1930-luvulla Neuvostoliiton länsirajalle rakennettiin 13 linnoitusaluetta. Alueiden ketjua alettiin sittemmin kutsua Stalinin linjaksi.
Suvorovin mukaan Stalinin linjan jokaisen alueen miesmäärä vastasi prikaatia, mutta tulivoimaltaan armeijakuntaa. Jokainen alue pystyi varustamaan komentokeskuksen, 2–8 jalkaväki- ja tykistöpataljoonaa, yhden tykistörykmentin, useita raskaista erillisiä tykistöpatteristoja, panssaripataljoonan, viestikomppanian tai -pataljoonan, pioneeripataljoonan ja muita osastoja.
Jokaisen alueen vastuulle kuului 100–180 kilometrin pituudelta rajaa 30–50 kilometrin syvyydessä.
Alueella oli maanpäällisiä ja -alaisia, aseistettuja teräsbetonisia huolto- ja varuskuntarakennuksia, varastoja, sähköasemia, sairaaloita, komentopaikkoja ja viestikeskuksia. Maanalaiset yksiköt oli yhdistetty tunnelijärjestelmällä ja jokainen alue olisi pystynyt käymään sotaa itsenäisesti hyvinkin pitkään.
Ranskan itärajalleen ennen toista maailmansotaa rakentamasta Maginot-linjasta Stalinin linja erosi siinä, että Maginot-linja rakennettiin rajalle, kun taas Stalinin linja rakennettiin syvälle Neuvostoliittoon (ks. esim. täältä). Stalinin linjan edessä oli jopa ”kuolemanvyöhyke”, joka olisi tehnyt yllätyksen mahdottomaksi ja olisi hidastanut vihollisen etenemistä.
Toisin kuin Maginot-linja, Stalinin linja ei kuitenkaan ollut yhtenäinen, vaan jokaisen alueen välissä oli laaja puolustamaton alue, joka tarvittaessa voitiin nopeasti miinoittaa. Niiden kautta vihollinen voitiin päästää selustaan hyvin naamioitujen puolustusrakennelmien välistä, jos se haluttiin saada ansaan.
Vuonna 1938 Stalinin linjaa vielä vahvistettiin.
Myös partisaaniosastoille alettiin rakentaa tukikohtia Länsi-Venäjälle miehityksen varalle jo 1920-luvulla. Niiden ajateltiin tukeutuvan Stalinin linjaan, mutta vain osittain.
Suvorovin mukaan yksin Valko-Venäjälle perustettiin kuusi partisaaniosastoa kooltaan 300–500 miestä. Mutta nämä miehet olivat vain korkeimpia komentajia ja erikoisasiantuntijoita. Sodan syttyessä komentoytimen ympärille piti perustaa useamman tuhannen miehen partisaanijoukot.
Salaisia tukikohtia rakennettiin syvälle metsiin ja valtavien soiden keskellä oleville saarekkeille. Rakennettiin maanalaisia suojia, joissa oli sairaaloita, varastoja, ase- ja ammuspajoja. Yksin Valko-Venäjällä varastoitiin aseita, ammuksia ja muita varusteita 50 000 partisaanin tarpeisiin.
Partisaanijohtajia koulutettiin salaisissa koulutuskeskuksissa. Tutkimuslaitokset selvittivät partisaanisodan varustamista. Pienempiä yksikköjä koulutettiin teeskentelemään yhteistyötä miehittäjien kanssa miehitettyihin kaupunkeihin.
Työtä tehtiin kaikkialla länsirajalla. Joukkoja rakensi kolme toisistaan riippumatonta organisaatiota: salainen poliisi KGB, sotilastiedostelu GRU ja sisäasiainministeriön NKVD. Myös maan länsiosan kommunistipuolueen jäseniä koulutettiin maanalaiseen toimintaan miehityksen varalta.
Stalinin linja. P tarkoittaa partisaanien tukikohtaa. Mustien neliöiden viiva tarkoittaa linnoitteiden ketjua. Myös Dneprin laivaston toiminta-alue on merkitty. Vinoviivoitettu alue on niin sanottu kuoleman vyöhyke. Sen alueella kaikki tietoliikenne-, liikenne- ja vesirakennelmat on rakennettu niin että ne voidaan purkaa nopeasti. Miinakentät ja muut tekniset puolustusrakennelmat on tehty 130 kilometrin syvyyteen. Alue puhdistettiin miinoista jo syksyllä 1939. Kuvalähde: Icebreaker
Jos kommunistihistorian puheet Molotov-Ribbentrop-sopimuksen puolustuksellisesta luonteesta pitäisivät paikkansa, Neuvostoliitto olisi varmaankin heti sopimusta seuranneiden miehitysten jälkeen ryhtynyt vahvistamaan uuden länsirajansa puolustusta. Voisi kuvitella, että vanhalla rajalla olevaa puolustuslinjaa olisi vahvistettu ja uusia tuotu lännemmäksi.
Mutta tehtiinkin päinvastoin.
Vaikka 7. Armeijaa komentanut kenraali Kirill Meretskov oli juuri Suomen-rintamalla Talvisodassa saanut opetuksen puolustuslinjojen tehosta, hän määräsi Stalinin linjan purettavaksi. Ei riittänyt, että aseet ja varusteet kerättiin pois. Useimmat rakenteet jopa peitettiin maalla tai räjäytettiin kappaleiksi, ellei niitä annettu kolhooseille varastoiksi.
Myös partisaanijoukot hajotettiin ja niiden asemat tyhjennettiin aseista ja ammuksista. Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU:n eversti Ilja Starinov todisti Suvorovin mukaan, että tämä tapahtui suoraan Stalinin määräyksestä.
Neuvostoterrorismin veteraani, KGB:n eversti Stanislovas Vaupšas komensi tuolloin valkovenäläistä NKVD:n partisaaniosastoa. Muun muassa hän kertoi sen ainoan syyn, mitä alasajolle on sanottu: puolustuksellisen sodan piti tapahtua vain vihollisen maaperällä. Neuvostoliitolle hyökkäys ei ollut vain paras, vaan ainoa puolustus.
Samalla päätettiin, että helposti puolustettavissa olevalle, Puolalta vuonna 1939 anastetulle alueelle ei rakenneta minkäänlaista turvallisuusvyöhykettä. Puna-armeijan vakinaiset pääjoukot siirrettiin länsirajalle, sen strategiset reservit siirrettiin sisämaasta rajalle ja lisäksi maan sisäosien ja länsirajan välille alettiin rakentaa laajaa rautatielinjastoa, lentokenttien verkkoa ja uusia teitä. Vanhat, yksikaistaiset tiet levennettiin kaksikaistaisiksi.
Starinov sanoi tilannetta absurdiksi. Aiemmin, kun rajanaapureina oli suhteellisen pieniä maita, rajat oli rakennettu erittäin turvallisiksi. Mutta kun Saksasta tuli naapuri, puolustusrakennelmat purettiin.
Tämä ei johtunut siitä, etteikö olisi ymmärretty tai osattu. Esimerkiksi vuonna 1943, kun Kurskin rintaman mutkaa piti vahvistaa, puna-armeija rakensi lyhyessä ajassa kuusi peräkkäistä puolustusvyöhykettä jopa 300 kilometrin syvyyteen.
Panssarintorjunta- ja jalkaväkimiinoja asennettiin kilometriä kohti 7000. Panssarintorjuntatykkejä oli kilometriä kohti 41.
Wikipedian mukaan taistelujen alkaessa rintamalla oli yli 6000 kilometriä ampumahautoja, lähes 50 000 konekivääri-, tykki- ja kranaatinheitinasemaa ja kilometriä kohden keskimäärin 1500 miinaa.
Mutta, sanoo kommunistihistoria, Meretskov erotettiin. Tämä on totta. Syy ei kuitenkaan ollut siinä, että hän olisi määrännyt purkamaan puolustuslinjat. Sen sijaan hän ei saanut riittävästi aikaiseksi teitä, siltoja ja lentokenttiä lännen suuntaista liikennettä varten.
Helmikuun alussa 1940 Meretskov korvattiin kenraali Georgi Žukovilla. Sitten alkoikin tapahtua, suorastaan ”žukoviaanisella” vimmalla.
Ennen Žukovia puna-armeijassa oli viisi rautatieprikaatia, pikapuoliin 13. Likimain kaikki rautatiejoukot oli keskitetty länsirajalle. Uusia ratayhteyksiä rakennettiin itä-länsi-suuntaan ja samaan aikaan aloitettiin moottoriteiden rakentaminen Venäjä keskiosista länsirajalle.
Jos kyse olisi ollut puolustuksesta, tiet olisivat tietenkin olleet pohjois-etelä-suunnassa ja kauempana rajasta, jolloin puolustautuvat joukot olisivat voineet siirtyä vihollisen läpimurtokohtiin helposti.
Mutta ei. Rajalle siirrettiin valtaisat määrät materiaalia, kuten ratakiskoja, koottavia siltoja, rakennustarvikkeita ja hiiltä, jotka Saksan armeija hyökättyään sai haltuunsa. Starinov, joka saapui 21.6.1941 Brest-Litovskin rajakaupunkiin harjoitustehtäviin, kertoi kuinka ”aurinko välkkyi radan varteen pinotuista ratakiskoista”.
Kuten tiedetään, käyttämättömänä ratakiskojen pinta ruostuu nopeasti, niin että kauaa ne eivät olleet siinä olleet.
Mihin ratakiskoja tarvittiin, kun Neuvostoliiton puolelle kiskoja oli vedetty suurella kiireellä jo pidemmän aikaa?
Länsirajalle kyllä alettiin rakentaa linnoitusketjua kesäkuun lopulla 1940. Stalinin upseerit nimittivät sen Molotovin linjaksi. Tässä väitetään olevan sarkastista huumoria: Stalinin linja – Molotovin linja, Stalin ja teräs, Molot ja vasara.
Ketju tehtiin heikoksi, mitä kommunistihistoria on jälkeenpäin selittänyt voimavarojen vähyydellä. Silti esimerkiksi aseita olisi hyvin saatu puretulta Stalinin linjalta, varsinkin kun Molotovin linjalla linnoituksia oli vähemmän kuin 15 prosenttia Stalinin linjan linnoitusten määrästä.
Wikipedian mukaan Molotovin linjan linnoitusten ketju ulottui Itämereltä Karpaateille ja siihen kuului 13 linnoitettua aluetta, joista kukin kattoi noin sata kilometriä leveän alueen rajasta.
Todellisuudessa ketju rakennettiin hyökkäystä varten. Se tarvitsee toisenlaisen tukilinnoituksen kuin puolustus.
Molotovin linjan eteen ei tehty minkäänlaista suojavyöhykettä. Linjan edessä ei ollut piikkilankaa, miinakenttiä, juoksuhautoja tai muita esteitä. Lisäksi linnoitukset rakennettiin puolustuksellisesti äärimmäisen huonoihin paikkoihin eikä niitä piilotettu miltään osin.
Linja rakennettiin täysin avoimesti niin, että saksalaiset näkivät työn etenemisen. Sitä tehtiin päiväsaikaan ja jos sitä tehtiin yöllä, apuna olivat voimakkaat valonheittimet.
Ja kyllähän saksalaiset näkivät ja ymmärsivät, mistä on kyse, olivathan he itse juuri käyttäneet samanlaista linjaa Neisse-joella Puolan-hyökkäyksen tukialueena ja rakensivat nyt itse vastaavaa Neuvostoliiton rajalle. Kyse oli tyypillisistä hyökkääjälle tulitukea antavista linnoitteista.
Lue muutkin osat:
Bolševikit panivat sodan alulle I – Hitler oli vain heidän jäänsärkijänsä
Bolševikit panivat sodan alulle II – maailmanvallankumous uhrasi aseisiin lapsetkin
Bolševikit panivat sodan alulle IV – ”sotaa edeltävä aika” oli sotaa ja liikekannallepanoa
Bolševikit panivat sodan alulle V – Puna-armeijan voitto ei, valitettavasti, ole vaihtoehtohistoriaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti