Ylioppilaskunnalleni – yliopistolleni

Taisteluiden aikaan olimme julmimmat sotilaat. Nyt olemme ystäviä. Vasemmalla Alpo Merilä, keskellä Arto Ylikotila ja oikealla kirjoittaja.

Valtiovarainministeriön tilastoissa olen varmaankin niin sanottu menetetty sielu. Toki sain aikaiseksi välitutkinnon, olen siis luonnontieteen kandidaatti, pääaineena matematiikka.

Kandidaattityöni tein Turingin koneesta, mistä monikaan ei ymmärrä mitään. Minä ymmärrän.

Luonnontieteellisiä töitä en ole palkan edestä tehnyt sekuntiakaan. Sen sijaan minusta tuli toimittaja. Siinä työssä on kaksi osa-aluetta: tiedon hankinta ja jalostus, ja kirjoittaminen.

Edesmennyt ystäväni Jyri Makkonen sanoi kerran, että ”naurattaa ne hölmöt, jotka alkavat kirjalliseen kiistelyyn Hannes Mäntyrannan kanssa. Siinä ei voi menestyä.”

En tiedä, onko tämä totta, mutta tässä iässä saa varmaan oikeuden arvioida osaamisalueitaan. Ehkä uskallan sanoa, että osaan kirjoittaa.

Kirjoittaminen on luonnonlahja, ja ei ole. Varmaan pitää olla joku valmius, mutta kirjoittamaan oppii vain kahdella metodilla: kirjoittamalla ja lukemalla.

Korostan erityisesti lukemista: täytyy lukea aina kun sille on aikaa ja täytyy lukea kaikenlaista tekstiä. Asiakirjoja, kirjoja, tiedettä, taidetta, faktaa, fiktiota, hyvää ja aivan erityisesti huonoa tekstiä. Muuten ei opi.

Se kestää kauan. Tämän olen sanonut ensimmäisenä niille, jotka pyytävät minua pitämään puolen tunnin alustuksen aiheesta ”Miten kirjoitan hyvän jutun”.

Yliopistoyhteisöni on antanut minulle kaiken tämän osaamisen. No, nyt nirppanokka sanoo, että niin kait sen pitääkin, siitähän sille maksetaan. Mutta onko niin?

Oikeasti: en ole oppinut yliopistosta mitään konkreettista, mutta sen sijaan esimerkiksi loogista ajattelua. Siltä ei voi välttyä, jos opiskelee matematiikkaa.

Ja looginen ajattelu on täydellisen ratkaiseva taito silloin, kun toimittaja saa, esimerkiksi, eteensä tuhatsivuisen asiakirjanipun ohjeella että ”teeppä tästä juttu kuuden uutisiin”. Kun kello on neljä.

Oulun yliopiston matematiikan laitos on antanut minulle kyvyn seuloa tästä asiakirjanipusta uutisen kannalta oleellisen sisällön puolessa tunnissa. Kiitos siitä.

Mutta sitten pitäisi vielä kirjoittaa se juttu. Kun minut valittiin Oulun ylioppilaslehden päätoimittajaksi, ajattelin olla yhtaikaa rehellinen ja nöyrä. Se ei ollut muotia eikä se kannattanut silloin sen enempää kuin nytkään.

Sanoin, että olen todella kiitollinen siitä, että ylioppilaskunta ja sitä kautta kaikki opiskelijat antavat minulle mahdollisuuden opetella arvokasta kirjoittamisen taitoa. Olen edelleen.

Niinpä minulle vastattiin, että eikö tuota nyt voisi harjoitella jonkun muun rahoilla.

Mutta kun ei voi. Ylioppilaskunta-aktiivit eivät ole koskaan oikein ymmärtäneet sitä, kuinka suuri merkitys ylioppilaslehdillä on maamme journalismille.

Voi sanoa, että todella vapaata lehdistöä Suomessa voi olla vain ylioppilaskunnissa ja se vapaus sille pitäisi, siis minun mielestäni, myös suoda.

Mutta minä siis sain luvan kirjoittaa. Ja kyllä kirjoitinkin.

Kannustin muitakin. Yritin ohjata perinteisen vasemmistolaisen taidekritiikin kulttuurisihteerin huoneeseen, samoin kuin iänikuiset, kaiken kärsivistä opiskelijoista valittavat vallankumoukselliset sosiaalipoliittiselle sihteerille.

Kannustin kaikin tavoin rienausta ja ikävää ulosantia, erityisesti ylioppilasyhteisöä – siis palkkani maksajaa ylioppilaskuntaa, PSOASia ja Ylioppilasapua (myöh. Uniresta) – kohtaan. Kun muut eivät pystyneet, tein sen itse.

Eihän siitä tykätty. Mutta eivät ne mitään voineet, minulla oli määräaikainen työsuhde eikä sellaista lopeteta noin vain. Ja lopun päältä, jotkut ymmärsivät, että tämä voi olla jopa hyväksi ylioppilasyhteisölle.

Noilta ajoilta kiitos lankeaa loistavalle ryhmälle, joista mieleeni tulevat rock-kriitikkoni, vannoutunut stalinisti Heikki Mattila, kulturelli avustaja Reijo Virtanen, legendaarinen, päätoimittajanakin viihtynyt Raimo Pitkänen, nyt jo edesmennyt, loogisen ajattelun mestari Kari Kontio sekä ulkoasumme ja koko lehden symboliikan sekä myös upean sarjakuvan luonut Erkkitehti (en muista edes hänen nimeään), lukuisat muut avustajat ja Koskenkorvalla käydyt keskustelut.

Millään en voi jättää mainitsematta myöskään tuonaikaista pääsihteeriä Arto ”Adolf” Ylikotilaa, enkä kansliahenkilökuntaa, kuten Pirjo Heikkistä ja Sirkka Soinista.

Me teimme historiaa.

Kirjoitan tätä maaliskuun ensimmäisenä päivänä. Tulin hotellihuoneeseen kolmen maissa, yhdeltä alkaneelta silliaamiaiselta. Sillis oli viimeinen tapahtuma eilen alkaneissa Oulun yliopiston ylioppilaskunnan 60-vuotisjuhlissa (siis ei Oulun, vaan Oulun yliopiston ylioppilaskunnan - tämän unohtaminen ärsyttää toisinaan).

Olen käynyt läpi koko kierroksen: tervehdykset ylioppilaskunnalle, vanhojen puheenjohtajien klubin vuosikokous, tervehdyksemme ylioppilaskunnalle, iltajuhla ja jatkot ja lopulta vielä siis se sillis. Silliksellä minulla oli erityinen kunnia keskustella edustajiston nykyisen puheenjohtajan kanssa, mistä kiitokset. Sitä sureksin, että meitä vanhoja paappoja oli paikalla niin vähän - siis yksi.

En aiemmin ollut tietoinen oman polveni saavutuksista - vain lähipiiristäni. En tiennyt, että kaiken muun lisäksi me myös perustimme uudelleen ylioppilaskunnan vuosijuhlaperinteen. Aiemmin en täysin ymmärtänyt, kuinka arvokasta työtä Risto Pyykkö on yliopistoyhteisössämme tehnyt.

Erityisesti hämmästelen vuosijuhlan loistavia puheita.

Tytti Tuppurainen ymmärsi poliitikoksi täydellisesti sen, missä määrin hän voi tällaisessa tilaisuudessa puhua puoluepolitiikkaa ja missä määrin ei. Hänen puheensa oli suorastaan säkenöivä.

Ylioppilaskunnan jäätävän hyväksi opettajaksi valitsema Vesa-Matti Pohjanen sanoi kahdessa minuutissa kaiken oleellisen yliopisto-opiskelusta, oli se sitten ammattitavoitteista, niin kuin lääkiksessä, tai ei.

Erityisesti haluaisin kiittää Nuuti Vasaria, hyvän ystäväni Jaakko Vasarin poikaa, puheesta ylioppilaskunnalle. Polvi ei ole pojasta pahentunut.

Suuresti kiitollisena kaikille teille.

Sillis, tuo ruhtinaallinen sillis. Noh, olut piti ostaa itse. Miksi? Olut kuuluu sillikseen.