EU-päätös on velvoite, ei voitto

Elinkeinoministeri Mika Lintilä ilmoitti viime kesänä, että jos Euroopan unionin päätös metsänielujen suhteen on Suomelle kielteinen, valtio voi hankkia rahalla ne päästöoikeudet, mitä lisääntyvä metsien käyttö tuossa tapauksessa edellyttäisi. Lausunto sai aikaan omituisen myrskyn vesilasissa.

Muun muassa jotkut vihreät poliitikot kiivailivat, että Suomi ei voi tällä tavalla tukea eurooppalaisen politiikan vastaista toimintaa. Vähemmälle huomiolle jäi, että valtiolla ei liene muutakaan mahdollisuutta kuin maksaa.

Valtio ei voi sen kummemmin lisätä kuin vähentääkään metsien käyttöä, se voi vain kannustaa. Ja jos unionilta tulee sakot, valtio maksaa.

Vai voisiko valtio kieltää puukaupat? Keneltä? Moinen johtaisi vuorenvarmasti niihin kuuluisiin perustuslaillisiin ongelmiin: miksi sinä saat myydä puuta mutta minä en?

Kieltäisikö valtio teollisuuden ostaman puun käytön? Mitenkähän se sen voisi tehdä?

Yhden, ehkä toimivan ehdotuksen olen kuullut. Valtio voisi maksaa metsänomistajalle siitä, että hän viivästyttäisi päätehakkuuta.

Siinä vaan jää äkkiä pää vetävän käteen. Jos vuotuisista kahden miljardin euron puukaupoista siirrettäisiin vaikka kymmenesosa kymmenen vuoden päähän, merkitsisi se kolmen prosentin korkotasolla valtiolle 60 miljoonan euron laskua.

Sama pitäisi tehdä seuraavana vuotena. Kenties seuraavanakin. Päästöoikeuksien hinnaksi mainittu 300 miljoonaa euroa olisi käytetty aika pian.

Tämä ei kuitenkaan merkitse, että Euroopan unionin päätös asiassa olisi merkityksetön. Siis lopullinen päätös.

Kuten tiedetään, viime keskiviikkona tuli vasta välipäätös. Ja vaikka lopullinen päätös olisi minkälainen, henkselien paukutteluun ei ole aihetta.

Jos unioni päätyy rajoittamaan metsien käyttöä, ongelma on siis suomalaisen veronmaksajan. En kuitenkaan ole kuullut Veronmaksajain keskusliiton huolehtivan tästä, metsäalan sen sijaan sitäkin enemmän.

Kuitenkin, etenkään vientiteollisuus, kuten metsäteollisuus, ei mitenkään voi toimia tavalla, joka on ristiriidassa sen kotimaan – tässä tapauksessa Euroopan unionin – demokraattisesti valitun hallinnon päättämän politiikan kanssa. Tämä hyydyttäisi aivan varmasti metsäteollisuuden, alkaen investoinneista.

Jos unioni taas sallii Suomen lisätä hakkuitaan, metsäala on kovan haasteen edessä. Silloin on näytettävä, että olemme lupaustemme mittaisia.

On luotava metsiimme ennen näkemätön hiilinielu vuoden 2050 jälkeen – siitäkin huolimatta, että nielu vähenisi lähivuosina. Mutta on myös pystyttävä luomaan uusia metsätuotteita, jotka ovat pitkäikäisiä ja perustuvat muuhunkin kuin sahaamiseen.

On tarjottava vaihtoehto nykytekstiileille, on opittava tekemään kangasta puusta ympäristön kestävällä tavalla. On opittava tekemään läpinäkyviä ja kestäviä pakkauksia puusta. On opittava korvaamaan teräs ja muovi puulla. Ja paljon muuta.

Lupaus on aivan omaa luokkaansa. Metsäala ei ole koskaan vielä ottanut tällaista vastuuta harteilleen.

En epäile, etteikö tässä onnistuta. Mutta ei henkseleitä paukuttelemalla, vaan kovalla työllä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 15.9.2017.