Kävin maa- ja metsätalousmetsäministeriön taustatilaisuudessa. Siellä puhuttiin tutusta tavoitteesta pysäyttää luonnon monimuotoisuuden väheneminen eli luontokato.
Keinoja esiteltiin paljon. Niitä yhdisti epäsuoruus: yhdenkään kohteena ei ollut luonnon monimuotoisuus, vaan jokin, jonka seurauksena sen ajateltiin kohenevan.
Esimerkkinä suojelualan kasvu. Sitä metsäala kritisoi rankasti 2000-luvun alussa, kun se kehitti Metso-ohjelmaa: lisääkö suojeluala aina luonnon monimuotoisuutta?
Tuolloin tuotiin esiin, että joku Urho Kekkosen kansallispuisto on enemmän henkilönpalvontaa kuin uhanalaisia luontoarvoja. Jopa edesmennyt Ilkka Hanski moitti aikoinaan Suomen luonnonsuojeluverkostoa tehottomaksi.
Taustatilaisuudessa esitettyjen keinojen edessä johtui mieleeni kysymys: jos luontokato saadaan pysäytettyä, mistä me tiedämme sen.
Sain vastaukseksi lukuisia keinoja mitata luontokatoa. Oli pakko tehdä johtopäätös: vastaus on, että emme mistään.
Tämä on taisto, joka ei pääty koskaan. Luonto seuraa sitä sivusta ja saa niskaansa lastuja, joskus hyötyen, usein ei.
Esimerkiksi puuntuotannolle pystytään määrittämään niin sanottu suurin ylläpidettävissä oleva hakkuutaso. Jotta tietäisimme, milloin luontokato saadaan käännettyä elinvoiman kasvuksi, meillä pitäisi olla vastaava mittari kaikille ekosysteemipalveluille.
Pitäisi määrittää pienin elinvoimainen populaatio kaikille lajeille. Luontotyyppien suhteen ei puhuta elinvoimasta, vaan heikkenemisestä, joka tekee ne uhanalaisiksi. Riittää siis saada ne vahvistumaan, mutta pitääkö niiden vahvistua loputtomiin?
Lukemattomista mittareista pitäisi tiivistää yksi, jonka hyväksyvät kaikki. Niin kauan kuin meillä on useampi kuin yksi, yhteisesti hyväksytty mittari, jokainen voi valita itselleen sopivimman ja väittää sen perusteella mitä haluaa.
Sitä saa, mitä mittaa.
Moni mittaa luonnon monimuotoisuutta lajien uhanalaisuudella, vaikka se on vain yksi osa monimuotoisuutta. Silti edes sille ei ole onnistuttu kehittämään yhtä, yhteisesti hyväksyttyä mittaria, vaikka on yritetty.
Uhanalaisindeksi kehitettiin nimenomaan antamaan kokonaiskuva uhanalaisuuden kehityksestä. Ympäristöjärjestöt kuitenkin hylkäsivät sen heti, kun sen lukemat selvisivät.
Syyksi on vaikea keksiä muuta kuin se, että indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva. Se siis antaa liian hyvän kuvan metsistä, ei todellisuuteen, vaan poliittisiin tarpeisiin verrattuna.
Ja järjestöjen perässä hiihtävät kaikki, metsäalaa myöten. Alan innokas itseruoskinta jaksaa hämmästyttää aina.
Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 22.11.2021.
Sain kirjoitukseni johdosta Maaseudun Tulevaisuuteen seuraavan vastineen, joka julkaistiin 8.12.2021:
VastaaPoistaLuontokato voidaan pysäyttää tutkitulla tiedolla
Hannes Mäntyranta kirjoittaa luonnon monimuotoisuuden mittaamisen vaikeudesta ja peräänkuuluttaa selkeätä mittaria monimuotoisuuden kehitykselle (MT 22.11.).
Uhanalaisuusindeksi on Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) kehittämä indikaattori, joka kuvaa lajiston keskimääräistä sukupuuttoriskiä. Se lasketaan käyttämällä riittävän hyvin tunnetuille lajeille tarkoin kriteerein määriteltyjä uhanalaisuusluokkia. Kun indeksi lasketaan peräkkäisistä uhanalaisuusarvioinneista, se osoittaa, onko lajiston uhanalaistuminen hidastunut (indeksin arvo noussut), kiihtynyt (arvo laskenut) vai pysynyt ennallaan.
Muuttumaton indeksiarvo tarkoittaa uhanalaistumisnopeuden säilyneen ennallaan, ei uhanalaistumisen pysähtymistä.
Toisin kuin Mäntyranta on ymmärtänyt, uhanalaisuusindeksi on laajasti hyväksytty, vaikkakin karkeaksi tiedetty mittari.
Tulkinta, että ”indeksin mukaan metsälajien uhanalaisuus ei kasva”, on virheellinen kahdella tapaa.
Ensinnäkin peräkkäisten arvioiden (v. 2010 ja 2019) perusteella laskettu metsälajistomme indeksi laski hieman, mikä määritelmän mukaisesti tarkoittaa uhanalaistumisnopeuden hienoista kiihtymistä. Toiseksi indeksistä ei voi nähdä yksittäisten lajien kehitystä, vaan se summaa lajiston kokonaistilanteen.
Yksittäisten lajien tilanteen ymmärtämiseksi on katsottava indeksiarvon taakse: osa lajeista uhanalaistuu, osa voimistuu tai tilanne pysyy vakaana. Suojelulla ja luonnonhoidolla on voitu vaikuttaa myönteisesti monen uhanalaisen lajin tilaan. Lisäksi ilmaston lämpeneminen on vahvistanut eteläisten lajiemme kantoja. Metsissä useat perhos- ja kovakuoriaislajit ovat vahvistuneet.
Sen sijaan jäkälien kehitys on lähes yksinomaan ja lintujen enimmäkseen kielteistä, mikä osin johtuu erityisesti vanhojen metsien piirteiden vähenemisestä.
Me voimme pysäyttää metsäluonnon köyhtymisen ja kääntää uhanalaisuusindeksin nousuun. Laajapohjaisessa Lajiturva-hankkeessa hyödynnettiin uhanalaisuusarviointien tuloksia ja löydettiin monia keinoja, joilla voidaan vaikuttaa positiivisesti yli puoleen uhanalaisista ja silmälläpidettävistä lajeista ottamalla niitä huomioon metsätaloudessa.
Leif Schulman
pääjohtaja
Riku Lumiaro
biodiversiteettiasiantuntija
Suomen ympäristökeskus
Kiitos kommentistanne. Ensinnä haluaisin kysyä, meneekö tämä nyt ihan oikein: "Kun indeksi lasketaan peräkkäisistä uhanalaisuusarvioinneista, se osoittaa, onko lajiston uhanalaistuminen hidastunut (indeksin arvo noussut), kiihtynyt (arvo laskenut) vai pysynyt ennallaan".
VastaaPoistaEikö pitäisi olla päinvastoin: eikö indeksin nousu tarkoita uhanalaistumisen vähentymistä?
Toiseksi, en mielestäni ole missään väheksynyt uhanalaisindeksin merkitystä tai yleistä hyväksyntää, vaan pikemminkin päinvastoin, olen yrittänyt tuoda esiin sitä tutkijayhteisön kannanottona siihen, mitä uhanalaisuus on kokonaisuutena. Nyt olen entistä hämmentyneempi. Kirjoituksessanne on kohtia, joita minun pitää selvästi tutkia enemmän. Kiitos niistä.
Hannes