UPM sitten päätti panna Kaipolan kiinni. Päätös sattui jopa henkilökohtaisesti: juuri Kaipolan mainiot insinöörit avasivat minulle paperinteon salaisuudet Toimittajat metsätaloudessa -kurssilla.
En osaa arvostella päätöstä. Minua hämmästyttää esimerkiksi Erkki Tuomiojan varmuus, että Kaipola tuotti voittoa mutta ei tarpeeksi ja siksi se piti panna kiinni.
Samoin, kuulemma, Stora Enson Kemijärven-sellutehdas kannatti. Vaikka, tai koska olen kotoisin Kemijärveltä, en suin surminkaan osaa sanoa senkään kannattavuudesta mitään.
Keskustelu Kaipolan sulkemisen syistä on ollut kummallista. Tutkijat ovat yleensä puhuneet järkeä – eli että selitys on kaikkea muuta kuin yksinkertainen – kun taas poliitikoille on kelvannut vain yksi syy kullekin.
Puoluekannasta on voinut päätellä, mikä se syy on. Sama pätee journalisteihin, jos on vähänkin seurannut heidän kirjoitteluaan. Kaipolan päältä on hyvä huudella, kun se on kuollut.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt yhteiskunnallinen keskustelu. Sitä seuraamalla havaitsee, että merkittävä osa Suomesta ei edes halua, että metsiä käytetään. Ei, vaikka heidänkin elinolonsa ovat ratkaisevasti riippuvaisia metsien käytöstä.
Jos maa on täynnä vastentahtoista väkeä, miksi kukaan haluaisi investoida?
Elokuussa suomalaiset peliyhtiöt lahjoittivat rahaa metsien ottamiseksi pois talouskäytöstä. Kritiikitön journalismi kutsui tätä suojeluksi ja piti sitä yksinomaan hyvänä juttuna.
Suomen peliala ei ole tässä pioneeri. Yhdysvaltain autoteollisuus on jo pitkään viherpessyt mainettaan suojelemalla metsiä ja samaa tekee monikansallinen Kone Suomessa Koneen säätiön kautta.
Ketään ei kiinnosta viherpesun vaikutus toiseen teollisuudenalaan eikä sen tuomaan hyvinvointiin. Kukaan ei kysy, miksei peliala pese mainettaan tarjoamalla rahaa esimerkiksi peliriippuvaisten tueksi.
Metsäalalla taas on raudanluja ohje, että mainetta ei pestä muiden kustannuksella. Ehkä se on naiivia, mutta se on kuitenkin rehellistä ja siitä on pidetty kiinni. Mainevoittoja sillä ei saa, mutta se tuo paremman mielen.
Vaikka metsäala näyttääkin kelpaavan minkä hyvänsä roskan viherpesuun, on yksi poikkeus: metsäala itse.
Vaikka ala sitoo omat ja monen muunkin hiilidioksidipäästöt, se ei riitä. Metsien käyttöä pitäisi rajoittaa poliittisin päätöksin, jotta saataisiin lyhytaikainen, täysin kestämätön nielu.
”Se olisi teollisuudelle signaali ja sokki: älkää investoiko tänne”, sanoi professori Petri Parvinen forest.fi-verkkolehdessä 27.3.2019.
Kaipola osoittaa, että Parvisen huoli ei ole turha.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.8.2020.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti