Suomen Luonnon myytit metsäalasta

Kesällä valitin metsäalaa koskevan kritiikin epäloogisuudesta ja tietämättömyydestä. Tämä tuntuu olevan ehtymätön aarreaitta.

Silloin masensi Yleisradion juhannusaamun Luontoretki, nyt saman toimituksen jouluaaton aattona lähettämä Linnunlaulujen toivekonsertti.

Ensimmäinen soittaja kysyi kuukkelista. Siitä sanottiin, että se oli 1900-luvun alussa koko maan laji, joskin etelässä harvalukuinen.

Kuulemma metsätalouden pirstomat metsät ovat ajaneet lajin pohjoiseen. Mieleeni tuli peruskartta, todellakin pirstoutunut, enimmäkseen soiden, järvien ja muiden eri-ikäispöpelikköjen takia.

Etelä-Suomen talousmetsät eivät riitä kuukkelille, koska se tekee talvivarastoja 80-vuotiaaseen ”perusmäntyyn”. ”Ylipäätään eteläsuomalaiset puupellot… eivät tuota semmoista”, myöhemmän tarkennuksen mukaan: ”mahdollisimman monipuolista pieneliöstöä”.

Mikä on ”perusmänty”, mikä ”eteläsuomalainen puupelto”? Yli neljä viidesosaa suomalaisista puista on luontaisesti syntyneitä. Jos siis on puupeltoja, ne lienevät luontaisesti syntyneitä.

Jos 80-vuotias metsä tuottaa rikkautta, tämän rikkauden pitäisi kaiketi kasvaa. Eiväthän eteläsuomalaiset metsät ole viime 40 vuoden aikana tehneet juuri mitään muuta kuin vanhentuneet.

Jos se ei riitä, tuottavatko pohjoisen metsät sitä kuitenkin enemmän, kun kuukkeli siellä kerran viihtyy. Niinkö pitkällä ilmastonmuutos jo on?

Hullumpi on Suomen Luonnon artikkelisarja viidestä Suomen luonnonmetsiä koskevasta metsäalalla vallitsevasta myytistä. Tietämättömyys metsäalan perusasioista ohjaa sarjassa harjoitettavan pilkan omaan nilkkaan.

Ensimmäisen myytin mukaan ”avohakkuut jäljittelevät metsäpalojen vaikutuksia”. Näin metsäalalla tosiaan ajateltiin, ehkä 20 vuotta sitten. Oikeasti tätä ajattelua on enää vain luonnonsuojelijoiden märissä unissa.

Toisen myytin mukaan metsäalalla kuvitellaan, että ”luonnonmetsät ovat palaneet kerran vuosisadassa”. Todellisuudessa tuskin kenelläkään metsäalalla on kuvitelmaa siitä, kuinka usein luonnonmetsät palavat.

Kolmannen ja neljännen myytin mukaan ”metsät kehittyvät luontaisesti tasaikäisrakenteisiksi” ja ”metsän kehitys johtaa yhden puulajin metsiin”. Tällaista en ole kuullut metsäalalta koskaan.

Suomen metsäpolitiikan tavoite on jo pitkään ollut monipuulajinen ja monikerroksinen sekametsä. Nyt pitäisi vain keksiä, miten tämä saadaan artikkelisarjan kirjoittaneen, Tampereen ammattikorkeakoulun metsätalouden lehtorin Petri Keto-Tokoin tietoon.

Kiinnostavasti Keto-Tokoi käyttää metsäalaa itseään lähteenä vain näissä kahdessa myytissä. Nämäkin lähteet ovat peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta.

Vain viidettä myyttiä, ”vanhat metsät eivät sido hiiltä”, en uskalla kumota suorilta käsin. Näin metsäalalla tosiaankin ajatellaan.

Mutta entäpä jos se onkin totta? Selventääkseni asiaa esitän vastakysymyksen: jos metsät tosiaankin vanhetessaan sitovat hiiltä, eli kasvavat maailman tappiin, eikö se tarkoita sitä, että lopun päältä kaiken maan päällä pitäisi olla alati korkeutta kasvava puulevy?

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tuelvaisuus -lehdessä 25.1.2016.