Hysteriasta tuli hyvä juttu

Seitsemän vuotta sitten kirjoitin silloisen ympäristöministerin hankkeesta suojella maisemia kauneusarvojen perusteella. Kohteena mainittiin Aurajokilaakso.

Ihmettelin, mikä on se hetki, jolloin Aurajokilaakso on ollut kauneimmillaan. Kysymystä pidettiin outona: tietenkin se, mihin nykypolvi on tottunut. Sen on säilyttävä, ilmeisen ikuisesti.

Tämän konservatismin rinnalla tuhatvuotinen valtakunta kalpenee. Mutta sekin on jo ylitetty: on päätetty, että tämä nykyinen on se maapallon lämpötila, joka on oleva lopullinen.

Hankkeelle voi ennustaa huonoa tulevaisuutta, ihan riippumatta ilmastotoimista.

Keskustelu ilmastonmuutoksesta kaatuu kysymykseen uskosta. Olen kuullut sen usein: ”Uskotko ilmastonmuutokseen? Jos et, kanssasi ei kannata keskustella.”

Kukaan ei väitä asiaa yksinkertaiseksi. Kaikista ilmastonmuutokseen liittyvistä kysymyksistä tämä uskoon liittyvä on kuitenkin vähiten tärkeä ja vähiten mielenkiintoinen. Mutta se on tulppa, jolla keskustelu tukitaan.

Mutkia oikova populismi mykistää. Esimerkiksi elokuun alussa pidetyssä ilmastonmuutospaneeli IPCC:n maankäytön raportin julkistamistilaisuudessa seinälle heijastettiin sanat ”Toiminnan lykkääminen maksaa enemmän kuin välitön toiminta.”

Ilman perusteluita, aivan kuin kirkon alttaritaululla.

Tutkijatkin esittivät aika uskomattomia väitteitä, esimerkkinä Luonnonvarakeskuksen Anna Repo: "Meillä on tiedossamme keinot, ne tarvitsee vain ottaa käyttöön."

Totta on, että meillä on tekninen tieto siitä, miten vähentää hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Ongelma vain on, että tieto on ristiriitaista.

Jo maankäytöstä löytyy tuttu esimerkki, joka kumoaa sekä Revon väitteen että seinätekstin: hakkuiden rajoittaminen Suomessa. Se toki kasvattaisi Suomen hiilinielua verrattuna siihen tilanteeseen, että niitä ei rajoiteta (ks. esim. täältä). Mutta ilmasto ei siitä hyötyisi, koska hakkuut siirtyisivät muualle.

Vaihtoehto antaisi mahdollisuuden rakentaa entistä suurempi hiilinielu Suomen metsiin vuoden 2050 jälkeen. Mutta siitä ajasta ei saa puhua, koska on kiire. Paniikki ja hysteria on korotettu kunniaan, kun aiemmin niiden on ajateltu tuottavan vain huonoja ratkaisuja.

Mitä varsinkaan emme tiedä, ovat keinojen sosiaaliset ja taloudelliset vaikutukset. Ei esimerkiksi ole yritettykään tutkia, miten poliittisesti perustellut hakkuurajoitukset vaikuttaisivat metsäteollisuuteen.

Markkinoinnin professori Petri Parvisen mukaan päätös johtaisi investointilamaan ja teollisuuden ja sen tuotekehityksen kuihtumiseen.

Jäisimme siis ilman uusia ja uusiutuvia, fossiiliraaka-aineita korvaavia tuotteita, eikä ilmasto hyötyisi juurikaan.

Hämmentävintä oli, että vaikka tilaisuudessa puhuttiin maankäytöstä, ihmisten määrä mainittiin vain kerran, kun Greenpeacen maajohtaja Sini Harkki sanoi kasvavan väestön tarvitsevan lisää peltopinta-alaa.

Mutta kasvaako väestö? Hans Roslingin Faktojen maailma -kirjan mukaan globaalisti katsottuna ei. Silti erityisesti Afrikassa on maita, joissa valtion politiikkana on, että mitä enemmän väkeä, sitä mahtavampi maa.

Tuntuu kuin me täällä todellakin eläisimme lillukanvarsien keskellä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 23.8.2019.

Suojelu tuhoaa metsän talouden

Kävin toukokuussa erään metsäjärjestön aamupalalla ja petyin. En kuitenkaan eniten siihen, että runsaaksi mainostettu aamupala ei sisältänyt lainkaan eläinproteiinia.

Tilaisuudessa puhui Suomen luontokeskus Haltian johtaja Tom Selänniemi, jolla on 25 vuoden kokemus matkailualalta. Hänen pääviestinsä oli, että kestävän matkailun tuotot ovat isommat kuin ”vaihtoehtoisten tapojen”.

Kuulemma jokainen kansallispuistoon investoitu euro tuottaa kymmenen euroa paikallistalouteen. Puistot työllistävät suoraan 1500 ihmistä ja tuottavat 120 miljoonaa euroa paikallistalouksiin vuodessa.

Lähteitä ei mainittu.

Puistojen vaikutus bruttokansantuotteeseen on Selänniemen mukaan suurempi kuin metsäteollisuuden. Hän pilkkasi talousmetsien virkistysmerkitystä jopa väittämällä, että niissä puut on istutettu suoriin riveihin.

Väite hämmästyttää: miksi metsätaloudessa otettaisiin mokoma vaiva, kun siitä ei hyödy kukaan eikä mikään?

Tosiasiassa kansallispuisto ei tuota omistajalleen mitään, vaan päinvastoin: sen ylläpito vie rahaa. Jotenkin ympäristölobby on saanut julkisuudenkin kuvittelemaan, että tämä olisi tuottoa.

Talousmetsä taas tuottaa omistajalleen ihan oikeasti, Luonnonvarakeskuksen mukaan 120 euroa hehtaaria kohti esimerkiksi vuonna 2017.

Toki kansallispuisto tuo rahaa paikallistalouteen, siis valtion budjetista ja matkailutuloina. Mutta että vaikutus kansantuotteeseen olisi isompi kuin metsäteollisuuden!

Esimerkiksi vuonna 2014 metsäteollisuus toi Ernst&Youngin selvityksen mukaan yhteiskuntaan rahaa 25 411 miljoonaa euroa, mikä on 212 kertaa Selänniemen mainitsema 120 miljoonaa euroa.

Metsähallituksen Luontopalvelut, joka vastaa valtion suojelualueiden hoidosta ja muun muassa maksaa Selänniemen palkan, kertoi viime keväänä, että jokainen valtion omistama suojeluhehtaari tuottaa paikallistalouteen 65 euroa vuodessa. Tämä raha, myös matkailutulot, tulee pääosin Suomesta, kun taas ”vaihtoehtoisen tavan” tuottama raha tulee valtaosin ulkomailta.

Saman Ernst&Youngin selvityksen mukaan metsäteollisuuden yhteiskuntaan tuoma tulo, kun tuontipuun osuus on laskettu pois, oli 986 euroa talousmetsähehtaaria kohti. Se on yli 15 kertaa se summa, mitä Metsähallituksen Luontopalvelut arvioi suojelun paikallistalouksiin tuomaksi rahamääräksi suojeluhehtaaria kohti.

Vähiten ymmärsin Selänniemen halua asettaa metsätalous vastakkain kaikkien muiden metsien käyttömuotojen kanssa. Suomalaiset kuitenkin pitävät talousmetsää hyvänä virkistyspaikkana ja talousmetsien luonnonhoito on hyvä keino suojella monimuotoisuutta – molempiin löytyy tutkimusperusteita.

Taloudellisen kannattavuuden näkökulmasta jo tässä esitetty suuntaa antava laskelma osoittaa, että suojelu tuhoaa metsien arvon muutamaan prosenttiin siitä, mitä ”vaihtoehtoinen tapa” tuottaa. Miten tämä voi toimia suojelun perusteena, on minulle arvoitus.

Toisaalta, kuvittelin suojelun olevan arvokasta aivan muista syistä. Mutta ehkä jatkuvan lisäsuojelun kannattajat eivät itsekään oikein luota argumentteihinsa, kun kerran joutuvat etsimään näinkin heikkoja perusteita tavoitteilleen.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.7.2019.