Me tulemme taas – Metsien Suomi näkyy ja kuuluu

Tätä kirjoitettaessa Metsien Suomi -viestintähankkeen kampanjat televisiossa ja sosiaalisessa mediassa ovat olleet käynnissä kaksi päivää. Ja kun tämä kirjoitus julkaistaan (Maaseudun Tulevaisuudessa siis 20.5.2020), TV-kampanja on laajentunut ja radio- ja ulkomainoskampanjat ovat alkaneet.

Palautetta hankkeesta on tullut jo pitkään. Niin kuuluukin. Tarkoitus on, että keskustelua syntyy ja metsäala osallistuu siihen.

Jotkut ovat kyseenalaistaneet metsäalan oikeuden puhua metsien käytöstä. Joissakin palautteissa metsäalaa on suorastaan vaadittu vaikenemaan ja jättämään metsäalan viestintähankkeen suunnittelun tutkijoille ja ympäristöväelle.

Tämä on outoa. Olisiko se silloin metsäalan hanke? Kuinka vaatimukset sopivat siihen, että metsäalaa on kautta aikain arvosteltu viestintäopintojen suureksi vaikenijaksi?

Viestintähankkeita suunnittelevat viestinnän asiantuntijat. Esimerkiksi tutkijoiden osaaminen on aivan muualla.

Se ei tietenkään estä käyttämästä asiantuntijoiden tietoa. Metsien Suomessa niin on myös tehty, sillä se on ainoa mahdollisuus.

Metsäalalla moni on ajatellut, että viestinnästä ei seuraa mitään hyvää. Silti metsäala on harjoittanut pitkään yhteistä, tosiasiapohjaista, maltillista, pitkäjänteistä, tuloksellista ja jopa kadehdittua viestintää eri kohderyhmissä.

Mutta tilanne muuttuu. Mielipidetutkimukset kertovat, että suomalaiset hyväksyvät metsäalan toiminnan ja tarkoitukset, mutta onko tilanne pysyvä?

Viestinnän tarkoitus on muuttaa maailmaa, mutta se ei voi tehdä sitä miten hyvänsä. Kun me esimerkiksi olemme sanoneet, että 75 prosenttia Suomen pinta-alasta on metsää, meitä on syytetty harhaanjohtamisesta. Että ei se mitään metsää ole, hakkuuaukkojakin on vaikka kuinka paljon.

Mutta ei metsäala eikä Metsien Suomi voi eikä halua ilmoittaa yhteiskunnalle, mikä on ”oikea” metsän määritelmä. Me käytämme sitä, joka on tehty laajassa yhteistyössä ja sen on meille kelvattava. Muut voivat määritellä toisin, mutta jos meillä ei ole yhteisiä käsitteitä, meillä ei ole keskustelua.

Tietenkin olemme valmiita keskustelemaan siitä, mitä tuo 75 prosenttia sisältää. Se sisältää myös avohakkuualueita, mutta yhteiskuntamme on yhteisesti katsonut nekin metsäksi.

Kahdesta syystä: laki velvoittaa metsänomistajaa palauttamaan puuston avohakkuun jälkeen ja se myös tehdään.

Juuri tämä on sitä peruskeskustelua, mihin haluamme haastaa kaikki: metsistä saa olla mielipiteitä ja ne pitää voida tuoda julki. Mutta jos joku haluaa muuttaa määritelmiä, se on demokratiassa politiikan paikka, ei viestinnän.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 20.5.2020.