että onko mitään muuta kuin tätä ja kananpalojen vaihtoehtona eräänlaista nautakäristystä, jota ei suinkaan oltu tehty paistista. Hyvää sekin oli, jos sietää jänteitä, mutta pidemmän päälle sitä alkoi kaivata suolasärkeä ja raakaa porkkanaa.

Ruokajuoman kuuluminen hintaan oli epävarmaa. Aluksi se piti hankkia itse, mutta loppumatkasta ”Tom, the generous man”, kuten hän sen itse ilmaisi, piti kunnia-asianaan hommata meille ruokajuomat.

Ja tässä yhteydessä onkin hyvä huomauttaa tuosta alkoholista. Sitä ei tarjottu enkä sitä kaivannut.

Alkoholihan on erityisen nautinnollinen aine silloin ja vähän sen jälkeen kun sitä nauttii, mutta siitä varoittaisin, että krapula Masai Maran helteessä ei varmasti ole herkkua, vaikka minulla ei siitä kokemusta olekaan.

Narokin jälkeen saavuimme kohtalaisen pian kohtaan, missä takapenkin nuori australialaiskaveri totesi: ”End of the good road.” Alkoi hirmuinen rytyytys kohti Masai Maran suojelualuetta.

Australialaiskaveri? Todellakin, niistä seitsemästä paikasta kaikki olivat täynnä menomatkalla Masai Maraan. Meidän edessämme oli nairobilainen pariskunta, joka oli selvästikin viettämässä uutta vuotta erämaassa. Ja takanamme oli tämä australialainen, joka oli jo parisen kuukautta matkustanut brittiläisen naisen ja tämän Lontoossa asuvan malesialaissyntyisen miehen kanssa. He olivat olleet matkalla pidempäänkin, muun muassa rahoittaneet matkaansa harjoittamalla lääkärintointa Gomassa Kongossa.

Ja entä sitten se rytyytys. Seuraa tienrakennuksen oppitunti.

Kun tie rakennetaan, alimmaksi tehdään kantava kerros. Se on tyypillisesti soraa ja kuten nimi sanoo, sen tehtävä on ottaa vastaan liikenteen paino.

Sen päällä on murskeesta rakennettu jakava kerros, joka jakaa tien pintaan kohdistuvan paineen laajemmalle alueelle. Jos jakavaa kerrosta ei olisi, pyörä uppoaisi suoraan vellovaan soraan.

Jakavan kerroksen päällä taas on pinta. Sen tarkoitus on tehdä tiestä sileä.

Mutta sitten kun rahaa ei ole, pinta kuluu pois. Ajetaan jakavan kerroksen päällä. Keniassa se on tililiskiven kokoista murskaa – näin on, näimme myös rakenteilla olevan tien, jossa tätä jakavaa kerrosta todellakin ihan käsipelissä ladottiin.

Ja kun pinta kuluu pois, ajetaan tiiliskiven kokoisilla kivillä, ja voin vakuuttaa, että se on aivan kamalaa.

Sen johdosta hiassit sitten siellä jos täälläkin ajavat aivan muualla kuin tiellä, etsien helpompaa ajoreittiä. Näin tie on itse asiassa näiden ajoreittien verkosto, eikä mikään yksi ajolinja. Ja Masai Maraan mennessä tätä reitistöä ja rytyytystä oli ainakin 30 kilometriä, ehkä enemmänkin.

Onkin syytä nostaa kunnianosoitus tälle Toyota Hiacelle. Oppaamme sanoi, että kun näitä huolletaan kunnolla, ne kestävät kymmenen vuotta. Esimerkiksi meidän automme oli ostettu neljä vuotta käytettynä, ja hyvin mentiin.

Silti en ymmärrä laisinkaan, miten nämä autot voivat kestää, kun vielä otetaan huomioon, että ne ovat myös mitä parhaita maastoautoja. Myöhemmin Masai Marassa näimme, että niillä pääsi ties minkälaisista ojikoista, eivätkä ne ole edes nelivetoja. Niitäkin nähtiin pari kappaletta, mutta Tomin mukaan niitä on vähän, koska ne ovat kalliita korjata ja niihin on vaikea saada varaosia.



Kenties sotilaallisia kohteita.

Rytyytystä kesti parisen tuntia. Lopulta, neljän maissa saavuimme safarifirmamme omistamaan Enchoro Wild Life Campiin, jossa yövyimme kolme seuraavaa yötä.



Seuraavat osat käsittelevät loppuosaa matkasta, käyntiä Kiberassa, käyntiä Masai-kylässä sekä erillistä kuvitettua kirjoitusta kohtaamistamme luontokappaleista, jossa yritän myös ratkaista jokaisen suomalaisen Kenian-matkaajan ongelman, että ei oikein tiedä, mikä eläin tää nyt on kun kaikki puhuvat vierasta kieltä. Lopuksi kerron käytännön ohjeita Kenian-matkaa varten.