Haluan 1918-selvyyttä

Itsenäisyyspäivän juhlinnassa minua ei ihmetytä sodasta puhuminen. Kyse on vain siitä, mistä sodasta puhutaan.

Yhä useammin ihmettelen, miksi puhumme niistä sodista, jotka turvasivat itsenäisyyden, mutta emme sanaakaan siitä sodasta, joka toi itsenäisyyden.

Päätelmäni on, että tämä kansakunta ei ole vieläkään päässyt yli vuodesta 1918, ei edes sillä keinoin, millä meidän on väitetty päässeen siitä yli – siis sillä Talvisodan keinolla.

Itse asiassa, koko ylle kirjoitettu teksti on jotain sellaista, mistä ei ole olemassa ensimmäistäkään kansallista yksimielisyyttä. Tai mitään muutakaan yksimielisyyttä.

Itse joudun tuon tuostakin, siis ihan nykyaikana, väittelyyn aivan perustavaa laatua olevista seikoista. Kuten se, että miksi vuoden 1918 sota syttyi. Tai, tehtiinkö vuonna 1918 kapina laillista esivaltaa vastaan, vai oliko kyseessä sorretun kansan oikeutettu vallankumous.

Entä toiko vuoden 1918 sota itsenäisyyden, tai turvasivatko Talvi- ja Jatkosota sen?

Mielestäni nämä kysymykset ovat oleellisia. Jos näihin ei ole yhteistä vastausta, mihin on?

Juridisesti katsottuna vuonna 1918 tehtiin aivan selvästi kapina – laiton vallankaappaus. Minusta punaisia myötäilevät voisivat myöntää tämän.

Punaisia myötäilevät voisivat myöntää myös sen ilmiselvän faktan, että tämä kapina – ehkä oikeutettukin – johti tekijänsä turmaan eikä ollut perusteltu millään muodollisella perusteella. Ja muodollisella perusteella tarkoitan, että kapinaosapuoli sai ihan vaaleillakin merkittävän vaikutusvallan parlamenttiin, joka oli demokraattisimpia tuon ajan maailmassa.

Oliko vallankumous perusteltu jollakin käytännöllisellä perusteella? Sen tiedon mukaan, mitä minulla on, ei. Toki tähän on sanottava, että kuka noista tietää, mutta kaikki historiallinen tieto viittaa siihen, että köyhälistönkin olot olivat meillä hyvät, verrattuna mihin vain.

Punaisten vallankumous tehtiin ennen kaikkea maaseudulla. Sieltä minulla on lukuisia esimerkkejä siitä, miten vallankumous kohdistui juuri niihin toimeentuleviin, jotka eivät koskaan olleet kieltäneet apua köyhemmiltään. Vallankumous aktiivisesti työnsi sivuun kaiken maaseutulaisen solidaarisuuden, mikä oli sille suureksi häpeäksi.

Mutta ei ollut vastapuolen vastaus sen arvokkaampi. Uusin historiantutkimus kertoo, että vallankumouksellisia tuominneissa kenttäoikeuksissa yritettiin noudattaa laillisuuden periaatteita, ainakin aika usein, mutta yhtä selvää on, että mitä se laillisuus sitten olisi ollut, siitä ei ollut tietoa.

Henkilökohtainen kosto oli ratkaiseva aivan liian usein.

Valkoiset voittivat, ja siksi valkoisten terrori oli ennen muuta järjestelmän terroria. Henkilökohtainen vastuu katosi, kun taas punaisten osalta vastuu henkilöityi.

Surullista, taas kerran.

Taannoin minulla oli kriisi lapseni kanssa. Hän pani välit poikki – syystä, josta olemme edelleenkin eri mieltä.

Tämä erimielisyys ei kuitenkaan estä meitä olemasta hyviä ystäviä, kaiken aikaa. Näin siksi, että olemme sekä ymmärtäneet että sopineet, että se asia, mikä ristiriidan aiheutti, on olemassa eikä poistu, mutta ei myöskään ratkea, ei ainakaan vihanpidolla.

On niin paljon yksinkertaisempaa vain antaa olla.

Tietenkään kansalaissodan tapauksessa tämä antaa olla -politiikka ei voi tarkoittaa, että tapahtuneita ei saisi selvittää. Mutta se voisi tarkoittaa, että kaikki tuon ajan historiaa kantavat organisaatiot, niin julkiset kuin yksityiset, julkisesti pyytäisivät ja antaisivat anteeksi sen, mikä aiheellista on.

Selvitettäisiin rikokset ja sitten vain annettaisiin olla. Se olisi niin paljon helpompaa.